► Jenni
Havahdun hereille ja räväytän silmäni auki. Ipen
käsivarret ovat kiedottuna ympärilleni ja poika katsoo minua hymyillen.
Irrottaudun tämän otteesta ja nousen istualleen. Olemme pojan sängyllä, jonka
peitto on mytyssä jalkopäässä ja minun Ipelle antamani pehmolelu nököttää
lattialla yksinäisenä. Verhot ovat kiinni, enkä siksi voi päätellä kellon aikaa
ikkunasta katsomalla, joten kurotan lattialle, johon olen ilmeisesti puhelimeni
jättänyt. Olen aivan sekaisin, hädin tuskin muistan miksi olen täällä ja Ipe
vain makoilee tyytyväisenä vieressäni. Kello on pian puoli kahdeksan! Illalla
siis. Ja minun piti vain käydä nopeasti tarkistamassa, onko Ipe kunnossa..
Miten ihmeessä minä saatoin nukahtaa!
”Mikset sä herättäny mua?” kysyn Ipeltä mulkaisten tuota
pettyneenä. Poika avaa suunsa vastatakseen, mutta minä keskeytän hänet. ”Äläkä
sano, että siksi kun olin niin söpö.”
Ipe vain virnistää ja minä pyöräytän silmiäni. ”No hei,
älä nyt. Jäisit yöks..”, poika maanittelee ja vetää minua ranteesta takaisin makuulleen.
Vedän käteni irti ja nousen ylös kävellen peilin eteen. Hiukseni ovat aivan
sotkussa, joten kietaisen ne pikaisesti ponnarille takaraivolleni.
”En mä voi.. Kaikki läksyt on tekemättä ja Vilppu
ruokkimatta ja osa huomisen kirjoista on kotona eikä mulla oo edes toisia
vaatteita ja-”
”Joo, okei, mä ymmärsin”, Ipe naurahtaa ja nousee itsekin
ylös. Hän astelee taakseni ja kietoo kätensä ympärilleni hieraisten poskeaan
omaani vasten. Hymyilen hieman ja käännyn ympäri kietoen käteni pojan niskan
taakse.
”Katokin, että tuut huomenna kouluun”, sanon ja katson
syvälle pojan vihreisiin silmiin. Tai eivät ne aivan vihreät ole, niissä on
monia eri sävyjä, enkä ole ennen edes kiinnittänyt siihen huomiota.
”No joo joo..”, Ipe mutisee ja laskee katseensa maahan,
niin etten enää pysty tarkkailemaan tuon silmiä.
”Lupaa ja vanno”, kehotan ja kallistan päätäni hieman.
Ipe nostaa katseensa takaisin silmiini. ”Mä lupaan.”
Sitten hän painaa huulensa hetkeksi omiani vasten ja suljen silmäni vain
pysyäkseni siinä. Voidakseni kuvitella, että on vain minä ja hän, eikä ole
huomista (tai ainakaan koulua), on vain tämä hetki ja me molemmat nautimme
siitä.
Pakottaudun avaamaan silmäni ja irrottaudun pojan
otteesta. Heti minulle tulee kylmempi, kun toisen keho ei enää ole
lämmittämässä minua. Nostan repun olalleni, ja avaan Ipen huoneen oven
lähteäkseni.
”Mun mielestä sä olisit kyllä voinu ihan hyvin jäädä
yöks..”, Ipe mutisee vielä.
”Joo ja sitten oisin lainannu sun vaatteita huomenna.”
”Vaikka sitten niin.”
”Ehkä joku toinen kerta”, hymyilen ja astun ovesta ulos.
”Hyvää yötä”, sanon vielä ennen kuin suljen oven ja kuulen Ipen hiljaisen
vastauksen. Hän on vieläkin vähän vaisu sen aamunavauksen takia, mikä on
minusta aika suloista, koska se kertoo vain siitä, että Ipe on herkkä. Ainakin
tiettyjen asioiden suhteen.
”Jenni?” Leenan ääni kuuluu olohuoneesta, kun astun
viimeiset raput alakertaan. Hieman epäröiden kävelen olohuoneen puolelle, niin
että näen Leenan. Hän istuu yhdellä nojatuoleista kutomassa ja Ilpo makaa
sohvalla mulkaisten minua vihaisesti tai syyttävästi tai epäilevästi – en
oikein osaa lukea hänen ilmeitään. ”Onko Ipe jo parempi?” Leena kysyy.
”Joo, eiköhän”, vastaan ja hymyilen aavistuksen perään.
Ilpo tuhahtaa halveksivasti ja Leena luo häneen moittivan katseen, mutta katsoo
sitten taas minuun lempeämmin.
”Sinä olet kyllä sellainen pelastava enkeli! Ei meillä
ennen ollut mitään keinoa piristää Ipeä, jos hän tuolle päälle sattui, mutta
nykyään riittää vain se että sinä tulet käymään.. On se vain ihmeellistä,
kiitos siitä”, hän sanoo taas herkistellen. Ihmettelen, eikö häntä kiinnosta
se, mistä Ipe noin suuttui, vai tietääkö hän jo kenties? Tai ehkä hän on jo
vuosien aikana tottunut siihen, että Ipe suuttuu milloin mistäkin eikä kerro
syytä.
En osaa vastata mitään, hymyilen vain hämilläni, ja
sanon, että minun pitäisi jo mennä. Ja tosiaan, minun täytyy juosta, jos aion
ehtiä seuraavaan junaan.
Avaan ulko-ovemme ja astun sisään lämpimään eteiseen. Ulkona
on nykyään muuten jo erittäin lämmin, mutta näin illalla on vielä viileä,
etenkin kun minulla on vain ohut farkkutakki päälläni, sillä en aamulla
olettanut palaavani tähän aikaan. Lasken reppuni portaikon alapäähän ja astelen
keittiöön, jossa minua vuotta vanhempi veljeni, Jesse, voitelee leipiä pöydän
ääressä. Käärin hupparin hihani nyrkkieni sisään, sillä minulla on edelleen
kylmä, ja otan kaapista mukin, johon kaadan maitoa.
”Taasko sä olit sillä Iisakillas?” Jesse kysyy virnuillen
ja minä mulkaisen poikaa varoittavasti.
”Miten niin taas? Mä en oo ollut sen kanssa nyt moneen
päivään edes koulussa”, puolustaudun ja laitan maitomukini mikroon, tehdäkseni
siitä kuumaakaakaota.
”No voi että, miten sä pärjäsit niin kauan ilman sitä.”
”No mulla sentään on joku, kenen kanssa olla”, tuhahdan
istuutuen veljeäni vastapäätä ja selailen Aku Ankkaa aikani kuluksi.
”Niin, no mulla on niin paljon, etten viitsi olla
kenenkään kanssa. Kun sitten kaikki muut pahoittaa mielensä”, poika virnistää.
Olen juuri vastaamassa jotain piikikästä, kun vessan ovi
kolahtaa käytävässä ja pian joku Jessen ikäinen poika ilmestyy keittiöömme. Vilkaisen
seinällä roikkuvaa kelloa, joka on jo lähempänä puolta yhdeksää. Luon kysyvän
katseen veljeeni.
”Ei kai sua haittaa, jos Jonttu jää meille yöks?” hän
kysyy.
”No ei kai sun multa tarvitse kysyä lupaa. Missä muuten
äiti ja isä on?”
”Ne lähti jonnekin juttuun, Tampereelle. Tulee huomenna.”
”Ja miksei mulle kerrottu tästäkään..?” tuhahdan ja
nousen ylös mikron ilmoittaessa maidon lämmenneen tarpeeksi.
”Hei anteeks nyt jos keskeytytän, mut puhuittekste äsken
Iisak Peltosesta?” tämä Jontuksi kutsuttu Jessen kaveri kysyy ja minä
käännähdän nopeasti katsomaan häneen kuullessani Ipen nimen.
”Joo”, vastaan ja Jesse virnistää taas merkitsevästi.
”Jenni on ihan rakastunu siihen”, Jesse kertoo kiusakseni
ja Jonttu kohottaa kulmiaan.
Siristän silmiäni Jesselle, mutta palaan kuitenkin vielä
aiheeseen. ”Miten niin?”
”Me pelattiin joskus samassa joukkueessa. Siis lätkää”,
poika vastaa.
”Ai jaa?” yllätyn.
”Joo, jotain pari vuotta. Sit se lopetti. Mut ihan hyvä
vaan, kun se rupes olee jo vähän liianki hyvä”, Jonttu sanoo naurahtaen. Minä
vain hymyilen. On jotenkin kivaa puhua Ipestä jonkun sellaisen kanssa, joka on
joskus ollut Ipen kaveri. Tai en ainakaan usko, että he enää pyörivät samoissa
porukoissa. ”Vieläkse pelaa?”
”Öö no se on itse asiassa just taas jatkamassa”, vastaan
hymyillen. Vielä kivempaa on tietää Ipen asioista enemmän kuin muut. Ja vastata
hänen asioistaan muille. Ipe on minun ja se saa vatsassani tuntumaan
kummalliselta. Tekisi mieli hyppiä tai juosta tai..kiljua? Hymähdän
ajatukselle, sekoitan kaakaojauheen kuuman juoman sekaan, nappaan banaanin
pöydältä ja kävelen sitten huoneeseeni. Vielä on kauhea kasa läksyjä tekemättä.
► Iisak
Aamulla kun herään, mieleni on ensin puhdas ja utuinen,
niin kuin aina. Kunnes muistan, että on torstai ja minun pitäisi lähteä
kouluun. Ja koulussa kaikki tietävät nyt, että minä pelasin jääkiekkoa ja olin
siinä hyvä ja lopetin jostain kumman syystä, ja he näkivät minut nuorena ja he
näkivät isäni. Ajatus ahdistaa minua. En minä sattumalta päätynyt käymään
lukiota Espoossa, kun olisin voinut mennä esimerkiksi Kirkkonummellekin, joka
on lähempänä. Vain harva niistä, jotka kävivät samaa peruskoulua kanssani,
tulivat samaan lukioonkin kanssani. Tavallaan lukion alkaminen siis helpotti
oloani, koska kukaan ei tiennyt minusta mitään.
Mutta nyt kaikki tietävät.
Käännyn turhautuneena ja ahdistuneena makaamaan mahalleni
ja puristan tyynyä nyrkeilläni. Minun on pakko mennä kouluun. Minä lupasin
Jennille. Hänen kauniit, merensiniset silmänsä vaativat minua tulemaan, hän
haluaa että tulen. Enää koulunkäyntini ei ole pelkästään minun oma asiani, vaan
se vaikuttaa myös Jennin elämään. Enemmän
ne ihmettelee sitä, ettet sä yhtäkkiä tulekaan kouluun, hän sanoi. Ja se on
totta. Ehkei kukaan tosiaan enää muista aamunavausta. Ehkei ketään oikeasti
edes kiinnosta.
Laahustan rikkonaista asvalttia pitkin kohti ankeaa
rakennusta, jonne olen monet kerrat pakottautunut, suunnilleen samoissa
tunnelmissa kuin nytkin. Tosin silloin koulussa ei ollut ketään kenen takia en
olisi sinne halunnut mennä. Eikä ketään, kenen takia minä sinne menen.
Vaikkakin tunnin myöhässä. Ensimmäinen tuntini alkoi kahdeksalta, jolloin minä
vasta heräilin. Asiasta ei muuten olisi mitään haittaa, sillä olenhan minä
tottunut myöhästymään ja lintsaamaan, mutta tänään myös Jennillä alkoi
kahdeksalta, joten hän varmaankin luulee, etten minä tulekaan.
Huokaisen ja vedän lasisen pääoven auki, ja korvani
täyttyvät hälinästä. Kävelen leveät raput ylös, käännyn oikealle ja suuntaan
siitä kaapilleni. Sullon reppuni omaan lokerooni, mutta en jaksa ottaa
seuraavan tunnin kirjoja esiin. Voisin yhtä hyvin esittää, että unohdin ne
kotiin. Sitten jatkan matkaani vielä yhden kerroksen ylemmäs, jossa on ykkösten
kaapit – eli toisin sanoen, luulen löytäväni Jennin sieltä. Ja tosiaan, siellä
hän seisoo, kaappinsa luona ja pudottaa juuri yhden kirjan vahingossa
kädestään. Hän vaikuttaa hermostuneelta ja väsyneeltä. Raukka teki varmaan
läksyjä yöhön asti vain siksi, etten viitsinyt herättää häntä eilen.
Mutta ennen kuin Jenni ehtii nostaa kirjan, tarttuu
siihen toinen käsi, joka ojentaa sen tytölle. Jeelipä tietysti. Minua naurattaa
ajatus, että Jeeli muka tykkäisi jostain toisesta, ja vielä enemmän minua
naurattaa se, että Jenni oikeasti uskoo sen. Jeeli hymyilee Jennille
lämpimästi, mutta nähdessään minun lähestyvän, hän vakavoituu ja kääntyy
kaappinsa puoleen. Jenni on selkä minuun päin, eikä siksi vielä huomaa minua.
Paitsi sitten, kun hän yhtäkkiä kääntyy, varmaan Jeelin äkillisen reaktion
takia, tai sitten hän on jo lähdössä seuraavaa luokkaa kohti. Pysähdyn parin
metrin päähän tytöstä ja yritän hymyillä hieman, mutta en onnistu kovin hyvin.
Jenni katsoo minua sanomatta mitään, rypistää vain vähän kulmiaan.
”Mä luulin, ettet sä tulekaan”, hän sanoo sitten. Sullon
kädet taskuihini ja kohautan hartioitani.
”Mitä väliä, vaikken oliskaan tullu..”, mutisen hiljaa.
Lopulta Jenni astelee luokseni ja kietoo kätensä ympärilleni.
”Tietysti sillä on väliä”, hän sanoo harmistuneena ja
tavoittelee katsettani. En haluaisi katsoa, mutta en jaksa vastustaa kiusausta
kovin kauaa, vaan annan katseeni upota tytön kauniisiin silmiin. Aina kun
katson niitä, tuntuu kuin voisin hukkua, ihan kirjaimellisesti. Hänen silmänsä
ovat niin suuret ja kauniit, kirkkaat, kuin auringon kimaltama meri. Minun on
pakko sulkea silmäni hetkeksi ja kääntää katseeni siten muualle, sillä en ehkä
pääsisi enää hetken päästä irti lainkaan. Ja taas mietin, tunsiko Tyson koskaan
samoin. Jos minä rakastan Jenniä näin mahdottoman paljon, voiko kukaan muu
tehdä aivan samoin?
”Tuleeks susta nyt siis joku jääkiekkoilija?” Anni,
Jennin kaveri, kysyy minulta uteliaana, ehkä vähän ihaillenkin. Meillä on ruokatauko, mutta kerrankin tarjolla
on pahaa ruokaa, jolloin en joudu olemaan ainut, joka ei syö. Istumme siis
toisen kerroksen rappujen vieressä, jonka seinustalla on numeroituja kaappeja
ja lokeroita sekä käytävän toisella puolella selkänojaton sohvapenkki ja
muutamat raput, jotka johtavat alemmalle käytävälle.
”No ei nyt varsinaisesti.. ainakaan vielä”, vastaan
hieman huvittuneena ja vilkaisen tyttöä, joka istuu Jennin kanssa oikealla
puolellani sijaitsevan sohvapenkin päällä. Anni nojaa rennosti seinään, ja on
nostanut jalkansa ristiin eteensä, mutta Jenni tekee kiireesti jotain läksyjä.
Pudistan päätäni hymyillen vähän. Hän ottaa koulun aivan liian tosissaan.
Etenkään näin lähellä kesää ei pitäisi opiskella noin ankarasti.. Minä itse
taas istun sohvan vieressä lattialla, jalat koukussa edessäni ja kädet polvieni
päällä ja nojaan pääni seinää vasten. Samppa on kiivennyt käytävän
vastakkaisella puolella olevien kaappien päälle ja Julius yrittää parhaillaan
samaa.
”Äh, Ipe vaan vähättelee”, Samppa tuhahtaa. ”Tietysti
siitä tulee jääkiekkoilija!” tuo huudahtaa kuin asia olisi päivänselvää ja minä
mulkaisen poikaa.
”Niin, ehkä sitten joskus, mutta ei nyt.”
”Ei kukaan niin sanonutkaan”, Samppa huomauttaa.
”Itse asiassa sanoi. Anni sanoi”, Jenni sanoo väliin
nostamatta kuitenkaan katsettaan kirjasta.
”Mutta mä tarkoitin, että tuleeko susta joskus jääkiekkoilija. Pyritkö sä
siihen?” Anni korjaa ja minä naurahdan.
”No en kai mä nyt huvikseen koko ikääni oo pelannu..”,
kohotan toista kulmaani. ”Mutta ei se tapahdu tosta noin vaan sormea napsauttamalla.”
”Niin niin, ei tietenkään, ens vuonna vasta sitten
maailman mestaruuksiin”, Samppa toteaa. Mulkaisen häntä taas, vaikka tiedänkin
pojan vain vitsailevan. ”No mitä? Sä oot oikeesti hyvä!”
”Sähän ootki paljon nähny mun pelejä..”, mutisen ja
samaan aikaan Julius onnistuu vihdoin kapuamaan kaappien päälle, sinne missä
Samppakin istuu. Poika ei kuitenkaan ehdi edes kunnolla asettua, kun Samppa
tönäisee hänet alas, ja esittää sen olleen vahinko. Jenni nostaa ihmettelevän,
mutta myös häiriintyneen katseensa poikiin päin. Minä vain hymähdän ja pudistan
päätäni. Kampean itseni ylös ja kävelen kaappien eteen. Vilkaisen käytävän
molempiin suuntiin, enkä näe opettajia tai oppilaitakaan kauheasti, joten
väännän yhden lokeron lukitusta ja pamautan nyrkilläni siihen, jolloin se
aukeaa.
”Saaksä nää kaapit auki?” Julius kysyy ihmeissään.
”En”, totean sarkasmilla, sillä sehän on itsestään
selvyys, kun juuri tein niin. Nostan toisen jalkani lokeron sisään ja ponnistan
itseni sen varassa ylös kaapin päälle.
”Etkö sä sit saa?” Samppa kysyy. Varmaan kaikki lukion
kolmatta vuotta käyvät pojat (jotkut tytötkin) osaavat avata kaappien
lukituksen. Ykkösellä kukaan ei osaa, kakkosella tiedetään, että ne saa auki,
ja kolmoseen mennessä ainakin joku on jo hoksannut miten ne avataan, jolloin
tieto leviää. Ykköset ovat ainoat, joille ei tietenkään kerrota. Mutta
toisaalta, en yhtään ihmettele, ettei Julius vielä tiennyt. Hän on porukkamme
idiootti.
Tässä vaiheessa Jennikin herää henkiin. Hän katsoo minua
huvittuneena, ehkä hieman epäuskoisenakin, mutta kääntää katseensa Anniin, kun
tämä kuiskaa jotain hänelle. Jenni kuuntelee ja nyökyttää virnistäen hieman.
Samassa kulman takaa ilmestyy tuttuja. Tyson, Elina,
Milla, jotain muitakin. Tyn ja Elinan kädet ovat kietoutuneet yhteen ja
ajatuskin siitä, että poika tykkääkin oikeasti Jennistä, siis minun Jennistäni,
ja kävelee silti Elinan kanssa...se saa minut melkein oksentamaan. Ei sillä,
että haluaisin hänen kävelevän Jennin kanssa. Mutta tuo on valehtelemista,
monin puolin, ja minä voisin ainakin kutsua tuota pettämiseksikin. Eikä Elina
ansaitsisi tuollaista kohtelua. Ja kuten arvelinkin, Ty ei voi olla katsomatta
Jenniä. Jennikin sattuu juuri samaan aikaan vilkaisemaan Tysonia, joten he katsovat
hetken toisiaan silmiin. Jenni hymyilee pienesti ja silloin Ty painaa katseensa
alas. Eikä mene kuin pari sekuntia, kun hän nostaa katseensa minuun. Tiesin,
että hän tekisi niin, tiesin. Minä
katson häntä merkitsevästi silmiin, jolloin hän kääntää katseensa muualle.
Mutta huomaan kuitenkin hänen puristavan Elinan kättä kädessään. Mikä paskiainen-
”Sä oot taas koulussa”, Milla toteaa yhtäkkiä
alapuolellani ja minä pyöräytän silmiäni huokaisten hiljaa.
”Ai olen vai”, mutisen laimeasti, muka ihmetellen, vaikka
kyllähän minä ihmettelenkin – ihmettelen kuinka harvinaisen typerä Milla on.
”Älä viitsi. Sua ei oo näkynyt moneen päivään. Missä sä
oot ollu?” Milla jatkaa ja minua suututtaa, kun hän käyttäytyy aivan kuin ei
olisi osallisena asiaan millään tavalla. Tai sitten hän oikeasti on vain niin
tyhmä ettei tajua..
”Mua ei nyt kyllä suoraan sanottuna oikeen huvittais
puhua sun kanssa”, tokaisen ja hyppään alas. Vilkaisen kelloa, jonka mukaan
seuraavat tunnit alkavat viiden minuutin kuluttua. Jenni sulloo kirjat
reppuunsa ja tulee vierelleni seisomaan.
”Eihän sulla vielä ole kiire mihinkään, ei tunti vielä
ala. Vai ootko sä ruvennut menemään ajoissa tunneille”, Milla kysyy virnistäen
hieman ja tönäisee minua leikkisästi olkapäähän pureskellen purkkaa äänekkäästi.
”En mä sanonut, että mulla on kiire johonkin. Ei vaan
kiinnosta puhua sun kanssa”, huomautan äreästi.
”Ai niin, se kiire onkin tällä sun tyttöystävälläs -
sellanen nössö kun on, ettei voi tunnilta myöhästyä”, Milla sanoo ivallisesti
katsoen nyt Jenniä. Rypistän kulmiani hieman ja katson ensin Jenniä ja sitten
Millaan ja taas Jenniä. Tyttö painaa katseensa alistuvasti lattiaan ja nolostuu
selvästi. Minua suututtaa, kun Milla aiheuttaa tarkoituksella erittäin
kiusallisen tilanteen Jennille ja pahoittaa tytön mieltä.
Käännän vihaisen katseeni takaisin Millaan. ”No kuule-”
”Milla, mennään”, Ty keskeyttää minut ja nyökäyttää
päätään sivulle. Katson poikaa sanomatta mitään, puristan vain hampaani yhteen.
Tiedän, että hän huomasi tilanteen ja puolusti Jenniä ennen minua ja niin, että
vain minä ymmärsin sen.
”Nähään taas”, Milla toteaa kylmästi, hymyillen
teennäisesti ja lähtee muiden perään tönäisten samalla Jennin olkapäätä ohi
kävellessään. Käytävälle alkaa ilmestyä oppilaita joka suunnasta, kun kaikki hakevat
seuraavan tunnin kirjoja, ja hälinä täyttää taas korvani.
”Hei venatkaa!” kuulen Sampan huudon kaiken keskeltä, kun
poika ilmeisesti hyppää alas kaappien päältä ja juoksee muut kiinni. Käännyn
takaisin Jennin puoleen, mutta tyttö ei olekaan siinä enää. Etsin häntä
katseellani ja lopulta näen hänet kävelemässä poispäin. Raivaan tietä itselleni
ja päästyäni tarpeeksi lähelle, tartun tytön kädestä kiinni.
”Odota nyt”, sanon ja vasta silloin Jenni pysähtyy ja
kääntyy katsomaan minua. Kauniit silmät ovat nyt kosteat ja se saa minut
entistä vihaisemmaksi. ”Mitä toi oli?” kysyn, mutta Jenni vain painaa katseensa
alas.
”Ei mitään..”, hän mutisee niin hiljaa, että hädin tuskin
kuulen sitä kaiken melun keskellä. Pyöräytän silmiäni ja vedän tytön mukanani
syrjäisemmälle käytävälle, jossa ei ole muita oppilaita. Katson häntä kysyvästi
silmiin.
”No.. Meillä vaan oli pientä sanaharkkaa sillon, kun sä
et ollu koulussa.. Mä taisin sanoa sille jotain, mitä sen maine ei kestäny..”,
Jenni sanoo hiljaa ja vilkaisee minua pikaisesti. Hymähdän hieman mielikuvalle,
joka päässäni kehittyy, kun ajattelen Millan ilmettä – mitä Jenni ikinä
sanoikaan. Hän ei todellakaan ole tottunut siihen, että kukaan sanoo hänelle
mitään pahaa, etenkään häntä nuorempi, etenkään lukion ykkönen.
”Mitä sä sanoit sille?” kysyn virnistäen aavistuksen.
”No ei sillä oo väliä”, Jenni tuhahtaa mulkaisten minua.
”No, okei. Mutta ihan tällee vinkkinä, että ei kannata
laskee katsetta tollasessa tilanteessa. Se on merkki alistumisesta, sillon
Milla kokee olevansa sua ylempänä”, sanon ja pyyhkäisen tytön silmäkulmaan
ilmestyneen kyyneleen pois. ”Eikse oo vähän sama eläintenkin kanssa?”
virnistän.
Jenni naurahtaa itkuisesti. ”No ei itse asiassa ole”, hän
sanoo, mutta hänen hymynsä hyytyy melkein heti sen jälkeen. Kellot soi tunnin
alkamisen merkiksi.
”Hei..”, sanon taas vakavammin ja silitän tytön poskea
peukalollani. Laitan sormeni hänen leuan alle ja nostan tytön päätä kevyesti,
niin että hän katsoo minua silmiin. ”Lupaa, että kerrot mulle, jos Milla vielä sanoo
tai tekee jotain.”
”Mm..”, Jenni mumisee, mutta ei varsinaisesti lupaa
mitään. Suutelen hänen huuliaan hellästi.
”Lupaa”, sanon hiljaa keskeyttäen lyhyen suudelman ja
katson aavistuksen punertavia silmiä. Hän vain nyökäyttää päätään pienesti ja
arasti ja sitten minä suutelen lisää.
// Kommentoikaa vaan rohkeesti, se piristää tosi paljon mun mieltä ja innostaa jatkamaan! (:
