→ KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU

► Jenni

Havahdun hereille ja räväytän silmäni auki. Ipen käsivarret ovat kiedottuna ympärilleni ja poika katsoo minua hymyillen. Irrottaudun tämän otteesta ja nousen istualleen. Olemme pojan sängyllä, jonka peitto on mytyssä jalkopäässä ja minun Ipelle antamani pehmolelu nököttää lattialla yksinäisenä. Verhot ovat kiinni, enkä siksi voi päätellä kellon aikaa ikkunasta katsomalla, joten kurotan lattialle, johon olen ilmeisesti puhelimeni jättänyt. Olen aivan sekaisin, hädin tuskin muistan miksi olen täällä ja Ipe vain makoilee tyytyväisenä vieressäni. Kello on pian puoli kahdeksan! Illalla siis. Ja minun piti vain käydä nopeasti tarkistamassa, onko Ipe kunnossa.. Miten ihmeessä minä saatoin nukahtaa!

”Mikset sä herättäny mua?” kysyn Ipeltä mulkaisten tuota pettyneenä. Poika avaa suunsa vastatakseen, mutta minä keskeytän hänet. ”Äläkä sano, että siksi kun olin niin söpö.”

Ipe vain virnistää ja minä pyöräytän silmiäni. ”No hei, älä nyt. Jäisit yöks..”, poika maanittelee ja vetää minua ranteesta takaisin makuulleen. Vedän käteni irti ja nousen ylös kävellen peilin eteen. Hiukseni ovat aivan sotkussa, joten kietaisen ne pikaisesti ponnarille takaraivolleni.

”En mä voi.. Kaikki läksyt on tekemättä ja Vilppu ruokkimatta ja osa huomisen kirjoista on kotona eikä mulla oo edes toisia vaatteita ja-”

”Joo, okei, mä ymmärsin”, Ipe naurahtaa ja nousee itsekin ylös. Hän astelee taakseni ja kietoo kätensä ympärilleni hieraisten poskeaan omaani vasten. Hymyilen hieman ja käännyn ympäri kietoen käteni pojan niskan taakse.

”Katokin, että tuut huomenna kouluun”, sanon ja katson syvälle pojan vihreisiin silmiin. Tai eivät ne aivan vihreät ole, niissä on monia eri sävyjä, enkä ole ennen edes kiinnittänyt siihen huomiota.

”No joo joo..”, Ipe mutisee ja laskee katseensa maahan, niin etten enää pysty tarkkailemaan tuon silmiä.

”Lupaa ja vanno”, kehotan ja kallistan päätäni hieman.

Ipe nostaa katseensa takaisin silmiini. ”Mä lupaan.” Sitten hän painaa huulensa hetkeksi omiani vasten ja suljen silmäni vain pysyäkseni siinä. Voidakseni kuvitella, että on vain minä ja hän, eikä ole huomista (tai ainakaan koulua), on vain tämä hetki ja me molemmat nautimme siitä.

Pakottaudun avaamaan silmäni ja irrottaudun pojan otteesta. Heti minulle tulee kylmempi, kun toisen keho ei enää ole lämmittämässä minua. Nostan repun olalleni, ja avaan Ipen huoneen oven lähteäkseni.

”Mun mielestä sä olisit kyllä voinu ihan hyvin jäädä yöks..”, Ipe mutisee vielä.

”Joo ja sitten oisin lainannu sun vaatteita huomenna.”

”Vaikka sitten niin.”

”Ehkä joku toinen kerta”, hymyilen ja astun ovesta ulos. ”Hyvää yötä”, sanon vielä ennen kuin suljen oven ja kuulen Ipen hiljaisen vastauksen. Hän on vieläkin vähän vaisu sen aamunavauksen takia, mikä on minusta aika suloista, koska se kertoo vain siitä, että Ipe on herkkä. Ainakin tiettyjen asioiden suhteen.

”Jenni?” Leenan ääni kuuluu olohuoneesta, kun astun viimeiset raput alakertaan. Hieman epäröiden kävelen olohuoneen puolelle, niin että näen Leenan. Hän istuu yhdellä nojatuoleista kutomassa ja Ilpo makaa sohvalla mulkaisten minua vihaisesti tai syyttävästi tai epäilevästi – en oikein osaa lukea hänen ilmeitään. ”Onko Ipe jo parempi?” Leena kysyy.

”Joo, eiköhän”, vastaan ja hymyilen aavistuksen perään. Ilpo tuhahtaa halveksivasti ja Leena luo häneen moittivan katseen, mutta katsoo sitten taas minuun lempeämmin.

”Sinä olet kyllä sellainen pelastava enkeli! Ei meillä ennen ollut mitään keinoa piristää Ipeä, jos hän tuolle päälle sattui, mutta nykyään riittää vain se että sinä tulet käymään.. On se vain ihmeellistä, kiitos siitä”, hän sanoo taas herkistellen. Ihmettelen, eikö häntä kiinnosta se, mistä Ipe noin suuttui, vai tietääkö hän jo kenties? Tai ehkä hän on jo vuosien aikana tottunut siihen, että Ipe suuttuu milloin mistäkin eikä kerro syytä.

En osaa vastata mitään, hymyilen vain hämilläni, ja sanon, että minun pitäisi jo mennä. Ja tosiaan, minun täytyy juosta, jos aion ehtiä seuraavaan junaan.

Avaan ulko-ovemme ja astun sisään lämpimään eteiseen. Ulkona on nykyään muuten jo erittäin lämmin, mutta näin illalla on vielä viileä, etenkin kun minulla on vain ohut farkkutakki päälläni, sillä en aamulla olettanut palaavani tähän aikaan. Lasken reppuni portaikon alapäähän ja astelen keittiöön, jossa minua vuotta vanhempi veljeni, Jesse, voitelee leipiä pöydän ääressä. Käärin hupparin hihani nyrkkieni sisään, sillä minulla on edelleen kylmä, ja otan kaapista mukin, johon kaadan maitoa.

”Taasko sä olit sillä Iisakillas?” Jesse kysyy virnuillen ja minä mulkaisen poikaa varoittavasti.

”Miten niin taas? Mä en oo ollut sen kanssa nyt moneen päivään edes koulussa”, puolustaudun ja laitan maitomukini mikroon, tehdäkseni siitä kuumaakaakaota.

”No voi että, miten sä pärjäsit niin kauan ilman sitä.”

”No mulla sentään on joku, kenen kanssa olla”, tuhahdan istuutuen veljeäni vastapäätä ja selailen Aku Ankkaa aikani kuluksi.

”Niin, no mulla on niin paljon, etten viitsi olla kenenkään kanssa. Kun sitten kaikki muut pahoittaa mielensä”, poika virnistää.

Olen juuri vastaamassa jotain piikikästä, kun vessan ovi kolahtaa käytävässä ja pian joku Jessen ikäinen poika ilmestyy keittiöömme. Vilkaisen seinällä roikkuvaa kelloa, joka on jo lähempänä puolta yhdeksää. Luon kysyvän katseen veljeeni.

”Ei kai sua haittaa, jos Jonttu jää meille yöks?” hän kysyy.

”No ei kai sun multa tarvitse kysyä lupaa. Missä muuten äiti ja isä on?”

”Ne lähti jonnekin juttuun, Tampereelle. Tulee huomenna.”

”Ja miksei mulle kerrottu tästäkään..?” tuhahdan ja nousen ylös mikron ilmoittaessa maidon lämmenneen tarpeeksi.

”Hei anteeks nyt jos keskeytytän, mut puhuittekste äsken Iisak Peltosesta?” tämä Jontuksi kutsuttu Jessen kaveri kysyy ja minä käännähdän nopeasti katsomaan häneen kuullessani Ipen nimen.

”Joo”, vastaan ja Jesse virnistää taas merkitsevästi.

”Jenni on ihan rakastunu siihen”, Jesse kertoo kiusakseni ja Jonttu kohottaa kulmiaan.

Siristän silmiäni Jesselle, mutta palaan kuitenkin vielä aiheeseen. ”Miten niin?”

”Me pelattiin joskus samassa joukkueessa. Siis lätkää”, poika vastaa.

”Ai jaa?” yllätyn.

”Joo, jotain pari vuotta. Sit se lopetti. Mut ihan hyvä vaan, kun se rupes olee jo vähän liianki hyvä”, Jonttu sanoo naurahtaen. Minä vain hymyilen. On jotenkin kivaa puhua Ipestä jonkun sellaisen kanssa, joka on joskus ollut Ipen kaveri. Tai en ainakaan usko, että he enää pyörivät samoissa porukoissa. ”Vieläkse pelaa?”

”Öö no se on itse asiassa just taas jatkamassa”, vastaan hymyillen. Vielä kivempaa on tietää Ipen asioista enemmän kuin muut. Ja vastata hänen asioistaan muille. Ipe on minun ja se saa vatsassani tuntumaan kummalliselta. Tekisi mieli hyppiä tai juosta tai..kiljua? Hymähdän ajatukselle, sekoitan kaakaojauheen kuuman juoman sekaan, nappaan banaanin pöydältä ja kävelen sitten huoneeseeni. Vielä on kauhea kasa läksyjä tekemättä.

► Iisak

Aamulla kun herään, mieleni on ensin puhdas ja utuinen, niin kuin aina. Kunnes muistan, että on torstai ja minun pitäisi lähteä kouluun. Ja koulussa kaikki tietävät nyt, että minä pelasin jääkiekkoa ja olin siinä hyvä ja lopetin jostain kumman syystä, ja he näkivät minut nuorena ja he näkivät isäni. Ajatus ahdistaa minua. En minä sattumalta päätynyt käymään lukiota Espoossa, kun olisin voinut mennä esimerkiksi Kirkkonummellekin, joka on lähempänä. Vain harva niistä, jotka kävivät samaa peruskoulua kanssani, tulivat samaan lukioonkin kanssani. Tavallaan lukion alkaminen siis helpotti oloani, koska kukaan ei tiennyt minusta mitään.

Mutta nyt kaikki tietävät.

Käännyn turhautuneena ja ahdistuneena makaamaan mahalleni ja puristan tyynyä nyrkeilläni. Minun on pakko mennä kouluun. Minä lupasin Jennille. Hänen kauniit, merensiniset silmänsä vaativat minua tulemaan, hän haluaa että tulen. Enää koulunkäyntini ei ole pelkästään minun oma asiani, vaan se vaikuttaa myös Jennin elämään. Enemmän ne ihmettelee sitä, ettet sä yhtäkkiä tulekaan kouluun, hän sanoi. Ja se on totta. Ehkei kukaan tosiaan enää muista aamunavausta. Ehkei ketään oikeasti edes kiinnosta.

Laahustan rikkonaista asvalttia pitkin kohti ankeaa rakennusta, jonne olen monet kerrat pakottautunut, suunnilleen samoissa tunnelmissa kuin nytkin. Tosin silloin koulussa ei ollut ketään kenen takia en olisi sinne halunnut mennä. Eikä ketään, kenen takia minä sinne menen. Vaikkakin tunnin myöhässä. Ensimmäinen tuntini alkoi kahdeksalta, jolloin minä vasta heräilin. Asiasta ei muuten olisi mitään haittaa, sillä olenhan minä tottunut myöhästymään ja lintsaamaan, mutta tänään myös Jennillä alkoi kahdeksalta, joten hän varmaankin luulee, etten minä tulekaan.

Huokaisen ja vedän lasisen pääoven auki, ja korvani täyttyvät hälinästä. Kävelen leveät raput ylös, käännyn oikealle ja suuntaan siitä kaapilleni. Sullon reppuni omaan lokerooni, mutta en jaksa ottaa seuraavan tunnin kirjoja esiin. Voisin yhtä hyvin esittää, että unohdin ne kotiin. Sitten jatkan matkaani vielä yhden kerroksen ylemmäs, jossa on ykkösten kaapit – eli toisin sanoen, luulen löytäväni Jennin sieltä. Ja tosiaan, siellä hän seisoo, kaappinsa luona ja pudottaa juuri yhden kirjan vahingossa kädestään. Hän vaikuttaa hermostuneelta ja väsyneeltä. Raukka teki varmaan läksyjä yöhön asti vain siksi, etten viitsinyt herättää häntä eilen.

Mutta ennen kuin Jenni ehtii nostaa kirjan, tarttuu siihen toinen käsi, joka ojentaa sen tytölle. Jeelipä tietysti. Minua naurattaa ajatus, että Jeeli muka tykkäisi jostain toisesta, ja vielä enemmän minua naurattaa se, että Jenni oikeasti uskoo sen. Jeeli hymyilee Jennille lämpimästi, mutta nähdessään minun lähestyvän, hän vakavoituu ja kääntyy kaappinsa puoleen. Jenni on selkä minuun päin, eikä siksi vielä huomaa minua. Paitsi sitten, kun hän yhtäkkiä kääntyy, varmaan Jeelin äkillisen reaktion takia, tai sitten hän on jo lähdössä seuraavaa luokkaa kohti. Pysähdyn parin metrin päähän tytöstä ja yritän hymyillä hieman, mutta en onnistu kovin hyvin. Jenni katsoo minua sanomatta mitään, rypistää vain vähän kulmiaan.

”Mä luulin, ettet sä tulekaan”, hän sanoo sitten. Sullon kädet taskuihini ja kohautan hartioitani.

”Mitä väliä, vaikken oliskaan tullu..”, mutisen hiljaa. Lopulta Jenni astelee luokseni ja kietoo kätensä ympärilleni.

”Tietysti sillä on väliä”, hän sanoo harmistuneena ja tavoittelee katsettani. En haluaisi katsoa, mutta en jaksa vastustaa kiusausta kovin kauaa, vaan annan katseeni upota tytön kauniisiin silmiin. Aina kun katson niitä, tuntuu kuin voisin hukkua, ihan kirjaimellisesti. Hänen silmänsä ovat niin suuret ja kauniit, kirkkaat, kuin auringon kimaltama meri. Minun on pakko sulkea silmäni hetkeksi ja kääntää katseeni siten muualle, sillä en ehkä pääsisi enää hetken päästä irti lainkaan. Ja taas mietin, tunsiko Tyson koskaan samoin. Jos minä rakastan Jenniä näin mahdottoman paljon, voiko kukaan muu tehdä aivan samoin?

”Tuleeks susta nyt siis joku jääkiekkoilija?” Anni, Jennin kaveri, kysyy minulta uteliaana, ehkä vähän ihaillenkin.  Meillä on ruokatauko, mutta kerrankin tarjolla on pahaa ruokaa, jolloin en joudu olemaan ainut, joka ei syö. Istumme siis toisen kerroksen rappujen vieressä, jonka seinustalla on numeroituja kaappeja ja lokeroita sekä käytävän toisella puolella selkänojaton sohvapenkki ja muutamat raput, jotka johtavat alemmalle käytävälle.

”No ei nyt varsinaisesti.. ainakaan vielä”, vastaan hieman huvittuneena ja vilkaisen tyttöä, joka istuu Jennin kanssa oikealla puolellani sijaitsevan sohvapenkin päällä. Anni nojaa rennosti seinään, ja on nostanut jalkansa ristiin eteensä, mutta Jenni tekee kiireesti jotain läksyjä. Pudistan päätäni hymyillen vähän. Hän ottaa koulun aivan liian tosissaan. Etenkään näin lähellä kesää ei pitäisi opiskella noin ankarasti.. Minä itse taas istun sohvan vieressä lattialla, jalat koukussa edessäni ja kädet polvieni päällä ja nojaan pääni seinää vasten. Samppa on kiivennyt käytävän vastakkaisella puolella olevien kaappien päälle ja Julius yrittää parhaillaan samaa.

”Äh, Ipe vaan vähättelee”, Samppa tuhahtaa. ”Tietysti siitä tulee jääkiekkoilija!” tuo huudahtaa kuin asia olisi päivänselvää ja minä mulkaisen poikaa.

”Niin, ehkä sitten joskus, mutta ei nyt.”

”Ei kukaan niin sanonutkaan”, Samppa huomauttaa.

”Itse asiassa sanoi. Anni sanoi”, Jenni sanoo väliin nostamatta kuitenkaan katsettaan kirjasta.

”Mutta mä tarkoitin, että tuleeko susta joskus jääkiekkoilija. Pyritkö sä siihen?” Anni korjaa ja minä naurahdan.

”No en kai mä nyt huvikseen koko ikääni oo pelannu..”, kohotan toista kulmaani. ”Mutta ei se tapahdu tosta noin vaan sormea napsauttamalla.”

”Niin niin, ei tietenkään, ens vuonna vasta sitten maailman mestaruuksiin”, Samppa toteaa. Mulkaisen häntä taas, vaikka tiedänkin pojan vain vitsailevan. ”No mitä? Sä oot oikeesti hyvä!”

”Sähän ootki paljon nähny mun pelejä..”, mutisen ja samaan aikaan Julius onnistuu vihdoin kapuamaan kaappien päälle, sinne missä Samppakin istuu. Poika ei kuitenkaan ehdi edes kunnolla asettua, kun Samppa tönäisee hänet alas, ja esittää sen olleen vahinko. Jenni nostaa ihmettelevän, mutta myös häiriintyneen katseensa poikiin päin. Minä vain hymähdän ja pudistan päätäni. Kampean itseni ylös ja kävelen kaappien eteen. Vilkaisen käytävän molempiin suuntiin, enkä näe opettajia tai oppilaitakaan kauheasti, joten väännän yhden lokeron lukitusta ja pamautan nyrkilläni siihen, jolloin se aukeaa.

”Saaksä nää kaapit auki?” Julius kysyy ihmeissään.

”En”, totean sarkasmilla, sillä sehän on itsestään selvyys, kun juuri tein niin. Nostan toisen jalkani lokeron sisään ja ponnistan itseni sen varassa ylös kaapin päälle.

”Etkö sä sit saa?” Samppa kysyy. Varmaan kaikki lukion kolmatta vuotta käyvät pojat (jotkut tytötkin) osaavat avata kaappien lukituksen. Ykkösellä kukaan ei osaa, kakkosella tiedetään, että ne saa auki, ja kolmoseen mennessä ainakin joku on jo hoksannut miten ne avataan, jolloin tieto leviää. Ykköset ovat ainoat, joille ei tietenkään kerrota. Mutta toisaalta, en yhtään ihmettele, ettei Julius vielä tiennyt. Hän on porukkamme idiootti.

Tässä vaiheessa Jennikin herää henkiin. Hän katsoo minua huvittuneena, ehkä hieman epäuskoisenakin, mutta kääntää katseensa Anniin, kun tämä kuiskaa jotain hänelle. Jenni kuuntelee ja nyökyttää virnistäen hieman.

Samassa kulman takaa ilmestyy tuttuja. Tyson, Elina, Milla, jotain muitakin. Tyn ja Elinan kädet ovat kietoutuneet yhteen ja ajatuskin siitä, että poika tykkääkin oikeasti Jennistä, siis minun Jennistäni, ja kävelee silti Elinan kanssa...se saa minut melkein oksentamaan. Ei sillä, että haluaisin hänen kävelevän Jennin kanssa. Mutta tuo on valehtelemista, monin puolin, ja minä voisin ainakin kutsua tuota pettämiseksikin. Eikä Elina ansaitsisi tuollaista kohtelua. Ja kuten arvelinkin, Ty ei voi olla katsomatta Jenniä. Jennikin sattuu juuri samaan aikaan vilkaisemaan Tysonia, joten he katsovat hetken toisiaan silmiin. Jenni hymyilee pienesti ja silloin Ty painaa katseensa alas. Eikä mene kuin pari sekuntia, kun hän nostaa katseensa minuun. Tiesin, että hän tekisi niin, tiesin. Minä katson häntä merkitsevästi silmiin, jolloin hän kääntää katseensa muualle. Mutta huomaan kuitenkin hänen puristavan Elinan kättä kädessään. Mikä paskiainen-

”Sä oot taas koulussa”, Milla toteaa yhtäkkiä alapuolellani ja minä pyöräytän silmiäni huokaisten hiljaa.

”Ai olen vai”, mutisen laimeasti, muka ihmetellen, vaikka kyllähän minä ihmettelenkin – ihmettelen kuinka harvinaisen typerä Milla on.

”Älä viitsi. Sua ei oo näkynyt moneen päivään. Missä sä oot ollu?” Milla jatkaa ja minua suututtaa, kun hän käyttäytyy aivan kuin ei olisi osallisena asiaan millään tavalla. Tai sitten hän oikeasti on vain niin tyhmä ettei tajua..

”Mua ei nyt kyllä suoraan sanottuna oikeen huvittais puhua sun kanssa”, tokaisen ja hyppään alas. Vilkaisen kelloa, jonka mukaan seuraavat tunnit alkavat viiden minuutin kuluttua. Jenni sulloo kirjat reppuunsa ja tulee vierelleni seisomaan.

”Eihän sulla vielä ole kiire mihinkään, ei tunti vielä ala. Vai ootko sä ruvennut menemään ajoissa tunneille”, Milla kysyy virnistäen hieman ja tönäisee minua leikkisästi olkapäähän pureskellen purkkaa äänekkäästi.

”En mä sanonut, että mulla on kiire johonkin. Ei vaan kiinnosta puhua sun kanssa”, huomautan äreästi.

”Ai niin, se kiire onkin tällä sun tyttöystävälläs - sellanen nössö kun on, ettei voi tunnilta myöhästyä”, Milla sanoo ivallisesti katsoen nyt Jenniä. Rypistän kulmiani hieman ja katson ensin Jenniä ja sitten Millaan ja taas Jenniä. Tyttö painaa katseensa alistuvasti lattiaan ja nolostuu selvästi. Minua suututtaa, kun Milla aiheuttaa tarkoituksella erittäin kiusallisen tilanteen Jennille ja pahoittaa tytön mieltä.

Käännän vihaisen katseeni takaisin Millaan. ”No kuule-”

”Milla, mennään”, Ty keskeyttää minut ja nyökäyttää päätään sivulle. Katson poikaa sanomatta mitään, puristan vain hampaani yhteen. Tiedän, että hän huomasi tilanteen ja puolusti Jenniä ennen minua ja niin, että vain minä ymmärsin sen.

”Nähään taas”, Milla toteaa kylmästi, hymyillen teennäisesti ja lähtee muiden perään tönäisten samalla Jennin olkapäätä ohi kävellessään. Käytävälle alkaa ilmestyä oppilaita joka suunnasta, kun kaikki hakevat seuraavan tunnin kirjoja, ja hälinä täyttää taas korvani.

”Hei venatkaa!” kuulen Sampan huudon kaiken keskeltä, kun poika ilmeisesti hyppää alas kaappien päältä ja juoksee muut kiinni. Käännyn takaisin Jennin puoleen, mutta tyttö ei olekaan siinä enää. Etsin häntä katseellani ja lopulta näen hänet kävelemässä poispäin. Raivaan tietä itselleni ja päästyäni tarpeeksi lähelle, tartun tytön kädestä kiinni.

”Odota nyt”, sanon ja vasta silloin Jenni pysähtyy ja kääntyy katsomaan minua. Kauniit silmät ovat nyt kosteat ja se saa minut entistä vihaisemmaksi. ”Mitä toi oli?” kysyn, mutta Jenni vain painaa katseensa alas.

”Ei mitään..”, hän mutisee niin hiljaa, että hädin tuskin kuulen sitä kaiken melun keskellä. Pyöräytän silmiäni ja vedän tytön mukanani syrjäisemmälle käytävälle, jossa ei ole muita oppilaita. Katson häntä kysyvästi silmiin.

”No.. Meillä vaan oli pientä sanaharkkaa sillon, kun sä et ollu koulussa.. Mä taisin sanoa sille jotain, mitä sen maine ei kestäny..”, Jenni sanoo hiljaa ja vilkaisee minua pikaisesti. Hymähdän hieman mielikuvalle, joka päässäni kehittyy, kun ajattelen Millan ilmettä – mitä Jenni ikinä sanoikaan. Hän ei todellakaan ole tottunut siihen, että kukaan sanoo hänelle mitään pahaa, etenkään häntä nuorempi, etenkään lukion ykkönen.

”Mitä sä sanoit sille?” kysyn virnistäen aavistuksen.

”No ei sillä oo väliä”, Jenni tuhahtaa mulkaisten minua.

”No, okei. Mutta ihan tällee vinkkinä, että ei kannata laskee katsetta tollasessa tilanteessa. Se on merkki alistumisesta, sillon Milla kokee olevansa sua ylempänä”, sanon ja pyyhkäisen tytön silmäkulmaan ilmestyneen kyyneleen pois. ”Eikse oo vähän sama eläintenkin kanssa?” virnistän.

Jenni naurahtaa itkuisesti. ”No ei itse asiassa ole”, hän sanoo, mutta hänen hymynsä hyytyy melkein heti sen jälkeen. Kellot soi tunnin alkamisen merkiksi.

”Hei..”, sanon taas vakavammin ja silitän tytön poskea peukalollani. Laitan sormeni hänen leuan alle ja nostan tytön päätä kevyesti, niin että hän katsoo minua silmiin. ”Lupaa, että kerrot mulle, jos Milla vielä sanoo tai tekee jotain.”

”Mm..”, Jenni mumisee, mutta ei varsinaisesti lupaa mitään. Suutelen hänen huuliaan hellästi.

”Lupaa”, sanon hiljaa keskeyttäen lyhyen suudelman ja katson aavistuksen punertavia silmiä. Hän vain nyökäyttää päätään pienesti ja arasti ja sitten minä suutelen lisää.

// Kommentoikaa vaan rohkeesti, se piristää tosi paljon mun mieltä ja innostaa jatkamaan! (:

→ KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU

► Jenni

Milla ja pari jotain muuta Ipen luokkalaista tyttöä kävelevät juhlasalin lavalle. Meillä on kuukausittainen aamunavaus. Istun Ipen vieressä lattialla ja toisella puolellani istuu Anni ja Jeeli. Emme ole varsinaisesti rivissä, mutta kuitenkin jonkinlaisessa järjestyksessä. Ipen toisella puolella istuu Samppa, joka selittää juuri jotain Ipelle ja Ipe hymähtää, melkein kuin naurahtaa, mutta ei kuitenkaan hymyile juuri lainkaan. Luulen, että Anni on ihastunut Samppaan. Tai olen aika varma siitä. Hän ei myönnä sitä, mutta se on aika selvää minun silmissäni.

Rehtori sepittää ensin muutaman minuutin puheen kaikista itsestään selvistä asioista, jotka vain kirjoittamattoman lain mukaan kuuluu aamunavauksessa sanoa. Kaikkea turhaa siis. Sitten hetkeksi sivuun jääneet Milla ja pari tämän kaveria astuvat mikin ääreen.

”Me halutaan tänään kannustaa teitä toteuttamaan unelmianne. Meidän koulussamme on paljon lahjakkaita oppilaita, mutta yksi heistä on minulle aivan erityinen. Hän on tehnyt paljon töitä unelmiensa eteen, mutta jostain syystä lopetti muutama vuosi sitten. Hänellä on pian synttärit, joten ajattelimme antaa hänelle pienen etukäteislahjan. Haluamme kannustaa häntä jatkamaan, ja samalla myös innostaa teitä kaikkia taistelemaan unelmienne eteen. Se on sen arvoista”, Milla sanoo hymyillen. Rypistän kulmiani aavistuksen, sillä minulle tulee heti mieleen Ipe. Hänhän täyttää parin päivän päästä yhdeksäntoista ja hän lopetti jääkiekon muutama vuosi sitten. Vilkaisen poikaa, joka ei kuitenkaan huomaa sitä, vaan katsoo tylsistyneenä Millaa ja sanoo sitten jotain Sampalle, kuitenkin sen verran hiljaa, etten onnistu kuulemaan sitä.

”Me ollaan siis kerätty videopätkiä vuosien varrelta tästä kyseisestä henkilöstä, ja koottu ne yhteen. Me näytetään ne nyt tässä, toivottavasti tämä innostaa kaikkia tekemään asioita, joita rakastaa!” Milla sanoo ylipirteästi ja siirtyy sivummalle. Hänen kaverinsa taisivat olla vain henkisenä tukena.. Vaihdan asentoani, sillä jalkani puutuu.

Valkokankaalle ilmestyy Windows Movie Makerin video, jonka keskellä pyörii harmaa rinkula latauksen merkkinä. Salista sammuu etummaiset valot. Sitten video lähtee käyntiin. Ensin siinä näkyy vain mustaa, mutta sitten näkyy ulkojää. Ala-aste ikäinen poika ilmestyy kameran takaa luistellen ja hymyilee kameralle. Pojan vihreät silmät hohtavat ja vaaleat hiukset pilkottavat kypärän alta. Ipe? Vilkaisen poikaa ihmeissäni. Hän on jähmettynyt paikalleen, tuijottaa vain valkokangasta tiiviisti. Pikku-Ipe luistelee maila kädessään kohti maalia kuljettaen kiekkoa mukanaan, ja laukaisee sen maaliin, jossa kyyhöttää joku samanikäinen poika.

Pätkä vaihtuu. Nyt Ipe seisoo kameran edessä ja selittää jotain ylpeästi hymyillen. Kamera heilahtaa kun kuvaaja nauraa. Sitten Ipen takana näkyy mieshahmo, joka käskee Ipeä keskittymään peliin. Se on Jaakko, Ipen isä. Ihan selvästi.

Katson taas Ipeä, pojan hengitys kiihtyy ja hän mutisee jotain niin, että sitä hädin tuskin edes kuulee. Minuakin suututtaa. Miksi Millan piti näyttää tuollainen video aamunavauksessa? Tekikö hän sen tahallaan? Sipaisen Ipen kättä myötätunnosta. Ei varmasti olisi helppoa katsoa vanhoja videoita itsestään koko koulun edessä. Mutta sitten kun on kyse vielä ajoista, jotka ovat Ipelle arkoja.. Se on ihan hirveää.

 Ipe ei ota sääliäni vastaan vaan nousee ylös ja lähtee kävelemään poispäin.

”Ipe!” huudahdan, ja lähden pojan perään. Ipe kävelee ulos salista ja seuraan hänen perässään. Ymmärrän kyllä, ettei hän halua nähdä enempää, mutta olisin halunnut lohduttaa häntä.. Poika on todella vihainen. ”Ipe, odota!” huudan ja juoksen hänet kiinni. Tartun tuon käteen, mutta hän riuhtaisee sen irti vilkaisemattakaan minuun. Aivan kuin minä olisin tehnyt hänelle jotakin. Pysähdyn, ja katson kuinka Ipe avaa lasisen oven ja paiskaa sen kiinni perässään. Annan hänen mennä menojaan. Hän ei varmasti palaa enää samana päivänä. Enkä minäkään aio katsoa sitä videota pidempään, sillä tiedän, ettei Ipe haluaisi minun näkevän niitä. Yhtäkkiä minä alan ymmärtää, miksei kukaan onnistunut auttamaan Ipeä masennuksessaan. Eihän tuohon saa minkäänlaista kontaktia, kun hän suuttuu tai loukkaantuu tosissaan.

Istun jollain syrjäisemmällä käytävällä ja nojaan seinään. Tuijotan lattiaa ajattelematta oikeastaan mitään. Paitsi Ipeä silloin tällöin. En vain ymmärrä, mikä idea Millalla oli näyttää se video. Ihan kuin sen nyt ketään innostaisi. Tai auttaisi Ipeä jatkamaan – päinvastoin. Minua suututtaa, sillä Ipehän juuri oli niin innoissaan jääkiekosta taas pitkästä aikaa, ja on täysin Millan syytä, jos poika nyt muuttaa mielensä.. Ja mitä tyttö sanoikaan.. että Ipe on hänelle erityinen?

”Hei, mä jo ihmettelin mihin sä oikeen katosit”, Jeeli sanoo yhtäkkiä yläpuoleltani. Nostan katseeni tuon kasvoja kohti. ”Lähtikö se Ipe kotiin?”

”No mitä luulet..”, vastaan samalla kun Jeeli laskeutuu viereeni istumaan.

”Mikä siinä jääkiekossa on niin ihmeellistä sille?”

Katson Jeelin sivuprofiilia. ”En mä voi kertoo.”

”No sekin vielä. Häviskö se jonkun pelin eikä enää uskaltanu jatkaa?” Jeeli virnistää.

”Mä en usko, että se on kovin montaa peliä hävinny”, vastaan hymyillen.

”Sanooko se ite noin?”

”No ei nyt suoraan.”

”Leijuu vaan..”

”Onko joku kateellinen?” virnistän ilkikurisesti ja käännyn paremmin Jeeliin päin.

”Ai Ipelle? En todellakaa”, poika naurahtaa huvittuneena ja vilkaisee minua. ” Paitsi ehkä sun suhteen..”

”Ai mitä musta?” kysyn vähän epäröiden, sillä Jeeli kuulostaa taas siltä kuin olisi kuitenkin ihastunut minuun. Mitä jos Ipe onkin oikeassa? Että Jeeli vain huijasi saadakseen minut mustasukkaiseksi?

”Ei mitään..”, poika huokaisee ja kääntää katseensa poispäin minusta.

”Kerro siitä tytöstä”, kehotan hymyillen hieman.

Jeeli rypistää kulmiaan. ”Mistä tytöstä?”

”No siitä kenen kanssa sä eilen viestittelit.”

Jeeli on hetken hiljaa. Sitten hän nousee ylös ja tarjoaa kättään vetääkseen minut ylös. Tartun siihen, mutta katson silti Jeeliä kysyvästi, odottaen edelleen vastausta.

”Mitä sä teet tänään?” poika vaihtaa puheenaihetta.

”En mä tiedä, aattelin mennä ratsastamaan. Miten niin?” kysyn, vaikka oikeastaan tiedän, mitä Jeeli ajattelee.

”Et sä sit varmaan meille ehi tulla..?” Jeeli kysyy samalla kun kävelemme kohti luokkaa, jossa seuraava tuntimme on.

”Öö.. Mä en tiedä. Voi olla. Mä vaikka soitan, kun tuun tallilta”, ehdotan, mutta mietin silti, pitäisikö minun ennemmin mennä Ipelle. Jeeli vain hymyilee, ja avaa minulle luokan oven päästäen minut ensin sisään.

Istun tiiviisti harjoitusravissa ja asetan hevosta sisäänpäin suurella keskiympyrällä. Painan pohkeellani hevosen kylkeä saaden sen entistä pyöreämmäksi. Hetken päästä ohjaan hevosen uralle ja annan sen ravata rennosti pidemmillä ohjilla kaula pitkänä. Kymmenisen minuutin kuluttua hidastan sen käyntiin ja taputan palkitsevasti kaulalle.

”Sehän menee hienosti pitkästä aikaa!” valmentajani Alexin ääni kuuluu yllättäen kentän laidalta. Käännyn katsomaan miestä. En lainkaan huomannut tämän tuloa.

”Joo, johtuu varmaan kevään tuomasta innostuksesta”, vastaan ja ratsastan lähemmäs. Pysäytän Ephinyn Alexin eteen ja mies jää rapsuttamaan hevosen otsaa. Laskeudun alas satulasta ja nostan jalustimet ylös molemmilta puolilta.

”Ootteko te miettineet sitä kesää?” Alex kysyy väistäen minua, kun vedän ohjat pois hevosen kaulalta. Olemme harkinneet Ephinyn ottamista kotiin kesäksi. Metsässämme olisi hyvin tilaa tarhalle ja naapurilta voisi lainata niittyä laitumeksi.

”Kyllä mä luulen että se käy. Pitää vielä järjestellä jotain käytännönasioita”, vastaan ja lähden taluttamaan hevosta talliin. Alex seuraa vierelläni.

”Niin, onhan se tietysti mukavampi, kun on lähempänä.”

Hymyilen vain, sillä en keksi mitään sanottavaa.

”Mutta mun täytyy nyt mennä, soitellaan sitten seuraavasta valmennuksesta”, Alex sanoo ja lähtee tallinomistajan taloa kohti. Katson hetken nuoren miehen perään, mutta Ephiny herättää minut ajatuksistani töytäisemällä olkapäätäni turvallaan. Hymyilen ja astun viileään talliin.

Harjaan hevosta voimakkain ottein yrittäen saada satulan rypistämät karvat suoraan. Hetken kuluttua saan sen suunnilleen siedettävään kuntoon ja talutan hevosen karsinaan lukiten oven huolellisesti. Kaivan kännykän harjapakista, minne sen laitoin väliaikaisesti ennen ratsastusta, ja etsin Ipen numeron. Yritän soittaa pojalle, mutta eipä hän tietenkään vastaa.. Huokaisen syvään ja soitan Jeelille. Tuo sentään vastaa melkein heti.

”Moi, kyllä mä voisin tulla, jos sulle vielä käy?” sanon Jeelin vastattua.

”Joo, tietenkin”, poika vastaa ilahtuneesti.

”Okei, mut voitko sä hakee mut täältä tallilta? Kun mä en tiedä pääseekö äiti ja-”

”Enköhän mä voi”, Jeeli vastaa ennen kuin ehdin edes lopettaa lausettani.

Hymyilen. ”No hyvä.”

”Mä oon siellä viidentoista minuutin kuluttua”, Jeeli sanoo vielä ja lopettaa puhelun.

Laitan puhelimen taskuuni, ja silitän Ephinyn turpaa. Minusta on niin ihanaa, kun Jeeli on taas normaali, nyt kun hän lopetti perässäni juoksemisen. Ehkä Ipekin vielä joskus ymmärtää Jeelin todellisen luonteen, ja pojat voisivat sopia..

Anni huokaisee syvään ja nojaa molemmilla kyynärpäillään pöytään, jonka ääressä istumme viettämässä päivän pisintä välintuntia.

”Etkö sä nyt vaan voi kertoa, miksei se Ipe oo koulussa?” Anni kysyy turhautuneena.

”Kun mä en ymmärrä miks se kiinnostaa sua niin paljon..”, mutisen, ja suljen englannin kirjan. Olin Jeelillä niin myöhään, etten ehtinyt tehdä läksyjä, mutta onneksi välitunneilla ehtii sopivasti.

”Mä vaan mietin, että kai sillä on kaikki hyvin..?”

”Ettei sulla vaan olis ikävä jotain muuta?” sanon vihjaillen ja saan Annin punastumaan.

”Ai ketä muka?” hän esittää hämmästynyttä. Kohotan toista kulmaani tietävästi ja lopulta Anni kumartuu aivan lähelleni. ”No okei. Voi olla, että mä ihan vähän tykkään Sampasta..”, hän kuiskaa hiljaa.

”Pitäskö ton jotenkin yllättää mua?” virnistän.

”Näkyykse niin selvästi?” Anni säikähtää.

”No.. En mä usko että pojat ainakaan mitään on huomannu..”

Sitten Anni madaltaa taas ääntään. ”Kuule.. Voisiksä kysyy Ipeltä, jos se vaikka tietäis jotain Sampan tunteista tai jotain?”

”Ne ei kyllä oo mitään ylimpiä ystäviä mun mielestä, mutta voinhan mä kysyä”, sanon ja mietin taas Ipeä. Onko poika edelleen vihainen eilisestä, vai onko hän jostain muusta syystä pois koulusta?

”Kiitos, sä oot ihan paras!” Anni huudahtaa ja halaa minua. ”Muuten, piti myös suomentaa toi kappale”, tyttö lisää tarkoittaen englantia. Minulla on siis enää reilut viisi minuuttia aikaa tehdä se..  Mulkaisen Annia nyrpeänä, sillä hän ei muistuttanut minua suomennoksesta aikaisemmin, vaikka selvästi tiesi sen. En kuitenkaan ehdi jäädä murehtimaan sitä, sillä minulla on täysi työ saada läksyt tehdyksi ennen tunnin alkua.

”Jenni?” joku sanoo nimeni hieman kauempaa. Nostan katseeni ja näen Millan kävelemässä lähemmäs parin kaverinsa kanssa. Rypistän kulmiani ihmeissäni. ”Kuule, mahdatkohan sä tietää, miksei Ipe oo koulussa?”

”No miksköhän..”, mutisen ja katson tyttöä vihaisesti. Minulla ei olisi nyt yhtään aikaa hänelle.

”Mua ei nyt kauheesti huvittais arvailla”, Milla toteaa kylmästi. Ja minua ei kauheasti huvittaisi puhua kanssasi, ajattelen mutta en kuitenkaan viitsi sano sitä ääneen.

”No se sun eilinen aamunavaus ei ehkä ollu kauheen järkevä veto.”

”Mä sentään yritän auttaa Ipeä!” Milla tiuskaisee. ”Toisin ku eräät..”, hän mutisee perään.

Nyt minä suutun ihan tosissani. Ei siihen paljoa vaadita. Milla ei todellakaan pystyisi koskaan auttamaan Ipeä missään asiassa, ei edes unissaan. Ja kaikkihan sanovat, että minä, vain minä, olen auttanut Ipeä. Ajatuksissani kumoan kaikki Millan väitteet, mutta en taaskaan osaa sanoa niitä ääneen. Hänhän on vanhempi ja tylympi ja suosittu. En minä mahtaisi hänelle mitään..

”Joo, ja hyvin onnistuit pahentamaan asiaa..”, tuhahdan lopulta.

”Pitäsköhän sun olla vaan hiljaa, kun et edes tiedä, miten paljon Ipe rakastaa jääkiekkoa! Ja miten voisitkaan tietää? Sähän olet vain yksi pieni kakara, hyvä kun edes tunnet Ipeä, ja usko mua-”

”Vai pitäisikö SUN olla hiljaa, kun et selvästikään tiedä näistä asioista yhtään mitään!” huudahdan keskeyttäen Millan. Pystyn juuri ja juuri hillitsemään itseni.

”Puhutaankohan me nyt eriasioista?” Milla kysyy siristäen silmiään ja astuu askeleen lähemmäs. Hän ei ilmeisesti ole tottunut siihen, että joku (etenkään häntä nuorempi) keskeyttää hänet..

”Jos sä tietäisit Ipen asioista yhtään mitään, niin sä et olis koskaan näyttänyt niitä videoita koko koululle!” sihahdan hampaitteni välistä, nousen ylös ja nappaan kirjani ja reppuni mukaani, ja lähden harppomaan kohti englannin luokkaa.

-

Ipe ei ollut taaskaan koulussa. Jo toinen päivä poissa. Minä olen jo ihan oikeasti huolissani. Koulun jälkeen jäinkin junasta jo Masalassa ja kävelin hieman epäröiden Ipelle. Viimeksi, kun Ipe ei vastannut puhelimeen ja menin katsomaan, olisiko hän kotona, olin joutunut Ilpon lähentelyn kohteeksi.. Joka askel johtaa minua lähemmäs sitä paikkaa, jossa jouduin kokemaan sen kaiken. Lähemmäs sitä paikkaa, jossa lähentelijäni asuu. Mutta lähemmäs myös sitä paikkaa, jossa Ipe asuu ja on aina asunut. Jos poika ei ole siellä, lähden heti pois. En mene sisälle. Sitä paitsi, tuskin Ilpo tekee mitään toistamiseen. Hän on hullu, jos tekee. Mutta jos Ipe ei ole kotonaan, missä hän sitten on?

Koputan oveen varovasti, mutta niin, että se silti kuuluu selvästi. Askeleet lähestyvät ja ovi aukeaa. Hetken jo toivoin, että Ipe olisi ollut ovella ja halannut minua, ja sanonut, että oli ikävöinyt. Mutta ovella on Ilpo, niin kuin pelkäsinkin.

En sano mitään, minä vain lamaannun. Menetän puhekykyni, enkä myöskään osaa enää paeta. Ilpo katsoo minua kysyvästi, kummissaan. Aivan, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Ehkä Leena onkin myös kotona, eikä Ilpo siksi voi tehdä mitään.

”Onko.. onko Ipe kotona..?” kysyn arasti.

”Tuolla se on huoneessaan”, Ilpo vastaa, ja huokaisen helpotuksesta. ”Ei oo suostunut tulemaan ulos pariin päivään. Ihan ihme tyyppi..”, mies jatkaa tympeänä ja päästää minut ohitseen. Jätän kenkäni eteiseen ja nousen sitten raput nopeasti ylös. Vaikka en olekaan yksin Ilpon kanssa, en silti halua olla hetkeäkään ylimääräistä hänen lähellään.

Pysähdyn Ipen huoneen ulkopuolelle, ja tasaan hengitystäni. Sipaisen hiukseni vasemmalta puolelta korvan taakse, ja koputan sitten oveen. Jos hän vaikka nukkuu tai vaihtaa vaatteita.

”Mee pois!” huoneesta kuuluu vihainen huudahdus. Rypistän kulmiani aavistuksen, ja raotan ovea. Ipe istuu läksypöytänsä ääressä, mutta kuullessaan oven aukeavan, hän kääntyy minua kohti. ”Mä sanoin että-”, hän on jatkamassa yhä vihaisella äänellä, kunnes näkee minut. ”Ai, sä..”, hän mutisee nolona ja kääntyy kunnolla minuun päin. Astun arasti sisään ja suljen oven perässäni. Lasken reppuni nojaamaan vaatekaappia vasten ja katson Ipeä. Hänen hiuksensa ovat normaalia sotkuisemmat, päällään pojalla on tutut nilkkoihin kapenevat verkkarit sekä harmaa huppari.

”Sä et oo ollu koulussa”, totean hiljaa.

Ipe laskee katseensa maahan. ”Ei oikeen.. huvittanu.”

Katson Ipeä taas hetken ja kumarrun sitten reppuni ääreen kaivaen sieltä pienen paketin.

”Ellen väärin muista, niin jollain on synttärit tänään”, sanon ja Ipe nostaa yllättyneen katseensa takaisin minuun.

”Ai onko sunkin äiti rampannu sun ovella sen takia koko päivän, vai merkkasitko ihan kalenteriin?” Ipe virnistää jo tuttuun tapaan, mutta vain hetken. Lopulta hän vain hymyilee pienesti, ja ojentaa kätensä minua kohti. Olen ojentamassa lahjaa pojalle, mutta hän tarttuukin kevyesti ranteeseeni ja vetää minut syliinsä. Hän kyllä ottaa lahjankin, mutta laittaa sen pöydälle ja kietoo molemmat kätensä ympärilleni. Hän painaa päänsä hiuksiini ja huokaisee syvään.

”Kiva kun sä tulit”, hän mutisee kaulaani. Lasken käteni pojan hiuksiin.

”Mikset sä tullut kouluun?” kysyn sitten.

Ipe huokaisee uudestaan. ”No tulisitko ite sen jälkeen? Kun koko koululle oltais näytetty sellasia videoita?”

”Mutta, Ipe, eihän niissä ollu mitään pahaa ulkopuolisen silmin!”

”Ai ei vai?” poika tuhahtaa.

”Eihän ne tiedä miksi sä lopetit”, huomautan. ”Tuskin kukaan edes muistaa enää koko juttua. Niille se oli aamunavaus siinä missä muutkin.”

Ipe ei sano mitään, mutisee vain jotain epämääräistä. Irrottaudun pojasta sen verran, että pystyn katsomaan häntä silmiin.

”Enemmän ne ihmettelee sitä, ettet sä yhtäkkiä tulekaan kouluun”, hymyilen vähän.

”Niin kai..”

Hetken olemme hiljaa, ja sitten Ipe silittää poskeani ja painaa otsansa vasten omaani. ”Kiitos..”

”Mistä?”

”Kun tulit. Mä luulin, että sä unohdit jo mut..”

”No olisit sä kyllä puhelimeen voinut vastata.”

”Sori.”

Ipe näyttää jotenkin surulliselta, haikealta. Minun tekisi mieli kysyä, että miten se jääkiekko nyt sitten. Mutta ehkä on parempi vaieta siitä vielä hetkeksi. Sen sijaan otan lahjan takaisin käteeni ja ojennan sen Ipelle.

”Avaa nyt”, kehotan hymyillen.

”Ei sun olis tarvinnu..”, Ipe mutisee, mutta hymyilee silti ja alkaa repimään paperia lahjan ympäriltä. Lopulta esiin paljastuu valkoinen pehmonalle, vähän Ipen kämmentä isompi.

”Mä en oikeesti keksinyt yhtään mitään, ja toi jotenkin näytti sulta, niin aattelin ostaa sen..”, selitän. Lahja näyttää yhtäkkiä todella typerältä ja huonolta ja säälittävältä.

”Kiitti hei”, Ipe naurahtaa. ”Ainakin mä nyt tiedän miltä mä näytän sun silmissä.”

En ensin tajua, mitä Ipe oikein tarkoittaa, mutta sitten muistan, mitä juuri sanoin ja nauran itsekin.

”No ei, tää on just hyvä”, poika jatkaa sitten.

”No onko nyt kivaa olla yheksäntoista?” kysyn hymyillen ja kiedon käteni pojan niskan ympärille.

”Kyllä mä voisin sanoa, että paljon kivempaa on nyt ku aamulla, jollon en ollut vielä täyttäny, mutta se voi ehkä johtua siitä, että sä oot nyt tässä”, Ipe sanoo ja hymyilee vähän. Kuljetan sormeani pitkin pojan niskaa ja vähän hiuksia ja kosketan poskea. ”Miten olis yhdeksäntoista suukkoa näin synttäreiden kunniaks?” Ipe virnistää ja suutelee huuliani ensin lyhyesti ja sitten hieman pidempään.

”Sopii mulle.”

→ KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU

► Iisak

Istun Timpan keittiössä pöydän ääressä ja sekoitan kahviani hajamielisesti.  Timpan nuorin lapsi, Ada, istuu jakkaralla ja tytön äiti punoo lettiä tämän pitkiin, ruskeisiin hiuksiin. Timppa lukee lehteä minua vastapäätä, ja Ada kertoo jotain koulupäivästään. Tyttö muistuttaa jollain tapaa Iidaa, vaikka onkin muutaman vuoden nuorempi. Tosin Iida on paljon ujompi. Sitten Timpan vanhin poika, Ilari – joka on Jennin ikäinen – astelee keittiöön. Poika nappaa pöydältä omenan ja vesipullon, ja lähtee eteistä kohti sanomatta mitään.

”Mä meen lenkille”, poika toteaa, ja kuulen jo ulko-oven aukeavan.

”Tähän aikaan?” Timppa ihmettelee nostaen katseensa kelloon. Eihän se ole kuin vasta seitsemän. Minäkin tykkään juosta iltaisin.

”Joo”, Ilari vastaa lyhyesti ja lähtee. Rypistän kulmiani. Ei Ilari yleensä ole sellainen. Hän on aina niin positiivinen ja iloinen ja ystävällinen ja saa kaikki muutkin hyvälle tuulelle. Mutta kaipa jokaisella on joskus huonoja päiviä. Eniten minua ihmetyttää kuitenkin, miksi poika otti omenan, jos hän meni lenkille?

Katson hetken Timppaa arvioiden. Ajatukseni eksyvät taas jäälle. Ei siitä ole kuin vajaa kaksi tuntia, enkä ole lainkaan varma tuntuuko siitä olevan pidempi vai lyhyempi aika. Kai minusta tuntuu kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Mutta minun pitäisi silti puhua Timpalle. Ennen kuin taas muutan mieleni. Koska nyt minä en halua muuttaa, minä haluan oikeasti pelata.

Timppa nostaa kysyvän katseensa minuun. Hän varmaan aisti, että tuijotin häntä.

”Mä oon vähän miettiny..”, aloitan ja lasken katseeni pöydällä makaavaan sanomalehteen.

”Niin?”

Katson taas Timppaa, tällä kertaa suoraan ystävällisiin silmiin. ”Mä haluun taas pelata. Jääkiekkoa”, sanon, ja lauseeni jää leijumaan ilmaan. Timpan vaimokin pysäyttää hetkeksi letittämisen ja vilkaisee minua ihmeissään. Olemme tunteneet niin kauan, Timpan perhe on kuin minun toinen perheeni.

Timppa rykäisee. ”Kati, me puhuttaisiin hetki Ipen kanssa kahdestaan”, hän sanoo sitten vaimolleen. Kati ymmärtää, ja siirtyy Adan kanssa olohuoneeseen. Olemme hetken hiljaa, en viitsi katsoa Timppaa, enkä usko että hänkään katsoo minua.

”Ootko sä nyt ihan varma?” Timppa kysyy lopulta.

”Oon.”

”Mutta mitä jos sä masennut uudestaan? Sä et vain ymmärrä ettei sun isä enää ole mukana kuvioissa. Se voi masentaa, kun niin iso osa puuttuu. Asiat ei enää ole niin kuin ennen.”

”Joo, mä kyllä tiedän sen. Varsin hyvin. Senhän takia mä en oo pelannu vuosiin. Viimesimmästä pelistä on ihan liian kauan. Mut mä oon valmis jatkamaan nyt, mä tiedän sen!” sanon ja katson nyt Timppaa silmiin. Hänkin katsoo minua, huolestuneesti. Epäröiden. Arvioiden.

”Mikä sun mielen sitten muutti? Jenni vai?”

”No ei. Kun se peli tänään. Mä vaan muistin miltä se kaikki tuntu, enhän mä isän kanssa paljoa pelannut, vaan joukkueen”, huomautin, vaikka oikeasti se ei ollut täysin totta ja Timppakin tiesi sen. Minähän nimenomaan pelasin isän kanssa suurimmaksi osaksi. Hän vei minut jäälle heti kun opin kävelemään, hän opetti minut luistelemaan ja pelaamaan, ja joukkueesta huolimatta isä oli se tärkein, ilman isää en oppinut mitään.

Näen, että Timppa ajattelee lähes samoin. Ja hän näkee myös mitä minä ajattelen, joten ei sano mitään. Se olisi turhaa, kun me molemmat tiedämme, miten asia on.

Huokaisen. ”Tiedätkö, kun isä kuoli ja mä istuin siinä sen vieressä, se sano mulle jotain. Se sano, että mä en koskaan sais unohtaa niitä asioita, mitä se on mulle opettanu. En mä koskaan kunnolla tajunnu sitä, mutta vasta jokin aika sitten mä kelasin niitä sanoja taas, ja mä tajusin, että jos mä en pelaa, niin ne sen opetukset menee hukkaan. Sehän tavallaan siirsi kaikki tietonsa ja taitonsa mulle, ja sitten mä lopetinkin jääkiekon ja kaikki se olikin yhtäkkiä turhaa”, mutisen ja katson käsiäni. Kaikesta huolimatta kyyneleet pyrkivät tulemaan esiin, mutta räpyttelen silmiäni nopeasti. Timppa ei sano mitään. Olemme molemmat taas hiljaa jonkin aikaa. Minä ajattelen, ettei ehkä olisi pitänyt ottaa asiaa puheeksi, ja Timppa ajattelee varmaan sitä, mitä äsken sanoin. Tai sitten hän miettii, miten voisi mahdollisimman hellävaraisesti sanoa, ettei minusta enää ole siihen.

”Jaa a”, hän sanoo. ”Ei kai tässä sitten auta muu, kuin etsiä sulle joku valmentaja.”

Nostan ihmettelevän katseeni häneen. ”Mut.. Mikset sä voi valmentaa mua?”

”Ei mun taidot enää riitä siihen.  Ja mähän valmennan lähinnä junnuja. Sä et enää oo niin nuori kuin sillon ennen, jos muistat.”

Niin, minähän tosiaan olin yhdeksän kun Timppa alkoi valmentamaan minua, ja neljätoista, kun lopetin. Aika junnu kieltämättä. Ja kohta olen yhdeksäntoista. En ajatellut sitä lainkaan.

”Mutta mitä jos sä olisit sellainen mun oma valmentaja. Tai mikä se on. Personal trainer. Antaisit vähän vinkkejä jääkiekon ulkopuoliseen elämään.”

”Ai niin kun, mitä pitäisi antaa tytölle synttärilahjaksi ja minne veisin sen treffeille?” Timppa virnistää. Tuhahdan, nostan lusikan kahvistani ja roiskautan sillä pari tippaa Timpan paidalle. ”En mä ole koskaan ollut sellainen, mutta kai sitä vois harkita. Jos sä välttämättä haluat”, hän jatkaa sitten taas tosissaan. Tyydyn vain nyökäyttämään päätäni.

”Mutta ootko sä nyt ihan varma tästä? Ihan tosi varma? Mä en turhaan etsi sulle hyvää valmentajaa.”

”Joo, olen! Mä en oo ehkä koskaan ollut mistään näin varma!” vakuutan, ja huomaan, että se todella taitaa pitää paikkansa.

”No, mä soitan sitten huomenna pari puhelua. Mulla on jo mielessä yks, joka vois sopia sulle.”

”Joo mut.. Muista sit etten mä oo pelannut moneen vuoteen. Että en mä ole hyvä enää. Jos oon koskaan ollutkaan”, sanon vähän epävarmasti. Jos Timppa hankkisikin jonkun liian hyvän valmentajan, ja joutuisin naurunalaiseksi ja tippuisin joukkueesta heti ekojen treenien jälkeen..

”No tota sä et usko itsekään.. Sä olet hyvä, mä tiedän sen. Mutta nyt sun olis varmaan ihan hyvä jo lähteä. Pitää nukkua hyvin, että jaksaa pelata”, Timppa huomauttaa hymyillen tuttua, lempeää hymyään. Nousen ylös, olohuoneen kohdalla sanon Katille kiitokset kahvista, ja laitan eteisessä kengät jalkaani.

”Ja Ipe”, Timppa sanoo vielä vakavana. Käännyn katsomaan häntä. ”Tää ei sitten oo mitään pelleilyä enää tässä iässä, sun pitää ottaa tää tosissaan. Sulla on lahjoja, kaikki sen tietää, ja jos sä nyt ryhdyt tähän, niin me tehään susta ihan oikeesti hyvä.”

► Jenni

Viimeinen tunti loppui. Kerään kirjat reppuuni, nousen ylös ja työnnän tuolin huolellisesti pulpetin alle. Olen taas melkein viimeinen luokassa, kaikilla muilla kun on niin kova kiire kotiin. Paitsi Jeelillä, hän aina odottaa minua. Nytkin hän nojaa yhteen pulpettiin ja katsoo minua. Hymyilen hänelle pikaisesti, vähän kuin kiitokseksi siitä, kun hän ei jättänyt minua yksin, ja kävelemme sitten yhdessä ulos luokasta. Suuntaamme kaapeillemme ja jätän osan kirjoistani sinne. Lukitsen kaapin oven, ja käännyn katsomaan Jeeliä, joka nojaa seinään ja kirjoittaa jotain viestiä hymyillen pienesti.

”Kenes kanssa sä juttelet?” kysyn virnistäen. Jeeli nostaa yllättyneen katseensa minuun ja punastuu aavistuksen verran kuin olisi jäänyt kiinni pahanteosta.

”Yhen vaan..”, tuo mutisee, kirjoittaa vielä jotain ja sulloo kännykkänsä taskuunsa. Katson häntä kysyvästi kohottaen kulmiani. ”No, voi olla että mä oon vähän ihastunut yhteen tyttöön..”, hän sanoo hymyillen vähän.

”Oho! Sun on paras kertoo kuka se on tai muuten mä kutitan sua”, uhkaan hymyillen, vaikka se ei ehkä kuulosta kovin vakuuttavalta.

”No mä luulen, että siinä tapauksessa mä kutittaisin sua, eikä toisin päin”, Jeeli virnistää ja tökkää minua kylkeen. Kiljahdan ja hyppään sivuun meinaten törmätä johonkin kakkosen poikaan, joka kuitenkin ehtii väistää. Katson Jeeliä murhaavasti, ja hän nostaa kädessään olevan repun kasvojensa eteen mennäkseen ’piiloon’. Nauran, ja syöksähdän pojan luo kutittamaan hänen kylkiään. Sitten hän heilauttaa reppunsa selkäänsä, ja tarttuu käsistäni alkaen kutittamaan vuorostaan minua. En millään pääse irti tämän otteesta, mutta yritän silti sinnikkäästi.

Sitten näen kauempana rapuissa kävelemässä Ipen, ja jotain muita kolmosen poikia, alaspäin meidän suuntaamme. Rimpuilen viimeisillä voimillani irti ja juoksen Ipen luokse. Tartun hänen käteensä ja piiloudun pojan taakse nauraen. Ipeä ei kuitenkaan naurata. Hän vain vilkaisee minua ja Jeeliä äreästi jatkaen eteenpäin, mutta ei kuitenkaan irrota otettani kädestään. Teen sen itse. Jeeli kävelee yhä vierelläni, mutta olen silti lähempänä Ipeä. Katson Ipeä ihmeissäni. Johtuuko pojan ärtyisyys Jeelistä, vai jostain muusta? Vilkaisen ympärilleni tarkistaen, olisiko Tyson samassa porukassa, mutta ei hän ole. Tosin, jos heillä olisi ollut jotain riitaa taas, he tuskin kulkisivat samaa matkaa ulos koulusta.

”Mikä sulla nyt on?” kysyn sitten, sillä en jaksa arvailla mahdollisia syitä pojan ärtyisyyteen.

”Äh, ärsyttää vaan”, Ipe sanoo katsomatta minuun. Olenko tehnyt hänelle jotain?

”No sen mä kyllä huomaan. Mikä?”

”En mä tiedä.. Samppa, Milla, Ty.. Vähän kaikki.”

”Hei Tysta meijän pitääki puhua myöhemmin”, muistan ja saan Ipen katseen vihdoin kääntymään minuun.

”Minkä takia?” hän kysyy ihmeissään.

”No mitä luulet..”, sanon nostaen kulmiani. Ipe kääntää katseensa pois ja huokaisee. ”Tuutko sä meille?” kysyn vaihtaen puheenaihetta.

”En mä tiedä. Jos sä haluut”, poika sanoo, mutta minä en oikeastaan tykkää hänen vastauksestaan. Se kuulostaa siltä, kuin asia olisi aivan se ja sama Ipelle, että hän tulisi vain jos minä ihan välttämättä halusin. Annan sen kuitenkin anteeksi tämän kerran, kun Ipe on muutenkin niin ärtynyt. Ehkä hän oikeasti tulee ihan mielellään.

”Äiti lupas hakea tänään koulusta. Sillä oli jotain töitä Espoossa”, sanon kun astumme ulos. Ipe vain nyökkää. Huokaisen. Kävelemme parkkipaikalle, löydämme äitini auton ja istumme kyytiin – minä etupenkille ja Ipe taakse.

”Hei, oltaisiinhan me Jeelikin voitu ottaa kyytiin”, äiti sanoo, kun ajamme Jeelin ohi, ja hän jopa hidastaa hieman vauhtia.

”Mä luulen, että sillä on muuta menoa tänään”, sanon ja hymyilen hieman. Minusta on ihanaa, kun Jeeli vihdoin ymmärsi, etten minä ole vaihtamassa Ipeä häneen (tai kehenkään muuhunkaan) ja jatkaa elämässään eteenpäin. Sittenhän me voimme taas olla kavereita niin kuin ennen.

”Ai, mitä?” äiti kysyy luullen varmaan, että kyseessä on jotain isompaa.

”Eei mitään sen ihmeellisempää, sillä on varmaan vaan joku tyttö kuvioissa”, vastaan virnistäen hieman hyväntuulisesti. Mutta Ipe tuhahtaa takapenkillä. Vilkaisen häntä sivupeilistä. ”Mitä?”

”No luuletsä et sillä oikeesti olis joku? Joku muu ku sinä”, poika mutisee ja minä katson häntä yhä sivupeilin kautta, mutta hän kääntää katseensa ikkunasta ulos. Äiti vilkaisee ensin minua ja sitten myös Ipeä peruutuspeilin kautta ihmeissään, mutta ei kuitenkaan onneksi sano mitään.

Luen pienen pätkän tekstiä englanninkirjasta ja kirjoitan sitten vastauksen tehtäväkirjaan. Sain yhdet läksyt tehtyä ja siirryn matematiikkaan. Ipe makaa sängylläni ja tuijottaa kattoon heitellen välillä palloa kädeltä toiselle. Yritän unohtaa hänet hetkeksi ja keskittyä vain läksyihini, mutta se on vaikeaa. Mielessäni pyörii koko ajan syitä, miksi hän olisi minulle vihainen. Mitä olen tehnyt tai sanonut tai jättänyt sanomatta? Olenko unohtanut jotain? En viitsi kysyä uudestaankaan.

”Meijän pitäis varmaan puhua”, Ipe sanoo hetken päästä. Käännyn katsomaan poikaa, joka katsoo yhä tiiviisti kattoon. Saisinko vihdoin vastauksia kysymyksiini? Joskus Ipen kanssa on hankala olla, kun pitää koko ajan miettiä, mitä uskaltaa kysyä tai sanoa.. Mutta ehkä se kuuluu asiaan, kun on ollut niin kauan masentunut.

Sitten hän kääntää vihdoin katseensa minuun ja taputtaa sänkyä vieressään. Nousen ja siirryn istumaan pojan viereen ja katson häntä kysyvästi.

”Mä vaan.. Me menttin eilen jäälle Timpan kanssa ja juteltiin niillä aika kauan sen jälkeen”, Ipe aloittaa. En ollut osannut lainkaan odottaa, että asia liittyisi Timppaan tai jääkiekkoon millään tavalla. ”Voi olla – tai on aika varmaakin -, että mä alotan taas jäkiksen”, hän sanoo hymyillen.

Tuijotan Ipeä osaamatta sano mitään. En edes tiedä mitä minun pitäisi ajatella. ”Ai jaa?” yritän esittää ilahtunutta. Tai olenhan minä, ainakin osittain. Hyvähän se on, jos Ipe on päässyt edes jollain tasolla yli siitä kaikesta. Ipe rypistää kulmiaan hieman ihmeissään eikä hymyile enää.

”Mitä?” hän kysyy.

”En mä tiedä.. Mä vaan mietin, että.. Tai, en mä tiedä.. Mitä jos sä masennut taas?” kysyn arasti.

”Timppa sano ihan samaa.. Mutta älä huoli, en mä masennu. Mä oon käyny jo niin alhaalla, etten mä usko pääseväni enää sen alemmas. Ainakaan samasta syystä”, Ipe vakuutti hymyillen hieman. Hymyilin itsekin, mutta vain vähän ja pikaisesti. Ipe katsoo minua hetken ja nousee sitten istumaan viereeni ja kietoo kätensä ympärilleni. ”En mä masennu. Mä lupaan.”

”Ei kun.. Anteeks.. Ei mun ollu tarkotus masentaa sua, tai mitään, nyt kun sä oot ilonen..”, mutisen pahoittelevasti.

Ipe vetäytyy kauemmas minusta katsoakseen silmiini, ja hymyilee. ”Mä en usko, että sama ihminen, joka autto mut pois masennuksesta, pystyis masentamaan mua noin vaan.”

”Itse asiassa kyllä mä pystyisin, ihan pari sanaakin riittäis siihen.”

”No, okei, joo. Mut mä toivon, ettet sä koskaan sano niitä sanoja..”, Ipe mutisee ja vetää minut takaisin syleilyynsä.

”En sano”, lupaan Ipen olkapäätä vasten. Olemme siinä jonkin aikaa. En tiedä, mikä Ipellä oli aikaisemmin, mutta ei sillä tunnu enää olevan väliä. ”Mennäänkö kattomaan, onko siellä joella sorsia? Ja jos on niin syötetään niille leipiä?” kysyn hetken päästä.

”No mikäs siinä.”

Ipe jättää pyöräni ojan pientareelle ja kävelemme yhdessä sillalle. Laitan käteni kaiteen päälle ja nousen varpailleni nähdäkseni sillan alle. Vettä on nyt niin paljon, ettei salaiseen paikkaani pääsisi, mutta sen sijaan näen kaksi sorsaa uiskentelemassa vähän matkan päässä. Repäisen vaaleasta leivästä pari palaa ja viskaan ne veteen. Hetken päästä sorsat huomaavat ne ja syövät. Heitän lisää. Hypähdän istumaan kaiteen päälle, johon Ipe jo nojaa käsivarsiaan ja katselee vettä ja taivasta ja sorsia. Aurinko on jo laskemassa, vaikka ei se paljoa ole esiin tullutkaan pilvien takaa koko päivänä. Katson taas hetken Ipeä, jonka pörröiset hiukset ovat valahtaneet otsalle, mutta tuuli puhaltaa niitä pystynpään.

Sitten avaan suuni. ”Kai sä tiedät, että Jeeli on ihan oikeesti ihastunut johonkin toiseen?”

Ipe kääntää vihreät silmänsä minuun. Näen, että hänen tekisi mieli sano jotain, mitä ei kuitenkaan halua sanoa, ettei ilta menisi taas riitelyksi. Enhän minäkään sitä halua, en todellakaan.

”No mun on vähän vaikee uskoa tota..”, hän sanoo lopulta.

”Mutta kun mä sain tietää koko jutusta, koska se tekstaili sen kanssa! Eihän se sillon voi mun kanssa tekstailla..”

Ipe huokaisee ja kääntää katseensa käsiensä kautta takaisin veteen. ”No mitäpä jos se huijaa. Onko sellanen tullut mieleen?”

”Ai että se ei oliskaan laittanut viestiä kenellekään? Toihan on ihan naurettavaa..”, tuhahdan, mutta en silti riitaisasti. Puhumme rauhallisesti, aivan kuin keskustelisimme jostain ihan muusta aiheesta.

”Mistä sitä tietää jos se vaikka kuvitteli saavansa sut mustasukkaseks. Tai jotain muuta vastaavaa.”

”No sä ehkä tekisitki niin, mutta ei Jeeli..”, mutisen ja käännyn itsekin katsomaan sorsia, mutta samaan aikaan Ipe kääntää katseensa taas minuun. Katson poikaa ja hän katsoo minua, mutta antaa katseensa siirtyä ohitseni jonnekin pelloille tai metsään. ”Sori..”, sanon ja hipaisen tuon poskea.

”Ei kun sä oot varmaan ihan oikeessa.”

”No enkä ole.”

Ipe laskee katseensa ja olemme hiljaa. Sitten tartun pojan käsistä kiinni, astun lähemmäs ja pyörähdän ympäri pitäen edelleen kiinni hänen käsistä, niin että ne kiertyvät ympärilleni ja selkäni on kiinni tuon rinnassa. Ipe vetää keuhkonsa täyteen keväistä ilmaa puhaltaen ne parin sekunnin päästä takaisin ulos, ja sitten hän painaa huulensa vasten hiuksiani. Ja minä rakastun häneen taas vähän enemmän.