→ KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU

► Iisak

Istun Timpan keittiössä pöydän ääressä ja sekoitan kahviani hajamielisesti.  Timpan nuorin lapsi, Ada, istuu jakkaralla ja tytön äiti punoo lettiä tämän pitkiin, ruskeisiin hiuksiin. Timppa lukee lehteä minua vastapäätä, ja Ada kertoo jotain koulupäivästään. Tyttö muistuttaa jollain tapaa Iidaa, vaikka onkin muutaman vuoden nuorempi. Tosin Iida on paljon ujompi. Sitten Timpan vanhin poika, Ilari – joka on Jennin ikäinen – astelee keittiöön. Poika nappaa pöydältä omenan ja vesipullon, ja lähtee eteistä kohti sanomatta mitään.

”Mä meen lenkille”, poika toteaa, ja kuulen jo ulko-oven aukeavan.

”Tähän aikaan?” Timppa ihmettelee nostaen katseensa kelloon. Eihän se ole kuin vasta seitsemän. Minäkin tykkään juosta iltaisin.

”Joo”, Ilari vastaa lyhyesti ja lähtee. Rypistän kulmiani. Ei Ilari yleensä ole sellainen. Hän on aina niin positiivinen ja iloinen ja ystävällinen ja saa kaikki muutkin hyvälle tuulelle. Mutta kaipa jokaisella on joskus huonoja päiviä. Eniten minua ihmetyttää kuitenkin, miksi poika otti omenan, jos hän meni lenkille?

Katson hetken Timppaa arvioiden. Ajatukseni eksyvät taas jäälle. Ei siitä ole kuin vajaa kaksi tuntia, enkä ole lainkaan varma tuntuuko siitä olevan pidempi vai lyhyempi aika. Kai minusta tuntuu kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Mutta minun pitäisi silti puhua Timpalle. Ennen kuin taas muutan mieleni. Koska nyt minä en halua muuttaa, minä haluan oikeasti pelata.

Timppa nostaa kysyvän katseensa minuun. Hän varmaan aisti, että tuijotin häntä.

”Mä oon vähän miettiny..”, aloitan ja lasken katseeni pöydällä makaavaan sanomalehteen.

”Niin?”

Katson taas Timppaa, tällä kertaa suoraan ystävällisiin silmiin. ”Mä haluun taas pelata. Jääkiekkoa”, sanon, ja lauseeni jää leijumaan ilmaan. Timpan vaimokin pysäyttää hetkeksi letittämisen ja vilkaisee minua ihmeissään. Olemme tunteneet niin kauan, Timpan perhe on kuin minun toinen perheeni.

Timppa rykäisee. ”Kati, me puhuttaisiin hetki Ipen kanssa kahdestaan”, hän sanoo sitten vaimolleen. Kati ymmärtää, ja siirtyy Adan kanssa olohuoneeseen. Olemme hetken hiljaa, en viitsi katsoa Timppaa, enkä usko että hänkään katsoo minua.

”Ootko sä nyt ihan varma?” Timppa kysyy lopulta.

”Oon.”

”Mutta mitä jos sä masennut uudestaan? Sä et vain ymmärrä ettei sun isä enää ole mukana kuvioissa. Se voi masentaa, kun niin iso osa puuttuu. Asiat ei enää ole niin kuin ennen.”

”Joo, mä kyllä tiedän sen. Varsin hyvin. Senhän takia mä en oo pelannu vuosiin. Viimesimmästä pelistä on ihan liian kauan. Mut mä oon valmis jatkamaan nyt, mä tiedän sen!” sanon ja katson nyt Timppaa silmiin. Hänkin katsoo minua, huolestuneesti. Epäröiden. Arvioiden.

”Mikä sun mielen sitten muutti? Jenni vai?”

”No ei. Kun se peli tänään. Mä vaan muistin miltä se kaikki tuntu, enhän mä isän kanssa paljoa pelannut, vaan joukkueen”, huomautin, vaikka oikeasti se ei ollut täysin totta ja Timppakin tiesi sen. Minähän nimenomaan pelasin isän kanssa suurimmaksi osaksi. Hän vei minut jäälle heti kun opin kävelemään, hän opetti minut luistelemaan ja pelaamaan, ja joukkueesta huolimatta isä oli se tärkein, ilman isää en oppinut mitään.

Näen, että Timppa ajattelee lähes samoin. Ja hän näkee myös mitä minä ajattelen, joten ei sano mitään. Se olisi turhaa, kun me molemmat tiedämme, miten asia on.

Huokaisen. ”Tiedätkö, kun isä kuoli ja mä istuin siinä sen vieressä, se sano mulle jotain. Se sano, että mä en koskaan sais unohtaa niitä asioita, mitä se on mulle opettanu. En mä koskaan kunnolla tajunnu sitä, mutta vasta jokin aika sitten mä kelasin niitä sanoja taas, ja mä tajusin, että jos mä en pelaa, niin ne sen opetukset menee hukkaan. Sehän tavallaan siirsi kaikki tietonsa ja taitonsa mulle, ja sitten mä lopetinkin jääkiekon ja kaikki se olikin yhtäkkiä turhaa”, mutisen ja katson käsiäni. Kaikesta huolimatta kyyneleet pyrkivät tulemaan esiin, mutta räpyttelen silmiäni nopeasti. Timppa ei sano mitään. Olemme molemmat taas hiljaa jonkin aikaa. Minä ajattelen, ettei ehkä olisi pitänyt ottaa asiaa puheeksi, ja Timppa ajattelee varmaan sitä, mitä äsken sanoin. Tai sitten hän miettii, miten voisi mahdollisimman hellävaraisesti sanoa, ettei minusta enää ole siihen.

”Jaa a”, hän sanoo. ”Ei kai tässä sitten auta muu, kuin etsiä sulle joku valmentaja.”

Nostan ihmettelevän katseeni häneen. ”Mut.. Mikset sä voi valmentaa mua?”

”Ei mun taidot enää riitä siihen.  Ja mähän valmennan lähinnä junnuja. Sä et enää oo niin nuori kuin sillon ennen, jos muistat.”

Niin, minähän tosiaan olin yhdeksän kun Timppa alkoi valmentamaan minua, ja neljätoista, kun lopetin. Aika junnu kieltämättä. Ja kohta olen yhdeksäntoista. En ajatellut sitä lainkaan.

”Mutta mitä jos sä olisit sellainen mun oma valmentaja. Tai mikä se on. Personal trainer. Antaisit vähän vinkkejä jääkiekon ulkopuoliseen elämään.”

”Ai niin kun, mitä pitäisi antaa tytölle synttärilahjaksi ja minne veisin sen treffeille?” Timppa virnistää. Tuhahdan, nostan lusikan kahvistani ja roiskautan sillä pari tippaa Timpan paidalle. ”En mä ole koskaan ollut sellainen, mutta kai sitä vois harkita. Jos sä välttämättä haluat”, hän jatkaa sitten taas tosissaan. Tyydyn vain nyökäyttämään päätäni.

”Mutta ootko sä nyt ihan varma tästä? Ihan tosi varma? Mä en turhaan etsi sulle hyvää valmentajaa.”

”Joo, olen! Mä en oo ehkä koskaan ollut mistään näin varma!” vakuutan, ja huomaan, että se todella taitaa pitää paikkansa.

”No, mä soitan sitten huomenna pari puhelua. Mulla on jo mielessä yks, joka vois sopia sulle.”

”Joo mut.. Muista sit etten mä oo pelannut moneen vuoteen. Että en mä ole hyvä enää. Jos oon koskaan ollutkaan”, sanon vähän epävarmasti. Jos Timppa hankkisikin jonkun liian hyvän valmentajan, ja joutuisin naurunalaiseksi ja tippuisin joukkueesta heti ekojen treenien jälkeen..

”No tota sä et usko itsekään.. Sä olet hyvä, mä tiedän sen. Mutta nyt sun olis varmaan ihan hyvä jo lähteä. Pitää nukkua hyvin, että jaksaa pelata”, Timppa huomauttaa hymyillen tuttua, lempeää hymyään. Nousen ylös, olohuoneen kohdalla sanon Katille kiitokset kahvista, ja laitan eteisessä kengät jalkaani.

”Ja Ipe”, Timppa sanoo vielä vakavana. Käännyn katsomaan häntä. ”Tää ei sitten oo mitään pelleilyä enää tässä iässä, sun pitää ottaa tää tosissaan. Sulla on lahjoja, kaikki sen tietää, ja jos sä nyt ryhdyt tähän, niin me tehään susta ihan oikeesti hyvä.”

► Jenni

Viimeinen tunti loppui. Kerään kirjat reppuuni, nousen ylös ja työnnän tuolin huolellisesti pulpetin alle. Olen taas melkein viimeinen luokassa, kaikilla muilla kun on niin kova kiire kotiin. Paitsi Jeelillä, hän aina odottaa minua. Nytkin hän nojaa yhteen pulpettiin ja katsoo minua. Hymyilen hänelle pikaisesti, vähän kuin kiitokseksi siitä, kun hän ei jättänyt minua yksin, ja kävelemme sitten yhdessä ulos luokasta. Suuntaamme kaapeillemme ja jätän osan kirjoistani sinne. Lukitsen kaapin oven, ja käännyn katsomaan Jeeliä, joka nojaa seinään ja kirjoittaa jotain viestiä hymyillen pienesti.

”Kenes kanssa sä juttelet?” kysyn virnistäen. Jeeli nostaa yllättyneen katseensa minuun ja punastuu aavistuksen verran kuin olisi jäänyt kiinni pahanteosta.

”Yhen vaan..”, tuo mutisee, kirjoittaa vielä jotain ja sulloo kännykkänsä taskuunsa. Katson häntä kysyvästi kohottaen kulmiani. ”No, voi olla että mä oon vähän ihastunut yhteen tyttöön..”, hän sanoo hymyillen vähän.

”Oho! Sun on paras kertoo kuka se on tai muuten mä kutitan sua”, uhkaan hymyillen, vaikka se ei ehkä kuulosta kovin vakuuttavalta.

”No mä luulen, että siinä tapauksessa mä kutittaisin sua, eikä toisin päin”, Jeeli virnistää ja tökkää minua kylkeen. Kiljahdan ja hyppään sivuun meinaten törmätä johonkin kakkosen poikaan, joka kuitenkin ehtii väistää. Katson Jeeliä murhaavasti, ja hän nostaa kädessään olevan repun kasvojensa eteen mennäkseen ’piiloon’. Nauran, ja syöksähdän pojan luo kutittamaan hänen kylkiään. Sitten hän heilauttaa reppunsa selkäänsä, ja tarttuu käsistäni alkaen kutittamaan vuorostaan minua. En millään pääse irti tämän otteesta, mutta yritän silti sinnikkäästi.

Sitten näen kauempana rapuissa kävelemässä Ipen, ja jotain muita kolmosen poikia, alaspäin meidän suuntaamme. Rimpuilen viimeisillä voimillani irti ja juoksen Ipen luokse. Tartun hänen käteensä ja piiloudun pojan taakse nauraen. Ipeä ei kuitenkaan naurata. Hän vain vilkaisee minua ja Jeeliä äreästi jatkaen eteenpäin, mutta ei kuitenkaan irrota otettani kädestään. Teen sen itse. Jeeli kävelee yhä vierelläni, mutta olen silti lähempänä Ipeä. Katson Ipeä ihmeissäni. Johtuuko pojan ärtyisyys Jeelistä, vai jostain muusta? Vilkaisen ympärilleni tarkistaen, olisiko Tyson samassa porukassa, mutta ei hän ole. Tosin, jos heillä olisi ollut jotain riitaa taas, he tuskin kulkisivat samaa matkaa ulos koulusta.

”Mikä sulla nyt on?” kysyn sitten, sillä en jaksa arvailla mahdollisia syitä pojan ärtyisyyteen.

”Äh, ärsyttää vaan”, Ipe sanoo katsomatta minuun. Olenko tehnyt hänelle jotain?

”No sen mä kyllä huomaan. Mikä?”

”En mä tiedä.. Samppa, Milla, Ty.. Vähän kaikki.”

”Hei Tysta meijän pitääki puhua myöhemmin”, muistan ja saan Ipen katseen vihdoin kääntymään minuun.

”Minkä takia?” hän kysyy ihmeissään.

”No mitä luulet..”, sanon nostaen kulmiani. Ipe kääntää katseensa pois ja huokaisee. ”Tuutko sä meille?” kysyn vaihtaen puheenaihetta.

”En mä tiedä. Jos sä haluut”, poika sanoo, mutta minä en oikeastaan tykkää hänen vastauksestaan. Se kuulostaa siltä, kuin asia olisi aivan se ja sama Ipelle, että hän tulisi vain jos minä ihan välttämättä halusin. Annan sen kuitenkin anteeksi tämän kerran, kun Ipe on muutenkin niin ärtynyt. Ehkä hän oikeasti tulee ihan mielellään.

”Äiti lupas hakea tänään koulusta. Sillä oli jotain töitä Espoossa”, sanon kun astumme ulos. Ipe vain nyökkää. Huokaisen. Kävelemme parkkipaikalle, löydämme äitini auton ja istumme kyytiin – minä etupenkille ja Ipe taakse.

”Hei, oltaisiinhan me Jeelikin voitu ottaa kyytiin”, äiti sanoo, kun ajamme Jeelin ohi, ja hän jopa hidastaa hieman vauhtia.

”Mä luulen, että sillä on muuta menoa tänään”, sanon ja hymyilen hieman. Minusta on ihanaa, kun Jeeli vihdoin ymmärsi, etten minä ole vaihtamassa Ipeä häneen (tai kehenkään muuhunkaan) ja jatkaa elämässään eteenpäin. Sittenhän me voimme taas olla kavereita niin kuin ennen.

”Ai, mitä?” äiti kysyy luullen varmaan, että kyseessä on jotain isompaa.

”Eei mitään sen ihmeellisempää, sillä on varmaan vaan joku tyttö kuvioissa”, vastaan virnistäen hieman hyväntuulisesti. Mutta Ipe tuhahtaa takapenkillä. Vilkaisen häntä sivupeilistä. ”Mitä?”

”No luuletsä et sillä oikeesti olis joku? Joku muu ku sinä”, poika mutisee ja minä katson häntä yhä sivupeilin kautta, mutta hän kääntää katseensa ikkunasta ulos. Äiti vilkaisee ensin minua ja sitten myös Ipeä peruutuspeilin kautta ihmeissään, mutta ei kuitenkaan onneksi sano mitään.

Luen pienen pätkän tekstiä englanninkirjasta ja kirjoitan sitten vastauksen tehtäväkirjaan. Sain yhdet läksyt tehtyä ja siirryn matematiikkaan. Ipe makaa sängylläni ja tuijottaa kattoon heitellen välillä palloa kädeltä toiselle. Yritän unohtaa hänet hetkeksi ja keskittyä vain läksyihini, mutta se on vaikeaa. Mielessäni pyörii koko ajan syitä, miksi hän olisi minulle vihainen. Mitä olen tehnyt tai sanonut tai jättänyt sanomatta? Olenko unohtanut jotain? En viitsi kysyä uudestaankaan.

”Meijän pitäis varmaan puhua”, Ipe sanoo hetken päästä. Käännyn katsomaan poikaa, joka katsoo yhä tiiviisti kattoon. Saisinko vihdoin vastauksia kysymyksiini? Joskus Ipen kanssa on hankala olla, kun pitää koko ajan miettiä, mitä uskaltaa kysyä tai sanoa.. Mutta ehkä se kuuluu asiaan, kun on ollut niin kauan masentunut.

Sitten hän kääntää vihdoin katseensa minuun ja taputtaa sänkyä vieressään. Nousen ja siirryn istumaan pojan viereen ja katson häntä kysyvästi.

”Mä vaan.. Me menttin eilen jäälle Timpan kanssa ja juteltiin niillä aika kauan sen jälkeen”, Ipe aloittaa. En ollut osannut lainkaan odottaa, että asia liittyisi Timppaan tai jääkiekkoon millään tavalla. ”Voi olla – tai on aika varmaakin -, että mä alotan taas jäkiksen”, hän sanoo hymyillen.

Tuijotan Ipeä osaamatta sano mitään. En edes tiedä mitä minun pitäisi ajatella. ”Ai jaa?” yritän esittää ilahtunutta. Tai olenhan minä, ainakin osittain. Hyvähän se on, jos Ipe on päässyt edes jollain tasolla yli siitä kaikesta. Ipe rypistää kulmiaan hieman ihmeissään eikä hymyile enää.

”Mitä?” hän kysyy.

”En mä tiedä.. Mä vaan mietin, että.. Tai, en mä tiedä.. Mitä jos sä masennut taas?” kysyn arasti.

”Timppa sano ihan samaa.. Mutta älä huoli, en mä masennu. Mä oon käyny jo niin alhaalla, etten mä usko pääseväni enää sen alemmas. Ainakaan samasta syystä”, Ipe vakuutti hymyillen hieman. Hymyilin itsekin, mutta vain vähän ja pikaisesti. Ipe katsoo minua hetken ja nousee sitten istumaan viereeni ja kietoo kätensä ympärilleni. ”En mä masennu. Mä lupaan.”

”Ei kun.. Anteeks.. Ei mun ollu tarkotus masentaa sua, tai mitään, nyt kun sä oot ilonen..”, mutisen pahoittelevasti.

Ipe vetäytyy kauemmas minusta katsoakseen silmiini, ja hymyilee. ”Mä en usko, että sama ihminen, joka autto mut pois masennuksesta, pystyis masentamaan mua noin vaan.”

”Itse asiassa kyllä mä pystyisin, ihan pari sanaakin riittäis siihen.”

”No, okei, joo. Mut mä toivon, ettet sä koskaan sano niitä sanoja..”, Ipe mutisee ja vetää minut takaisin syleilyynsä.

”En sano”, lupaan Ipen olkapäätä vasten. Olemme siinä jonkin aikaa. En tiedä, mikä Ipellä oli aikaisemmin, mutta ei sillä tunnu enää olevan väliä. ”Mennäänkö kattomaan, onko siellä joella sorsia? Ja jos on niin syötetään niille leipiä?” kysyn hetken päästä.

”No mikäs siinä.”

Ipe jättää pyöräni ojan pientareelle ja kävelemme yhdessä sillalle. Laitan käteni kaiteen päälle ja nousen varpailleni nähdäkseni sillan alle. Vettä on nyt niin paljon, ettei salaiseen paikkaani pääsisi, mutta sen sijaan näen kaksi sorsaa uiskentelemassa vähän matkan päässä. Repäisen vaaleasta leivästä pari palaa ja viskaan ne veteen. Hetken päästä sorsat huomaavat ne ja syövät. Heitän lisää. Hypähdän istumaan kaiteen päälle, johon Ipe jo nojaa käsivarsiaan ja katselee vettä ja taivasta ja sorsia. Aurinko on jo laskemassa, vaikka ei se paljoa ole esiin tullutkaan pilvien takaa koko päivänä. Katson taas hetken Ipeä, jonka pörröiset hiukset ovat valahtaneet otsalle, mutta tuuli puhaltaa niitä pystynpään.

Sitten avaan suuni. ”Kai sä tiedät, että Jeeli on ihan oikeesti ihastunut johonkin toiseen?”

Ipe kääntää vihreät silmänsä minuun. Näen, että hänen tekisi mieli sano jotain, mitä ei kuitenkaan halua sanoa, ettei ilta menisi taas riitelyksi. Enhän minäkään sitä halua, en todellakaan.

”No mun on vähän vaikee uskoa tota..”, hän sanoo lopulta.

”Mutta kun mä sain tietää koko jutusta, koska se tekstaili sen kanssa! Eihän se sillon voi mun kanssa tekstailla..”

Ipe huokaisee ja kääntää katseensa käsiensä kautta takaisin veteen. ”No mitäpä jos se huijaa. Onko sellanen tullut mieleen?”

”Ai että se ei oliskaan laittanut viestiä kenellekään? Toihan on ihan naurettavaa..”, tuhahdan, mutta en silti riitaisasti. Puhumme rauhallisesti, aivan kuin keskustelisimme jostain ihan muusta aiheesta.

”Mistä sitä tietää jos se vaikka kuvitteli saavansa sut mustasukkaseks. Tai jotain muuta vastaavaa.”

”No sä ehkä tekisitki niin, mutta ei Jeeli..”, mutisen ja käännyn itsekin katsomaan sorsia, mutta samaan aikaan Ipe kääntää katseensa taas minuun. Katson poikaa ja hän katsoo minua, mutta antaa katseensa siirtyä ohitseni jonnekin pelloille tai metsään. ”Sori..”, sanon ja hipaisen tuon poskea.

”Ei kun sä oot varmaan ihan oikeessa.”

”No enkä ole.”

Ipe laskee katseensa ja olemme hiljaa. Sitten tartun pojan käsistä kiinni, astun lähemmäs ja pyörähdän ympäri pitäen edelleen kiinni hänen käsistä, niin että ne kiertyvät ympärilleni ja selkäni on kiinni tuon rinnassa. Ipe vetää keuhkonsa täyteen keväistä ilmaa puhaltaen ne parin sekunnin päästä takaisin ulos, ja sitten hän painaa huulensa vasten hiuksiani. Ja minä rakastun häneen taas vähän enemmän.