→ KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU

► Iisak

Tunsin lämpimien huulien painautuvan vasten leukaani. Puristin silmäni kiinni ja avasin ne sitten kokonaan. Huone oli kirkas, vaikkei aurinko pahemmin paistanutkaan, ja edessäni näin suloisesti hymyilevän tytön.

”Huomenta”, Jenni toivotti ihanalla äänellään, jota olisin voinut kuunnella tunnista toiseen. Tyttö oli selvästi ollut hereillä jo jonkin aikaa.

”Mitä kello on?” kysyin unisena.

”Vasta jotain kymmenen”, tuo kertoi, ja kohotti sitten kätensä silittämään hiuksiani.

”Mut meijän pitää lähtee jo päivällä”, muistutin, ettei tyttö ehtisi suunnitella mitään suurempaa ohjelmaa.

”Kai me ehitään käydä vielä siel merellä?” Jenni kysyi toiveikkaana.

”Eiköhän”, aprikoin, ja vedin tytön kainalooni. Samassa muistin Tysonin. En ollut ajatellut poikaa keskustelun jälkeen lähes yhtään, Jenni oli vienyt kaikki ajatukseni. Mutta nyt hän palasi taas mieleeni, ja sai minut ärsyyntymään. En ollut mustasukkaista tyyppiä enkä etenkään pelännyt Tysonia, mutta minua hermostutti se, mitä poika teki Elinalle. Voisinhan tietysti kertoa tytölle, mutta pitkä kaveruus Tysonin kanssa jarrutti sisimmässäni, vaikka tiesinkin tekeväni väärin. Jennillekään kertominen ei hyödyttäisi mitään, tyttö vain huolehtisi siitäkin, niin empaattinen kuin olikin. Eikä Tysonkaan pitäisi siitä, että Jenni tietäisi.

”Vai mitä?” Jenni kysyi yhtäkkiä, äänestä päätellen jo useamman kerran.

”Ai.. mitä?”

”Niin, että meijän pitäis lähtee kesällä jonnekin pidemmälle matkalle”

”Aa, niin, mennään vaan”, vastasin ja hymyilin hieman. Päätin unohtaa Tysonin ja keskittyä täysillä viimeisiin hetkiin Suomenlinnassa.

Nojasin metalliseen kaiteeseen ja katselin merta, joka ei ollut enää lainkaan niin tyyni kuin edellisenä päivänä. Tuuli oli yltynyt kovasti, ja jouduin vetämään sormeni takin hihojen sisään. Vedin vetoketjua enemmän kiinni, ja käännyin sitten katsomaan vieressäni seisovaa Jenniä. Tyttö oli taas vaipunut omiin maailmoihinsa. Tuuli puhalsi voimakkaasti tuon vaaleita hiuksia, ja huomasin tytön tärisevän taas hieman. En voinut kuin todeta, että tyttö oli kaunis. Erittäin kaunis. Mieleni teki vain kietoa käteni tuon ympärille, pussata loputtomiin, eikä koskaan päästää irti. Mutta toisaalta nautin myös tytön katselemisesta niin paljon, etten raaskinut koskettaa tuota. Mietin, tuntisiko Tyson, ja miksei Jeelikin, samoin nähdessään Jennin. Haluaisivatko hekin vain halata häntä loputtomiin? Koskettaa tuon silkkisiä hiuksia, sipaista poskea? Olisin halunnut pitää tytön vain itselläni. Lähelläni. Tuntisiko Jenni koskaan samoin minua kohtaan?

”Mä en millään jaksais mennä kouluun..”, tyttö huokaisi ja kääntyi katsomaan minuun päin.

”No eihän se nyt vielä ala. Vasta parin päivän päästä”, huomautin.

”Niin, mut mä haluisin vaan lomailla sun kanssa..”, tuo mutristi huuliaan ja painautui sitten minua vasten.

”No, onneks koht alkaa kesäloma.”

”Ainaki..”, tuo laski mielessään.  ”Kolmen viikon päästä”, tyttö tuhahti, kuin olisi ollut kyse vähintään kolmesta kuukaudesta. Naurahdin huvittuneena ja kiedoin käteni tiukasti tytön ympärille painaen huuleni hellästi tuon hiuksiin.

-

”Voitte lähteä heti ATK-luokkaan, teillä on nämä kaksoistunnit aikaa saada se esitelmä valmiiksi. Keskeneräisistä tulee suoraan hylätty”, opettaja sanoi kävellessään korkeilla koroillaan kohti luokkaa, jonka edessä odotimme häntä ovea avaamaan. Ovea ei kuitenkaan tarvinnut avata, vaan lähdimme yhtenä röykkiönä kulkemaan käytäviä pitkin kohti opettajan määräämää luokkaa. Minua ei olisi yhtään huvittanut tehdä kyseistä esitelmää lainkaan, sillä parinani oli tietysti Tyson. Tuskin hänkään haluaisi tehdä yhteistyötä kanssani, joten tunnista seuraisi varmasti ongelmia..

Vedin punaisen pyörillä varustetun tuolin pöydän alta, ja istuin siihen jääden nojaamaan kyynärpäälläni pöytään. Pian Tyson ilmestyi viereeni, ja istui itsekin. Olimme molemmat hetken hiljaa. Nappasin pöydälle unohdetun kynän, ja pyörittelin sitä sormissani. Tyson huokaisi syvään.

”Okei, mä haluun ainakin saada tän esitelmän tehtyä. Jos vaan unohdettais hetkeks se viimesin..”, poika aloitti.

”No jaa, voihan sitä yrittää”, tokaisin vilkaisten poikaa. Nojauduin sitten tuolissani taaksepäin ja painoin tietokoneen päälle. En normaalisti jaksanut panostaa esitelmiin, tai kouluun ylipäätään, etenkään jos parini ei miellyttänyt. Mutta kerrankin minulla oli mahdollisuus saada historiasta kiitettävä numero todistukseen, enkä antaisi Tysonin pilata sitä.

”Jos mä tutkin näitä eri lähteitä netistä, niin lue sä tosta kirjasta, jos siinä lukis vielä jotain”, sanoin, ja aloin selaamaan eri sivustoja.

Kellot soivat välitunnin alkamisen merkiksi. Vilkaisin kelloa, mutta jatkoin kuitenkin tekstin kirjoittamista Power Pointille. Emme millään ehtisi pitää taukoa, jos aioimme saada esitelmän valmiiksi neljässäkymmenessäviidessä minuutissa. Tallensin välissä, ja aloitin sitten taas uuden dian. Samassa lämpimät kädet peittivät silmäni.

”Arvaa kuka”, ääni sanoi takaani.

”No en kyllä millään osaa arvata..”, tokaisin hymyillen hieman, ja tartuin sitten toiseen silmiäni peittävään käteen. Suutelin kämmenselkää, mutta jatkoin sitten kirjoittamista. ”Sori, meillä on kauhee kiire tän esitelmän kanssa.” Käsi pyyhkäisi hiuksiani, ja huulet käväisivät niskassani.

”Mulla on kyllä aikaa sulle”, Tyson sanoi yllättävän pirteästi. Vilkaisin poikaa sivusilmällä, mutta tuo ei huomannut enää mitään muuta kuin Jennin. Huokaisin, ja yritin keskittyä tietokoneen ruutuun, mutta se oli erittäin vaikeaa Tysonin viihdyttäessä tyttöäni selkäni takana.

”En mä tätä yksin saa valmiiks”, huomautin mulkaisten Tysonia äreänä.

”Millon susta on tullu tollanen hikke?” Jenni naurahti.

”Mä mikään hikke oo, jos yhteen esitelmään koitan vähän panostaa..”, tuhahdin kääntyen ärsyyntyneenä takaisin tietokoneen ääreen.

”Onks sulla uus paita? Mä en oo ainakaan nähny tota ennen sun päällä”, Ty jatkoi hetken päästä aivan muina miehinä. Että hän osasikin ärsyttää.. Vaikka tuskin pojassa oli Jennin mielestä mitään vikaa. Aluksi tyttö puhui jatkuvasti pahaa Tysonista, ja vältteli tuota, mutta sitten hän oli yhtäkkiä vain lakannut puhumasta pojasta ollenkaan. ”Mitä Vilpulle kuuluu?” ”Ooksä käyny kisaamassa lähiaikoina sillä sun hevosella.. mikä sen nimi nyt olikaan..?” Ty lateli kysymyksiään. Kiristin hampaitani, Jennin vastaillessa äänestä päätellen hymyillen.

Lopulta sain oman osuuteni esitelmästä tehtyä ja käänsin tietokoneen näytön Tysonia kohti.

”Sä voitki jatkaa tästä”, tokaisin luoden nopean, mutta merkitsevän katseen pojan silmiin, ja pyöräytin sitten tuolin ympäri Jennin eteen. Hymyilin, ja vedin tytön lantiolta kiinni itseeni. Jenni kietoi kätensä niskani ympärille, ja Tysonin mustasukkaisuus oli käsin kosketeltavaa, vaikken edes vilkaissutkaan poikaan päin.

”Hei, Beni muuten pyys et me mentäis sen ja Annikan kanssa syömään tänään?” muistin yhtäkkiä.

”Eh, en mä tiiä..”, Jenni epäröi hieman.

”Teistähän vois tulla hyvii kavereita Annikan kanssa. Te ootte saman ikäsiiki”, huomautin, ja katsoin tyttöä suostuttelevasti silmiin. Tuo katsoi takaisin, ja huokaisi sitten.

”No monelta?”

”Öää viiden aikaan varmaan. Mä soitan sulle sit”

Samassa kellot alkoivat taas soimaan. ”Mun pitää mennä”, tyttö sanoi, ja pussasi nenänpäätäni hymyillen. Sitten hän kääntyi, ja astui pari askelta pitäen edelleen kädestäni kiinni. Lopulta sormet irtosivat toisistaan väkisin. Tyttö kääntyi vielä katsomaan, ja vilkutti minulle.

”Nähään ruokalas!” huudahdin, vaikken ollut täysin varma kuuliko tuo sitä enää.

► Jenni

Pääsin tunnilta vasta viitisen minuuttia kellojen soinnin jälkeen, sillä jotkut pojat olivat riehuneet, ja siksi koko luokka kärsi siitä. Astelin ruokalaan, ja suoraan linjastoille täyttämään lautasen perunamuusilla ja lihapullilla. Kaadoin maitoa lasiini, ja tähystin sitten joka suuntaan löytääkseni Ipen jostakin. Pian näinkin tuon eräässä isossa pöydässä ruokalan reunalla. Pojan kaveritkin olivat samassa pöydässä, eikä minulle näyttänyt olevan tilaa. Enhän minä kuulunut porukkaan. Lähdin kävelemään arasti kohti pöytää. Tyson oli ainoa joka huomasi tuloni, ja tuon suoma pieni hymy sai oloni edes vähän kaivatummaksi. Laskin tarjottimeni Ipen eteen, ja poika nosti katseensa minuun.

”Täs ei oo oikeen tilaa mulle..”, sanoin hiljaa.

”Ainahan sulle nyt tilaa löytyy, istu vaikka mun syliin”, poika tokaisi ja veti minut vastusteluistani huolimatta syliinsä. Tunsin itseni kamalan painavaksi pojan sylissä, eikä syömisestä aluksi meinannut tulla mitään. Hetken päästä muutama tyttö lähti pöydästä, jolloin pääsin istumaan omalle tuolille Ipen viereen.

”Miten sä, Ipe,noin vähällä ruoalla jaksat? Ethän sä syö mitään”, Ty sanoi yhtäkkiä aika kovaan ääneen. Jotkut ympärillä olevat vilkaisivat poikia, mutta eivät kiinnittäneet sen kummempaa huomiota heihin. Ipe sen sijaan rypisti kulmiaan, ja minäkin ihmettelin suuresti Tyn käytöstä. Olin saanut sellaisen käsityksen, että poika tiesi Ipen syömishäiriöstä. ”Oon huomannu, ettet sä oo monena muunakaan päivänä oo syöny mitään.”

”No kuka nyt kouluruokaa söiskään..”, Ipe tokaisi yrittäen kuulostaa normaalilta, mutta huomasin pojan katseen kulkevan hermostuneena ihmisestä toiseen.

”Niin, mutta mahdatkohan syödä kotonakaan? Et ainakaan kropastas päätellen”, Ty jatkoi yhä, nyt kuulin jo hieman ilkeää sävyä pojan äänessä. Rypistin itsekin kulmiani ihmeissäni, ja hitusen vihaisena. Miksi Tyson teki niin? Ipe alkoi jo selvästi hermostumaan. Tyson tiesi osuneensa arkaan paikkaan.

”Tuutko kuule käymään tuolla vähän sivummalla?” Ipe kysyi Tysonilta kylmästi nyökäten päätään toiseen suuntaan.

”Ai miks? Kyllä sä voit sanoa asias tässäkin”

”No voinhan mä toki sanoa. Mut musta vähän tuntuu, ettei toi Elina oikeen tykkäis kuulemastaan”, poika tokaisi pistävästi. Siinä vaiheessa viimeistään oli kaikkien pöydässä istuvien huomio kiinnittynyt poikien keskusteluun, etenkin Elina katsoi heitä vuorotellen vaativasti. Ty katsoi Ipeä arvioiden silmiin, ehkä hieman epävarmastikin, aivan kuin pienikin väärä liike voisi koitua pojan kohtaloksi. Sitten hän nousi ylös ja lähti kävelemään poispäin, Ipe perässään. Seurasin poikia katseellani. He pysähtyivät ruokalan ulkopuolelle, syrjäisemmälle käytävälle. Ensin Ty tivasi jotain kireään sävyyn, ja Ipe vastasi jotain yhtä vihaisen oloisesti. En voinut millään käsittää, mikä ihme poikien välille oli mennyt. Mahtoikohan se liittyä jotenkin keskusteluun, jonka he kävivät ennen Suomenlinnan matkaamme? Pitäisi kysyä Ipeltä asiasta, vaikka tuskin hän mitään kertoisi..

Istuin ravintolan pehmustetulla penkillä, ja kaadoin vettä lasiini juodakseni. Nojasin sitten kyynärpääni pöytään ja käänsin katseeni vieressäni istuvaan Ipeen, jolla oli kädessään – yllätysyllätys – puhelin. Vaikka tällä kertaa se olikin ihan ymmärrettävää, sillä poika yritti kertoa sijaintiamme Benjaminille viestien välityksellä. Minua hieman hermostutti tuleva ilta, sillä en vieläkään ollut tottunut siihen, että Benjamin oli Ipen serkku, enkä kuitenkaan halunnut vaikuttaa siltä, kuin asia merkitsisi minulle paljonkin. Ihmettelin, eikö Ipeä lainkaan häirinnyt se suudelma, jonka oli vaihtanut tämän Annikan kanssa. Tai eikö se häirinnyt Benjaminia? Tai Annikaa? En uskonut, että olisin ainoa.. Ja mietin myös mitä Benjamin oli sanonut minulle, kun viimeksi juttelimme kahden kesken. Että poika oli minulle kateellinen? Kun olin onnistunut piristämään Ipeä. Pudistin päätäni epäuskoisena. Ei Ipe minusta näyttänyt lainkaan niin masentuneelta ja tylyltä kuin muut antoivat ymmärtää..

”Noniiin, eiköhän ne tänne joskus löydä”, poika sanoi ja sulloi puhelimen vihdoin takaisin housujensa taskuun. Jäin hetkeksi katsomaan poikaa, jolla oli päällään taas tutut farkut sekä aukinainen ruutupaita jonka alla oli valkoinen t-paita. Minusta Ipe näytti todella hyvältä, olisin jaksanut vain tuijottaa häntä tuntikausia. Tai siltä se ainakin tuntui. Mutta sitten Ipe kääntyi katsomaan käytävän päähän, jossa minäkin näin tutun pojan, jonka vierellä oli ruskeatukkainen tyttö. Benjamin huomasi meidät ja he lähtivät kävelemään pöytäämme kohti. Ipe nousi ylös heidän tultua lähemmäs ja ojensi kättään herrasmiesmäisesti Annikaa kohti kumartaen päätään hieman, ja sai eleellään pienen mustasukkaisuuden aallon kulkemaan lävitseni. En olisi halunnut, mutta minua silti harmitti, sillä Annika oli erittäin kaunis, varmasti Ipenkin mielestä.. Mutta sitten tyttö pysähtyi äkisti ja tuijotti hetken Ipeä järkyttyneenä. Vilkaisin Ipeä ja Benjaminia vuorotellen. Eikö Annika tiennyt, että Ipe oli sama poika joka häntä suuteli aikaisemmin?

”Siis mitä tää on!” tyttö tiuskaisi erittäin vihaisesti ja loukkaantuneesti Benjaminille.

”Annika, tässä on Ipe, mun serkku”, Benjamin sanoi ikään kuin yrittäen korjata Ipen tekoja. Annika katsoi hetken Benjaminia kykenemättä selvästi uskomaan, että häntä ahdistellut poika olikin Benjaminin serkku. Minäkin olisin järkyttynyt.

”Idiootit!” hän huudahti ja läimäytti Benjaminin poskea jättäen siihen punaisen jäljen, ja lähti kiireesti kävelemään ulos ravintolasta. Benjamin näytti todella yllättyneeltä.

”Tilatkaa te vaan jo, me tullaan kohta..”, poika sanoi ja lähti Annikan perään. Ipe lösähti takaisin viereeni ja huokaisi syvään.

”No jaa”, oli ainoa mitä poika sanoi. Sitten hän nappasi ruokalistan pöydältä ja käänteli sitä kädessään. ”Mitäs sulle sais olla?”

”Luuletsä et Annika muka oikeesti tulee takas?” kysyin Ipeltä kohottaen toista kulmaani.

”Joo, miksei?”

”No en mä ainakaan tulis..”, huomautin. ”Eikä muuten kauheesti huvita syödä sun kanssa.”

”Äh, älä nyt oo tollanen masis.. En kai mä nyt niin kamala voi olla”, poika virnisti. ”Sitä paitsi, mä kysyin mitä  SÄ tilaat. Eihän mun tarvii mitään syödä.”

”No totta kai sä syöt”, tokaisin, ja otin ruokalistan itselleni. Hinnat olivat aika korkealla, olisi tosiaan paljon halvempaa jättää syömättä.. Valitsin kuitenkin naudanlihan ja kermaperunat, siltä varalta, että Annika ja Benjamin sattuisivatkin palaamaan.

Kymmenisen minuutin kuluttua ravintolan ovi kävi, ja yllätyksekseni he toden totta palasivat – tosin Annikan ilme ei ollut kovinkaan innostunut.

”Mitä mä sanoin”, Ipe virnisti ja tökkäsi minua kylkeen. Loin poikaan varoittavan katseen, joka onneksi riitti tällä kertaa. Ipe nousi taas ylös ja ojensi kättään Annikaa kohtaan, mutta tyttö vain katsoi häntä epäröiden ja istui sitten pöydän ääreen minua vastapäätä. Benjamin vilkaisi meitä pahoittelevasti ja istui tyttöystävänsä viereen.

”Hei sori siitä viimesimmästä, se on aika monimutkanen juttu ja-”, Ipe aloitti, mutta nähtyään meidän kaikkien ilmeet, ymmärsi lopettaa ajoissa. Hän suoristi kurkkuaan ja jouduin puremaan huultani, jotten nauraisi. Ehkei illasta tulisi lainkaan mukava tai millään tavalla onnistunut enkä tutustuisi Annikaan, se ei haittaisi minua yhtään – olihan minulla Ipe. Ja tästäkin illasta syntyisi mahtava, yhteinen muisto yhteiseen historiaamme.

► Iisak

(tässä vaiheessa vaihdan aikamuotoa pysyvästi, toivottavasti se ei häiritse ketään)

Seuraan katseellani kiekkoa, joka kiitää pitkin kiiltävää jäätä ja tömähtää sitten vasten jäälle asetettua punaista tötsää. Luistelen kiekkoa kohti ja laukaisen sen seuraavaan tötsään, joka on huomattavasti lähempänä. Tehtävä on helppoakin helpompi, mutta Timpan mukaan hyvää harjoitusta silti.

Pukuhuoneen ovi aukeaa ja siihen asti hiljainen halli täyttyy yläasteikäisten poikien puheesta ja huudahduksista. Käännän katseeni äänten suuntaan ja vilkaisen Timppaa. Hänen olisi pitänyt varata kaukalo käyttöömme.

”Jatketaan vaan”, Timppa sanoo aivan kuin olisi lukenut ajatukseni. Pojat astelevat jäälle mailojen ja kiekon kera välittämättä meistä lainkaan. Kohautan hartioitani, ja heilautan kevyesti mailaani saaden kiekon taas liikkeelle.

Kymmenisen minuuttia myöhemmin hiki valuu otsaani pitkin ja pyyhin sen pois hupparini hihalla. Timpan treeni on minun makuuni aivan liian tylsää – hän kun on tottunut valmentamaan minua paljon nuorempia – mutta kuuma siinä touhussa silti tulee.

”Voittekste lähtee vetää täältä, nii me mahutaan pelaamaan?” yksi pojista huutaa kaukalon toisesta päästä keskeyttäen maalintekoaikeeni. Käännän hokkarini kärjet vasten menosuuntaa pysähtyäkseni ja katson sitten poikia, jotka ovat lopettaneet pelaamisen.

”Ei voida. Te ette oo varannu kaukaloo”, tokaisen, mutta sen verran lujaa että pojat kuulevat.

”No ette oo tekään! Tää on kuitenkin tarkotettu kunnon peliin eikä tollasten alottelijoitten sipsutteluun”, toinen poika huudahtaa.

”Mutta tiedättekös kuka tän hallin omistaa?” kysyn luistellen hieman lähemmäs.

”No et ainakaan sinä.”

”En minä, mutta tää Timppa tässä kyllä”, sanon viitaten Timppaan, joka katsoo minua varoittavasti. Tiedän, että hän haluaa kaikkien voivan pelata niin paljon kuin tahtovat, eikä hän pidä riitatilanteista.

Toisen pään pojat hiljenevät ja vilkuilevat toisiaan hämillään. ”Mut jos te nyt ihan välttämättä haluutte pelata koko kentällä, niin otatte mut mukaan.”

”No ei kyllä varmana oteta, me pelataan kunnon peliä!” keskustelun aloittanut poika tuhahtaa.

Naurahdan huvittuneena. ”Niin pelaan minäkin.”

Vastahakoisesti ja epäröiden pojat lopulta suostuvat ja niinpä luistelen heidän luokseen. Arvioltani kahdeksas luokkalaisia kaikki – juuri sen ikäinen minäkin olin, kun isä kuoli ja lopetin jääkiekon. Karistan ajatuksen päästäni, ja keskityn kuuntelemaan, kun kaksi pojista jakaa joukkueet pikaisesti. Minä tarjouduin aloitukseen, mutta kun se ei sopinut joukkueelleni, menin väkisin. Edessäni seisoo se sama poika, joka alunperin halusi minun lähtevän hallilta.

”Ootko valmis?” tuo kysyy nyreänä.

”Ai mä vai? Mähän oon ollut valmis jo kauan.”

Ja samassa ilman minkäänlaista sovintoa poika nappaa kiekon itselleen. Suoristan selkäni ja jään paikalleni ihmeissäni katsomaan, kuinka poika kuljettaa kiekkoa. Sitten oman joukkueeni poika tulee, ja vie kiekon, lähtee epätoivoisesti kuljettamaan sitä vastustajan maalia kohti, kunnes taas toisen joukkueen pelaaja ottaa kiekon. Kohotan kulmiani, ja pudistan päätäni huvittuneena. Niin että tällaista ’kunnon peliä’.

Tarkkailen hetken pelin kulkua, ja lähden sitten liikkeelle. Nappaan kiekon itselleni helposti yhdellä kädellä. Teen u-käännöksen ja kuljetan kiekkoa kohti vastustajan maalia väistellen pelaajia kuin pujottelu tötsejä. Lähempänä maalia otan toisellakin kädelläni kiinni mailasta, ja laukaisen kiekon sitten kevyesti ylänurkkaan. Käännyn ja näen pelaajien hämmästyneet ilmeet. He taisivat tosiaan luulla minua aloittelijaksi.. Sitten joukkueeni pelaajat alkavat hymyillä iloisesti ja läimäyttelevät käsiään yhteen. Hymyilen itsekin hieman näylle. Aivan kuin minun joukkueeni silloin, kun vielä pienempänä pelasin. Samanlainen riemu täytti koko joukkueen aina kun tein maalin – tai kun kuka tahansa teki maalin, mutta useimmiten se olin minä.

Eniten minua liikuttaa kuitenkin se, mitä näen. Koska näen sen saman kuin silloin viisi vuotta sitten. Kahdeksasluokkalaisia iloisia poikia. Ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan tunnen samoin kuin silloin. Tein maalin helposti, mutta joukkueeni pelaajissa näen sen saman riemun, joka minut aikoinaan täytti joka maalin jälkeen.

Ja ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan minä oikeasti haluan pelata. Haluan pelata isästä huolimatta. Haluan pelata, tuntea jään luistinteni alla, tuntea turtuneet jalat, tuntea sen, kun kivusta huolimatta jatkan peliä, tuntea sen, kun vihdoin verkko heilahtaa kiekon painosta, ja tuntea joukkueen yhteen kuuluvuuden. Minä haluan pelata jääkiekkoa. Minä haluan.