Pyörittelin lautasellani olevaa ruokaa koulun
käyttökelvottomaksi väännetyllä haarukalla. Vilkaisin ruokalan toisessa
päädyssä sijaitsevaa, pientä pyöreää pöytää, jonka ääressä istuivat Jenni ja
Jeeli. Nauroivat siellä yhdessä. Annoin itseni valua entistä alemmas
tuolillani. Istuin yksin isossa pöydässä. Olisin toki voinut mennä kavereideni
luokse, mutta ei juuri nyt huvittanut. Kadutti ja pelotti samaan aikaan.
Pelkäsin, että Jenni jättäisi minut. Ja ottaisi Jeelin. Niin kuin unessani.
Siellähän nuo nyt juttelivat oikein onnellisena, kuin juuri rakastuneet..
Tyson ilmestyi luokseni ja vetäisi yhden tuoleista pöydän
alta istuakseen minua vastapäähän.
”Ootteks te riidelly Jennin kaa?” tuo kysyi ihmeissään
vilkaisten samalla Jennin ja Jeelin suuntaan.
”No miltä näyttää”
”No mut onneks Jenni leppyy aika helpos-”
”Joo sun ei tarvii kertoo mulle Jennistä yhtään mitään!
Kyllä mä sen poikaystävänä tunnen sen paremmin ku sä tai kukaan muu. En ois
sustaki uskonu et säk-”
”Hei Ipe, rauhotu!” Ty keskeytti kiihtyneen puheeni.
”Enhän mä tietenkään väitä tuntevani sitä paremmin ku sä. En mä oo edes
onnistunu suututtaa sitä kunnolla koskaan.. Koitin vaan sitä sanoo, et eiköhän
se puhumalla selvii”, poika selitti hieman ihmeissään reaktiostani. Olin
varmaan hieman ylikierroksilla Jeelin takia.. Katsoin Tysonia hetken
arvioivasti mutisten samalla jotain hiljaa. Tuuppasin sitten tarjottimeni
pöydän yli pojalle, ja nousin ylös lähtien kävelemään määrätietoisesti Jennin
luokse.
”Meijän pitäs puhua”, aloitin heti. Nojasin
käsivarsillani pöydän reunaan.
”Etköhän sä oo sanonu jo sanottavas”, Jeeli vastasi
tylysti Jennin puolesta. Pettyneenä käännyin katsomaan Jenniä.
”Ootsä samaa mieltä?”
”No en tietenkään!” tyttö tuhahti. ”Mee edeltä aulaan
oottamaan, mä tuun sit kun oon syöny”, tuo sanoi mulkaisten samalla Jeeliä
vihaisesti. Vilkaisin pikaisesti molempia, ja lähdin sitten mitään sanomatta
aulaa kohti.
Istuin koulun aulassa puisella penkillä odottamassa
Jenniä. En oikeastaan tiennyt edes mitä sanoisin. Kaipa vain halusin saada
tytön pois Jeelin luota. Mutta anteeksi pyytäisin, sen tiesin. Ei mennyt
kauaakaan kun jo ruokalan ovi aukesi, ja Jenni lähti kävelemään mua kohti.
Tytön astellessa viimeiset askeleet eteeni, käänsin katseeni alas.
”En mä haluu riidellä sun kanssa..”, mutisin haikeana.
”Mä en tiedä mikä mulle tuli.. Kai mä sit vaan oon niin mustasukkanen tai
jotain. Tää on ihan uutta mullekkin.. Voitsä antaa anteeks?”
”Äh, ei sun tarvii pyytää anteeks. Oli tosi tyhmää tavata
Jeeliä salaa.. Mä en vaan halunnu suututtaa sua turhaan”, Jenni sanoi hymyillen
vähän.
Nostin katseeni edessäni seisovan tytön silmiin ja otin
hennosti kiinni tämän käsistä.
”Jos sä oikeesti haluut olla sen kanssa..-”, aloitin,
mutta pysähdyin kuitenkin harkitsemaan vielä hetkeksi. ”.. niin en mä haluu
estää sua..”, huokaisin lopulta. Jenni katsoi mua ensin ihmeissään, mutta
pikkuhiljaa tämän katse alkoi kirkastumaan.
”Voi mun rakas..”, tyttö henkäisi ja heittäytyi
roikkumaan kaulaani. Hän halasi minua pitkään ja pussasi pari kertaa niskaani.
Vedin tytön syliini istumaan, mutta irrotin hänen otteen kaulastani, jotta
näkisin tämän kasvot. Kauaa hän ei kuitenkaan malttanut olla irti minusta, vaan
tarrautui muhun uudestaan samalla suudellen huuliani pitkään.
Kävelimme asvaltoitua kävelytietä pitkin käsikädessä.
Olimme juuri lähteneet kotoani kohti Masalan kenttää. Olin päättänyt ottaa
Jeelin haasteen vastaan, ymmärrettyäni mitä poika tarkoitti. Jalkapallo vastaan
jääkiekko. Vähän kuin mä olisin jääkiekko ja Jeeli jalkapallo, ja Jenni sitten
saisi päättää kummasta piti enemmän. Minusta se oli naurettava ajatus, mutta
olihan se ihan ymmärrettävää Jeelin kaltaiselta pennulta. Jennin mukaan pojan
kuuluisi olla lukion toisella luokalla, mutta oli jostain syystä jäänyt
luokalleen. En kyllä sitäkään ihmetellyt..
”Oikastaan tästä”, keksin yhtäkkiä ja käännyin tieltä
metsää.
”Oikaseeks tää muka yhtään?”
”No ei kun ihan huvikseen mennään tästä”, tokaisin
vilkaisten Jenniä kohottaen toista kulmakarvaani. ”Tietysti oikasee”
Tunsin reitin kuin omat taskuni. Tai paremminkin. Olihan
kulkenut siitä pienestä pitäen joka talvi päivittäin kiiruhtaessani kentälle
luistelemaan. Olihan siitä aikaa, mutta metsä ei ollut muuttunut tippaakaan.
Eteemme ilmestyi tuttu oja, ei kovin syvä, mutta niin leveä, ettei sitä voinut
ylittää hyppäämällä. Tai olinhan mä niinkin tietysti tehnyt, mutta jouduin
palaamaan saman tien kotiin – litimärkänä.. Isäni oli joskus aikoinaan
asettanut ojan ylitystä helpottamaan pari lankkua, jotka toimittivat sillan
virkaa. Tottuneesti astelin puoliksi lahojen lautojen päälle, jotka taipuivat
ja narisivat painostani, mutta kestivät juuri ja juuri. Käännyin katsomaan
Jenniä, joka oli jäänyt ojan toiselle puolelle.
”Ei noi kestä mun painoa..”, tyttö mutisi epäröiden
huomatessaan kysyvän katseeni.
”Mitä?” naurahdin huvittuneena. ”Miten ne sit mua
kestää?”
”No mä oonki painavampi ku sä..”
”Hah, et varmalla oo! Ja vaikka olisit, niin se ei
tarkottais sitä et sä olisit ylipainonen, vaan mä oon alipainonen. Kyl sä sen
tiedät”, huomautin ja ojensin Jennille kättäni. Yhä epäröiden tyttö tarttui
siihen ja asteli varovasti sillan yli. Laudat eivät taipuneet läheskään niin
paljoa kuin minun ylittäessäni sitä. Jennikin taisi huomata sen punastuessaan
hieman.
”Ipe.. Mä oon miettiny..”, Jenni aloitti ilmeisesti uuden
puheen aiheen.
”Oho, oot vai? Aika kummallista.. Mä kun luulin ettet sä
ikinä ajattele mitään”, vitsailin, vaikka tiesinkin tytön olevan tosissaan.
”Tyhmä!” tuo tönäisi minua naurahtaen. Samaan aikaan
kompastuin johonkin puunjuureen ja horjahdin polulta. Jalkani upposi johonkin
pöheikköön, jonka peitossa oli jotain piikkiaidan tapaista. Tunsin kovaa kipua
nilkkani vääntyessä, ja irvistin kivusta.
”Sattuks sua?” Jenni kysyi heti huolissaan. Vetäisin
jalkani irti puskasta. Isäni oli opettanut minulle myös paljon vammoista, joita
jääkiekossa sattui usein, jotta osaisin sitten itse hoitaa niitä. Nytkin tiesin
nilkkani vain vähän nyrjähtäneen.
”Äh, ei tää oo mitään vakavaa. Jokunen naarmu vaan..”,
vähättelin hieman, etten huolestuttaisi Jenniä turhaan. Päätin peittää kipuni
ja vaihtaa puheen aihetta. ”Mut mitä sä oli sanomassa?”
”Ei se ollu mitään tärkeetä..”
”Kuitenki oli.. Sano nyt, kun alotitkin”, yllytin tyttöä,
joka oli hetken hiljaa. Sitten hän tarttui kädestäni kiinni pysäyttääkseen
minut. Käännyin katsomaan häntä hieman ihmeissäni.
”Mä vaan oon miettiny.. Et kuinka pitkälle sä oot valmis
menemään tässä meijän jutussa?” hän kysyi suoraan. Rypistin vähän kulmiani. En
ollut koskaan ajatellut asiaa. Olin aina ollut sitä mieltä, etten koskaan ikinä
milloinkaan menisi ainakaan naimisiin tai saisi yhtäkään lasta. Mutta haluaisiko
Jenni? Katsoin syvälle tytön silmiin.
”En mä tiedä.. Mut mä rakastan sua ja haluun elää sun
kanssa koko mun loppu elämän”, vastasin lopulta, toivoen samalla, ettei Jenni
ymmärtäisi väärin.
”Niin, mut haluutko sä naimisiin? Tai eihän sitä nyt
tarvii päättää tietenkään. Mut ootko sä koskaan ajatellu sitä?”
”No jos totta puhutaan nii mä en oo koskaan halunnu naimisiin,
enkä vieläkään pysty näkemään itseäni aviopuolisona”
”Mut miten sä ajattelet voivas elää mun kanssa koko loppu
elämän, jos me ei mennä naimisiin?”
”Mikä ihmeen kiire sulle yhtäkkii tuli mennä naimisiin?”
kysyin ihmeissäni, ja jatkoin matkaa. ”Ja miks edes pitäis mennä naimisiin.
Ihan hyvin me voitais jatkaa näinkin”
”Ai et vielä kaheksankymppisinä tapaillaan toistemme
kodeissa ja kuljeskellaan metsissä..?”
”No miksei?” virnistin ajatukselle. Jenni yritti taas
huitaista minua kädellään mahaan, mutta tartuin tämän ranteesta kiinni vetäen
hänet sitten kainalooni pussaten samalla tämän hiuksia.
► jenni
Ipe laski minut kenttää reunustavan puuaidan päälle istumaan.
Itse hän lähti kävelemään muiden poikien luokse. En ollut varma, oliko poika
puhunut totta sanoessaan, ettei satuttanut jalkaansa, mutta ihan sujuvasti hän
näytti kuitenkin kävelevän. Toivoin, ettei hän loukkaisi itseään pahemmin
pelatessaan. Paikalle oli ilmaantunut lähinnä Jeelin ja Ipen kavereita, Tyson
mukaan lukien. En pitänyt yhtään siitä, että Ipe ja Ty olivat parhaita kavereita.
Tyson ärsytti minua erittäin paljon, ja juuri kun luulin päässeeni pojasta
eroon, olikin hän yllättäen Ipen kaveri..
Pelin lähdettyä kunnolla käyntiin, en voinut olla
kuulematta kauempaa kentän laidalta Ipelle suunnattuja kannustus huutoja.
Tietysti Milla ja Elina olivat myös kannustamassa suosikki poikiaan – Milla Ipeä
ja Elina yllätyksekseni Tysonia! En kuitenkaan voinut käsittää tyttöjen
lapsellisia kannustushuutoja.. Yksi kavereiden keskeinen peli, ja heti piti
olla kannustamassa kuin jossain maailman mestaruuksissa. Raivostuttavaa. Itse
tyydyin vain katselemaan, päästämättä sanaakaan suustani. Enemmän Millan huudoista
oli harmia kuin hyötyä. Sehän vain häiritsi Ipen keskittymistä.
”Okei, pidetään pieni tauko”, Jeelin ääni kaikui kentän
yli, ja poika nappasi pallon itselleen lähtien sitten juomaan vesipullostaan.
Ipe lähti kävelemään minua kohti. Päästyään luokseni hän asetti kätensä aidan
päälle vangiten minut siihen. Minähän edelleen istuin siinä mihin poika minut
jätti.
”Eiks sun pitäis juoda tai jotain?” kysyin hymyillen.
”En mä ehi nyt”, Ipe tokaisi painaen kasvonsa hiuksiini.
Silitin kädelläni pojan hikistä hiuspehkoa. Hän haisi vähän pahalta ja oli
kauttaaltaan hiestä märkä, mutta olisin silti voinut olla pojan halauksessa
ikuisuuden.. Huomasin sivusilmällä Jeelin katsovan meitä hetken mustasukkaisena
laskien samalla vesipullonsa kentän laidalle.
”Jatkuu!” hän huusi ja potkaisi pallon täysillä kohti
Ipeä. Poika kuitenkin reagoi nopeasti ja nosti kätensä päänsä suojaksi.
”Käsi..”, Jeeli tokaisi katkerasti. Ipe katsoi tuota huvittuneena ja virnisti
minulle. Sitten hän lähti takaisin pelaamaan.
► iisak
Nojasin Jennin keittiön oven karmiin pitäen kädet löysästi
roikkuvien farkkujeni taskuissa. Katsoin kuinka tyttö paahtoi leipiä, viipaloi
kurkkua ja lämmitti kaakaota. Hän oli päättänyt auttaa mua syömishäiriön
kanssa, ja se kuulemma pitäisi aloittaa pikkuhiljaa, vaikkapa iltapalaa
syömällä. Olinhan mä sitäkin yrittänyt monesti, kunnes olin todennut sen
toimimattomaksi, mutta en viitsinyt kieltäytyä tytön avusta. En edes muistanut
milloin olisin viimeksi syönyt iltapalaa, tai edes aamupalaa.
Saatuaan leivät valmiiksi, lähdimme yläkertaan kohti
Jennin huonetta. Istuuduimme tytön sängylle syömään, ja kaivoin samalla
repustani historian kirjan. Jenni oli lupautunut lukemaan mulle ääneen, jotta
pääsisin edes jotenkuten läpi seuraavan päivän kokeesta. Kasasin muutaman
tyynyn päällekkäin ja asettauduin rennosti makaamaan niiden ylle. Jennin jo
alkaessa lukemaan kaivoin taskustani mustan iPhoneni ja selasin hetken
Facebookia. Tyson vaihtoi profiilikuvansa, jonka Elina oli ilmeisesti ottanut Masalan
kentällä vajaa tunti aikaisemmin. Tykkäsin siitä, ja selasin alaspäin. Millakin
oli vaihtanut kuvansa. Okei, myönsin, että tyttö oli ihan nätti, mutta silti
rasittava. Varsinkin nyt, kun oli alkanut tykkäämään minusta. Elinan mukaan hän
olisi tykännyt minusta jo ala-asteesta lähtien, mutta sitä en voinut uskoa.
”Kuunteletsä yhtään?” Jenni herätti minut ajatuksistani.
Nostin katseeni kännykästäni tytön silmiin.
”Öö.. Joo”, mutisin sulloen kännykän äkkiä takaisin
taskuuni.
”No kerro sitten mitä mä sanoin äsken”, hän vaati.
Käänsin katseeni pois tytöstä ja rykäisin yrittäen samalla peitellä hymyäni.
”Onks tää sun mielestä jotenkin hauskaa? Lue keskenäs sitten..”
”Älä nyt.. Mä lupaan kuunnella”, vannotin pyrkien taas
suloiseen koiranpentu ilmeeseen. Jenni huokaisi turhautuneena, mutta antoi
kuitenkin periksi jatkaen lukemista. Eikä ehtinyt kulua kuin kymmenisen minuuttia,
kun puhelimeni pärähti soimaan. Kaivoin mustan kapistuksen taskustani
katsoakseni soittajan. Ruudulla näkyi vain numeroita, ei kenenkään nimeä.
”Sori, mun on pakko vastata tähän”, sanoin katsoen Jenniä
pahoittelevasti. Tyttö vastasi katseeseeni erittäin moittivasti. Soittajalla
olisi parasta olla tärkeää asiaa, tai saisin kuulla kunniani puhelun loputtua.
”Iisak Peltonen”
”Soitin ilmeisesti oikeaan numeroon. Olen Asko
Hämäläinen, ja näin sinut aikaisemmin tänään pelaamassa jalkapalloa Masalan
urheilukentällä, ellen aivan ole erehtynyt henkilöstä?” miehen ääni kuului
puhelimesta.
”Siis joo.. Kyl mä olin siellä myös.. Mut mitä siitä?”
mutisin hämilläni.
”Niin no.. Tämä saattaa tulla hieman yllättäen, mutta
olisin erittäin otettu, jos voisit tulla pelaamaan minun
valmennusjoukkueeseeni”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti