→ VIIDESTOISTA LUKU

Makasin pimeässä huoneessa sängylläni. En saanut unta. Olin vaihtanut kylkeä jo ainakin sata kertaa, käännellyt tyynyä, laittanut peiton pois päältäni ja taas takaisin. Kello oli varmasti lähelle kolmea yöllä. Seuraavana päivänä, tai siis samana päivänä, olisi koulua. En varmasti pysyisi hereillä.. Mielessäni pyöri oikeastaan vain Ipe. Olimme puhuneet pitkään illalla, muustakin kuin Ipen syömishäiriöstä. Se oli alkanut pojan isän kuolemasta. Hän oli kuulemma lopettanut syömisen kokonaan. Myöhemmin hän oli yrittänyt jatkaa elämäänsä normaalisti, Benkun avulla, mutta syöminen ei enää onnistunutkaan. Se lisäsi pojan masennusta entisestään. Ipe sanoi, että kaikki oli hänen oma vikansa. Itse lopetti syömisen, eikä hankkinut apua ajoissa. Hän oli sulkeutunut kuoreensa, ja siksi nyt oli niin vaikea puhua menneestä. Minun kävi niin sääliksi Ipeä. Eihän se nyt oikeasti ollut hänen vika, ainakaan kokonaan. Eihän masennukselleen voi mitään. Nyt olisi kuitenkin tärkeintä olla pojan tukena. Ehkä jääkiekko auttaisi palauttamaan Ipen elämän ennalleen. Tai sitten hänen elämän ei ollut tarkoitus palata ennalleen. Ehkä Ipen pitäisi aloittaa aivan alusta.. Joka tapauksessa siihen tarvittaisiin Timpan ja Benkunkin apua. Jos Ipelle edes kelpaisi apu.

Sidoin valkoisten kaunoluistinteni nauhoja jäähallin pukuhuoneessa. Kaksi viimeistä tuntia koulussa olisi liikuntaa. Opettaja oli tällä kertaa keksinyt viedä meidät jäähalliin pelaamaan jääkiekkoa! En pitänyt siitä yhtään, koska en osannut. Ipe oli yrittänyt innoissaan opettaa minua koko päivän, mutta päähäni ei uponnut mitään. Kaiken lisäksi jäähalli oli iso, ja koska muutkaan luokat eivät olleet käyneet luistelemassa koko vuonna, olivat opettajat päättäneet yhdistää tunnit! Olimmehan me sentään luokittain, onneksi, mutta minua pelotti luokkamme pojat. Me emme jakaneet joukkueita tyttöjen ja poikien kanssa erikseen, vaan sekaisesti, niin että tyttöjä ja poikia oli samassa joukkueessa. Pojat olivat vahvempia ja rajumpia joka lajissa, ja vaikkeivät olisikaan hyviä jääkiekossa, he olisivat silti ylivoimaisia.. Ja kuten jo sanoin, en osannut pelata. En sitten ollenkaan. Ringetessä olin hyvä, mutta jääkiekkoa en ymmärtänyt. Hyvä kun maila pysyi kädessä oikein päin.

Aivan liian pian muut luokkani tytöt lähtivät kompuroimaan luistimillaan pois pukuhuoneesta, kohti jääkaukaloita. Lähdin vastahakoisesti muiden perään. En ollut kovin montaa kertaa luistellut jäähallissa. Minusta oli jotenkin outoa luistella sisällä.. Istahdin kaukalon ulkopuolella olevalle penkille, ja kumarruin irrottamaan luistinten teristä suojat pois. Katsahdin samalla taakseni, viereiselle kaukalolle. Olimme siis valtavassa jäähallissa, jossa oli kolme pienempää kaukaloa rivissä. Meidän luokkamme pelasi reunimmaisessa kaukalossa, lukion toista luokkaa käyvät pelasivat keskimmäisessä, ja Ipen luokka toisessa päädyssä. Kaikilla kaukaloilla oli jo muutamia innokkaimpia syöttelemässä keskenään. Kun katsoin tarkasti, huomasin myös Ipen jäällä. Pojalla oli harmaat kollarit ja sininen supermies logolla koristettu huppari. Päässään hänellä oli musta pipo rennosti asetettuna päälaelle, niin että hiukset tulivat sen alta esille edestäpäin. Ipen kädessä oli maila, jolla hän kuljetti tottunein ottein kiekkoa syöttäen sen sitten kevyesti toiselle pelaajalle. Poika näytti älyttömän hyvältä..

Ajatukseni keskeytti opettajan pillin vihellys. Astelin kömpelösti kaukaloon, ottaen kaiteesta tukea. Luistelin epävarmasti muiden luokkalaisteni viereen riviin. Opettaja pyysi luokseen kaksi poikaa, jotka saivat vuorotellen valita pelaajia joukkueisiinsa, samalla opettajan selostaessa ohjeita. Minua ei tietenkään kukaan halunnut joukkueeseensa. Jäin yksin seisomaan kaikkien eteen. Kukaan ei sanonut mitään. Lopulta opettaja määräsi minut toiseen joukkueeseen. Joukkueen valinneet alkoivat heti määräillä pelaajien paikkoja, kuka menisi maaliin, kuka vaihtoon ja kuka hyökkäämään. Minut määrättiin puolustajaksi. Ehkä minä siitä selviytyisin..

Samassa peli ehtikin jo alkaa. Olin alusta asti aivan pihalla. Seisoin vain paikallani, viistosti maalin edessä, tehtävänäni estää maaliin pyrkivä kiekko. Yritin pysyä kartalla kiekon sijainnista, mutta jotenkin onnistuin aina hukkaamaan sen pelaajien joukkoon. Yhtään ei syötelty, se joka kiekon sai haltuunsa, yritti yksin tehdä maalia, ja muut meni täysillä perässä. Yhtäkkiä huomasin kiekon lähestyvän minua. Vastapuolen pelaaja laukaisi kohti maalia, kiekko liukui aivan mailani vierestä. Kaikki tapahtui niin äkkiä, etten ehtinyt tehdä mitään. Verkko heilahti, kun kiekko sujahti maaliin. Joukkueeni jäsenet mulkaisivat minua erittäin syyttävästi ja joka suunnasta kuului valituksen ääniä. Petyin siitä kamalan paljon.

Joku toinen joukkueeni pelaaja halusi tulla puolustamaan, joten nyt minunkin piti osallistua peliin kunnolla. Luistelin mahdollisimman huomaamattomasti vastustajan maalin luokse. Voisin edes yrittää edistää maalin tekoa, jos olisin ratkaisevalla paikalla. Samassa kiekko laukaistiin taas minua kohti, varmaan tarkoituksena oli, että tekisin maalin. Hädissäni yritin parhaani, ettei joukkueeni joutuisi taas pettymään. Sain kiekon haltuuni, mutta olin liian jännittynyt tehdäkseni maalin. Laukaisin kiekon aivan maalin edestä, täydelliseltä paikalta – täydellisesti ohi. Kiekko ei mennyt lähellekään maalia, aivan toiseen suuntaan.

”Voi vi**u Jenni, yritä edes!” luokkamme suosituin ja kovin poika Arttu ärähti vihaisesti kauempaa.

Muutamaa uutta epäonnistumista myöhemmin olin päätynyt vaihtoon. Vihdoin. Joukkueeni peli alkoi heti sujua paremmin. Olin päästänyt kiekon ohitseni maaliin, laukonut minne sattuu ja tuottanut niin monia pettymyksiä joukkueelleni. Kyyneleet polttivat silmissäni. En vain osannut. Ei se minua sinänsä haitannut, mutta luokkalaisteni viha ja painostus haittasi paljonkin. Olin erittäin herkkä, eikä minulla edes ollut paljoa kavereita luokaltani. Oikeastaan vain Jeeli, mutta hänkään ei ollut nyt koulussa.

”Mitä sä siinä istut?” kuului yhtäkkiä ihana ääni vierestäni. Käännyin ihmeissäni katsomaan Ipeä, joka istuutui viereeni penkille.

”Oon vaihdossa”, vastasin hieman haikeana kääntäen katseeni samalla jalkoihini.

”Hei.. Onks kaikki hyvin?” Ipe kysyi huolissaan ja sipaisi poskeani. Käänsin katseeni takaisin tämän kysyviin silmiin.

”Mä oon ihan surkee..”, mutisin painaen pääni taas maahan. Kyynel vierähti poskelleni tahtomattani.

”Kuka niin sanoo?” poika kysyi rypistäen kulmiaan.

”Kaikkihan sen näkee. Mä päästelen maaleja ja kiekko menee minne sattuu heti kun mä vähän kosken siihen..”, selitin surkeana. En viitsinyt edes katsoa Ipeä. Hävetti. Ipe oli varmasti tosi hyvä pelaamaan, tai siis tietysti hän oli. Hän varmasti nauraisi ratketakseen, jos näkisi minun pelaavan.. Vilkaisin poikaa sivusilmällä, kun tämä ei vastannutkaan mitään. Hän oli kääntynyt katsomaan peliä. Tai oikeastaan hän silmäili pelaajia hetken, ja kääntyi sitten katsomaan minua hymyillen vähän.

”Ei se susta johdu. Ei noi pennut osaa edes pelata, nii miten sä luulet et ne osais syöttää kunnolla? Tuu, mä pelaan sun kaa”, Ipe tokaisi, ja nousi ylös.

”Mitä? Ethän sä voi..”, yritin estellä, mutta annoin silti pojan vetää itseni ylös.

”Miksen vois? Ei jääkiekko kato ikää, vaikka tääl pelataanki luokittain”, poika selitti, vaikka oli juuri nimennyt luokkalaiseni pennuiksi.. Päättäväisesti hän asteli jäälle. ”Mä tuun kans pelaamaa!”, hän kailotti niin, että kaikki varmasti kuulivat ja pysäyttivät pelin. Opettaja yritti ensin selitellä jotain, mutta Ipelle kukaan ei mahtanut mitään. Niinpä erä alkoi alusta. Ipe meni aloitukseen, ja heti kun opettaja vihelsi pilliin, hän nappasi kiekon helposti haltuunsa. Ipe pelasi aivan eri tavalla kuin muut. Hän oli tarkka ja keskittyi, ei hutiloinut niin kuin luokkalaiseni. Silti hän oli nopea ja reagoi hyvin vastustajan liikkeisiin. Sitten hän vilkaisi minua, ja samassa jo syötti kiekon. Aivan eritavalla kuin muut. Syöttö oli tarkka ja suunniteltu, ei liian kova eikä liian hiljainen. Minun ei olisi tarvinnut edes liikauttaa mailaani, sillä syöttö oli niin tarkka.

”Syötä takas mulle”, Ipe ohjeisti. Aivan kuin jäällä olisimme olleet vain me kaksi.. Tein työtä käskettyä, vaikken osannutkaan. Kiekko meni hieman ohi, niin kuin aiemmatkin syöttöni, mutta Ipe sai sen silti haltuunsa. Sitten aivan yllättäen hän laukaisi kiekon kohti maalia. Verkko heilahti, kun kiekko lensi suoraan yläkulmaan. Koko joukkue hurrasi innoissaan. Ipe ei kuitenkaan edes hymyillyt, näytti hieman tyytyväiseltä, mutta vain vähän. Hän luisteli takaisin kaukalon keskelle, aloituspaikalle, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Oliko maalin teko, muka niin normaalia pojalle?

Ipe sai kiekon taas heti itselleen. Arttu yritti selvästi etsiä sopivaa paikkaa, jonne Ipe voisi syöttää. Ipe kuitenkin syötti taas minulle. Löin liian hiljaa, ja siksi kiekko ei päätynytkään Ipelle, vaan vastustaja sai sen välistämme. Ipe luisteli pelaajan kiinni, ja tämän syöttäessä kiekkoa eteenpäin, poika nappasi sen samalla tavalla, kuin vastustaja minun kohdallani. Sitten hän syötti minulle taas, tällä kertaa onnistuin itsekin.

”Mitä tää nyt on Ipe? Syötä mulle, ei toi osaa!” Arttu huusi ärtyneenä kauempaa. Ipe vilkaisi häneen, muttei tuntunut välittävän huudoista. Sitten hän katsoi oikean kohdan, ja syötti minulle taas.

”Tee maali!” poika huudahti. Vilkaisin tuota nopeasti. Ipe tiesi, etten oikeasti osannut.. Päätin kuitenkin yrittää. Laukaisin kiekon, ja yllätyksekseni se menikin maaliin! En voinut uskoa sitä! Ipe ilmestyi viereeni hymyillen ja halasi pitkään.

”Mähän sanoin et sä osaat, noi ei vaan osannut syöttää oikein”, tuo tokaisi virnistäen ja irrottautui minusta. Vilkaisin joukkuettani, eivät iloinneet paljoakaan.

Jonkun aikaa vielä pelattuamme opettaja vihelsi pilliin, ja pyysi meidät riviin. Ipe oli siitä huolimatta lähdössä, mutta opettaja pysäytti tämän aikeet, ja työnsi tämän viereeni.

”Ihan  hyvinhän sä pelasit, mut ens kerralla kyllä käytät kypärää..”, opettaja sanoi pojalle. Sitten hän alkoi selostaa seuraavan viikon ohjelmaa ja muuta turhaa. Lopulta hän oli valmis päästämään meidän pukuhuoneiden kautta kotiin. Lähdin kävelemään muiden luokkani tyttöjen kanssa, mutta Ipe jäi vielä jäälle.

Asettelin luistimeni isoon mustaan kassiin, jossa oli myös kypäräni. Olin pukenut päälleni vaaleat pillifarkut, harmaan topin ja valkoisen neuleen, joka oli auki edestä. Olin niin onnellinen. Ipe oli tullut auttamaan minua, ja se oli jotain niin suloista, ettei sanat riittäneet kuvailemaan sitä.. Ipe oli välillä tosi tyhmä ja ajattelematon, mutta aina hän onnistui korjaamaan tekonsa jollain ihanalla tavalla, niin kuin nyt. Vaikkei hän edes ollut tehnyt mitään.

”Jenni, sun ihailijas saapui..”, luokkalaiseni Veera sanoi vihjailevalla äänellä. Käännyin katsomaan ovelle päin, ja näin Ipen kurkistamassa sen takaa. Poika tuli sisälle, kun muutkin olivat jo pukeutuneet. Hän oli vaihtanut harmaat kollarinsa mustiin farkkuihin, jotka tietysti roikkuivat rennosti, niin kuin aina. Huppari oli edelleen sama. Poika käveli luokseni ja kietoi kätensä ympärilleni.

”Saisinks mä kunnian viedä sut kaakaolle?” hän kysyi virnistäen söpösti.

”Ai oikeen kunnian? Eiks mulla olis suuri kunnia päästä tollasen supermiehen kanssa kaakaolle?” naurahdin ja läimäytin kevyesti kämmenselälläni pojan paidassa olevaa supermiehen logoa. Ipe vilkaisi paitaansa, ja naurahti itsekin.

”Mä mikään supermies oo..”, Ipe mutisi hymyillen ja painoi päänsä hetkeksi maahan. Sitten hän nosti katseensa takaisin silmiini, ja astui askeleen lähemmäs minua. ”Mä rakastan sua..”, tuo kuiskasi ja suuteli huuliani nopeasti, saaden punan kohoamaan poskilleni.

”No ehkä mä voin tän kerran tulla”, vastasin lopulta virnistäen vähän. Ipe nappasi leveästi hymyillen kassini käteensä ja avasi minulle oven, tarttuen minua sitten kädestä kiinni.

► iisak

”Mä ottasin kaks kaakaoo.. Ja sit kans tollasen”, ilmoitin tilaukseni kassalle osoittaen samalla suklaamuffinssia. Tiskin takana oleva nainen laski tarjottimen eteeni, asetteli siihen hetken päästä kaksi mukia kuumaa kaakaota, sekä Jennille valitsemani muffinssin. Maksoin ne kortillani, ja otin tarjottimen sitten käteeni. Jenni oli mennyt edeltä etsimään sopivan pöydän meille, ja hetken etsittyäni näin hänet istumassa kauempana ikkunan vieressä olevalla pöydällä. Hymy kaartui väkisinkin huulilleni, kun katsoin tyttöä, joka oli kääntynyt katselemaan ulkona nälissään ruokaa etsiviä puluja. Kävelin tämän luokse, ja laskin tarjottimen pöydälle. Istuin Jenniä vastapäähän nojaten rennosti selkänojaan. Toinen jalkani oli suorana pöydän alla, ja toinen hieman koukussa. Jenni kääntyi muhun päin.

”Onks toi mulle?” hän kysyi hymyillen, kun huomasi tarjottimella muutakin kuin kaakaot.

”Mä aattelin et sä tykkäisit”, vastasin, ja otin oman mukin käteeni. Join kaakaosta vähän, ja laskin sen sitten takaisin pöydälle. Jennikin joi, mutta jätti mukin käsiinsä lämmittämään, sillä tytöllä oli usein kylmät kädet.

”Haittaisko sua jos mä menisin illemmal pelaamaan Timpan kaa? Siis et menisin yksin himaan”, kysyin varovasti. Jenni olisi saattanut tapansa mukaan suunnitella meille jotain tekemistä illaksi, enkä halunnut loukata häntä.

”Ei tietenkään! Mee vaan, mun pitää kuitenki lukee bilsan kokeeseen”, hän vastasi hymyillen. Olin huomannut Jenninkin ilahtuneen jääkiekko intoni palautumisesta. Hän oli niin empaattinen.

”Bilsan kokeeseen?” kysyin vähän ihmeissäni. Kuka jaksaisi oikeasti lukea jotain niin turhaa ainetta.. ”Ei kun niin sustahan tulee se biologi..”

”No sä nyt et varmaan lue mihinkään kokeisiin ikinä..”, Jenni huomautti, ja nosti kaakaomukinsa huulilleen.

”Mistä arvasit?” virnistin leveästi. En tosiaan lukenut lähes koskaan kokeisiin. Ei mua kiinnostanut.

”Tyhmäkin sen huomaa.. Ja se kyl näkyy numeroissa. Miten sä aattelit päästä opiskelee minnekään?”, tyttö ihmetteli. Vilkaisin häntä nopeasti, mutten vastannut mitään. Sekoitin kaakaotani, ja join sitten mukin tyhjäksi kerralla.

Olimme jutelleet pitkään oikeastaan ihan kaikesta. Kaivoin kännykän taskustani katsoakseni kelloa. Vähän yli viisi. Aika oli mennyt yllättävän nopeasti.

”Mun pitää varmaan alkaa jo lähtee Timpalle..”, sanoin ja nousin ylös.

”Mä jään vielä tänne hetkeks”, Jenni vastasi, mutta nousi kuitenkin itsekin ja astui eteeni seisomaan. Rypistin kulmiani ihmetellen. Miksi ihmeessä tyttö halusi jäädä yksin kahvilaan? Ehkä tutkiakseen puluja tarkemmin.. Hymähdin ajatukselle mielessäni, ja nostin katseeni suoraan tytön merensinisiin silmiin. Siirsin vaalean hiussuortuvan pois tämän kasvoilta huokaisten samalla syvään. Rakastin tyttöä niin paljon.. Lopulta pussasin tämän poskea hellästi, nappasin reppuni penkiltä ja lähdin. Ikkunassa näin vielä Jennin vilkuttamassa minulle hymyillen söpösti.

Seisoin Timpan oven edessä. Olin juuri soittanut ovikelloa, ja nyt vain odotin jonkun tulevan avaamaan. Pian kuulinkin askelia sisältä ja kahva painui alas.

”Ipe! Lätkääkö tulit pelaamaan?” Timppa kysyi selvästi ilahtuen tulostani.

”No sitäkin.. Mut enemmän mä kaipaisin isällistä neuvoa”, selitin tuolle astuen samalla sisälle. Potkaisin kenkäni muiden samanlaisten joukkoon eteiseen.

”Isällistä? Onks jotain tapahtunu?” Timppa kysyi huolestuen heti.

”Mä kerroin Jennille”

”Jennille?” Timppa kysyi ensin, kun ei tajunnut kenestä puhuin. ”Kerroit mitä?”, tuo jatkoi muistettuaan tytön.

”Kaiken..”, mutisin katsoen maahan. Vaikken nähnytkään, pystyin aavistamaan Timpan huolestuneen katseen kääntyneen minuun. Sitten tunsin lämpimän käden olkapäälläni.

”Mut eiks nyt oo paljon vapaampi olo? Kun sun ei tarvii enää salata mitään ja saat siltäkin apuu tarvittaessa”

”No en mä nyt siltä voi mitään apua vaatia!” huudahdin vähän turhankin kovaa.

”Mä kuule luulen et se tyttö haluu auttaa sua. Naiset vaan on sellasii huolehtivaisia”, Timppa virnisti ja taputti mua olalle. ”Mut ei sun kannata jäädä märehtimään tätä asiaa. Jos sua ahdistaa, niin puhut sille. Paras apu kaikkeen on kuitenkin lätkä. Kai sä sen vielä muistat?”

”Muistan..”, vastasin hieman hymyillen.

”No niin, mennään sitte”, tuo tokaisi ja pörrötti hiuksiani. ”Mä käyn huutaa Ilarin mukaan”, hän vielä lisäsi lähtien harppomaan yläkertaan.

Jäähalli oli iso, ei mitään verrattuna koulun käytössä olleeseen halliin, mutta iso silti. Hallissa oli vain yksi kaukalo, niin kuin yleensäkin. Olimme tarkoituksella sytyttäneet vain jäälle osoittavat valot, muuten halli oli aivan pimeä. Se toi mukavasti tunnelmaa peliin. Tai eihän me tietenkään kunnolla pelattu niin pienellä porukalla. Meitähän oli minun lisäksi vain Timppa ja tämän vanhin poika Ilari, joka oli suunnilleen Jennin ikäinen. Ihan hyvä hänkin oli jääkiekossa, mikä oli luonnollista, kun isä oli valmentaja, mutta ei häntä kuitenkaan kiinnostanut laji sen kummemmin.

Kaikkein parhaimmat muistot jääkiekosta olivat ehdottomasti illat, kun olin odottanut koko pitkän päivän isää, ja lopulta hän ehti pelata kanssani. Jäällä olimme vain me kaksi. Me vain syöttelimme keskenämme ja isä opetti mulle parhaat tietämänsä kikat. Nytkin kiekko vain pyöri vauhdissa pelaajalta toiselle. Se ei ollut kunnon peliä, eikä millään tavalla haastavaa, mutta se oli silti mahtavaa..

”Vieläkö sä osaat sen ilmaveivin?” Timppa kysyi pysähdyttyään ensin. Katsoin miestä hetken ja sitten kiekkoa, jonka Timppa juuri syötti minulle. ”Kokeile”, tuo kehotti. Katsoin kiekkoa, jota hitaasti kuljetin mailallani kohti maalia. Osaisinko sen vielä? Isä opetti minulle kaiken, ilmaveivinkin osasin seitsemänvuotiaana. Tosin nyt en ollut tehnyt sitä melkein viiteen vuoteen.. Luistelin maalin taakse, keskittyneenä nappasin kiekon lavan päälle, ja kiepautin sen maaliin. Se tosiaan meni maaliin! Leveä hymy valtasi kasvoni. En ollut unohtanut!

Käänsin avainta lukossa, avasin oven ja astuin sisään pimeään taloon. Tungin avaimen takaisin taskuuni, ja laitoin eteiseen valon päälle. Muita ei ollut kotona. Kello oli varmasti jo lähelle yksitoista. Kävelin suoraan yläkertaan huoneeseeni. Sytytin yöpöydällä olevan pienen lampun valaisemaan hämärää huonetta ja laskin kännykkäni sen viereen. Kävelin vaatekaappini eteen, laskin housuni alas, vedin hupparin ja t-paidan yltäni ja heitin kaikki samaan kasaan lattialle. Palasin sänkyni luo, ja istuin sen reunalle. Katsoin kultakehyksistä taulua yöpöytääni koristamassa. Minä ja isä. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen hymyilin nähdessäni kuvan. Tiesin etten koskaan lakkaisi ikävöimästä isää. Mutta nyt tiesin myös, että oppisin elämään ilman häntä.