→ KYMMENES LUKU

► iisak

Kaikkialla oli pimeää. Se johtui ehkä siitä, että silmäni olivat vielä kiinni. Tai sitten jostain muusta. Kaikki oli sekavaa ja päätäni särki. Pian aloin nähdä välähdyksiä. Ihmisiä, pimeää, humalaista naurua, pimeää, joku nainen, pimeää.. En muistanut edellisestä illasta mitään. En edes tiennyt missä olin nyt, mutten jaksanut ajatella sitä sen kummemmin. Sitten ajatuksiini eksyi kaunis tyttö. Viaton, lähes täydellinen, mutta pettynyt. Jenni. Olin mokannut pahan kerran. Pakotin silmäni avautumaan, mutta en saanut niitä pysymään auki. Uusi yritys onnistui paremmin. Räpsyttelin silmiäni hämärässä huoneessa. Yllätyksekseni huomasin olevani Jennillä. Lattialla oli patja, jossa ei kuitenkaan nukkunut enää kukaan. Katsahdin yöpöydällä olevaan kelloon, yksitoista aamulla. Pöydällä oli muutakin. Särkylääke ja lasi vettä. Kiitollisena nielaisin lääkkeen. Sitten nousin ylös ja astelin hiljaa ulos tytön huoneesta suoraan parvekkeelle. Ulkona oli kylmä ja ihoni meni heti kananlihalle. Jäin siihen selventämään ajatuksiani.

Olin siis mennyt bileisiin. Sen muistin. Siitä eteenpäin kaikki olikin sumeaa. Ilmeisesti olin juonut, vaikka Jenni oli vannottanut etten saisi tehdä niin. En itsekään halunnut, enkä voinut käsittää mikä mieleni muutti. Täytyisi etsiä Jenni, ja pyytää anteeksi, vaikka se olisikin varmaan turhaa. Tiesin, että Jenni vihasi alkoholia ja muita päihteitä. Tuskin hän antaisi taas anteeksi. Enkä edes olettanut saavani. En ollut sen arvoinen. Tunsin oloni niin likaiseksi..

Kävelin raput alakertaan. Vilkaisin ensin keittiöön, missä ei ollut ketään, ja sitten olohuoneeseen. Siellä Jenni istui sohvalla, jalat nostettuna kiinni vartaloon ja kädet niihin kietoutuneina. Viltti ympärillä ja villasukat jalassa. Kaakaomuki ikkunalaudalla. Tyttö katseli ulos, mutta huomattuaan tuloni kääntyi minuun päin. Silmät kertoivat pettymyksestä. Laskin pääni maahan. En vain voinut katsoa häntä.

”Mä voin selit-”, yritin, mutta Jenni keskeytti minut.

”Mä en haluu kuulla sun typeriä selityksiä!” hän huudahti ja käänsi katseensa takaisin ulos. Suljin silmäni ja huokaisin syvään.

”Okei, en mä aio selittää mitään. Koska mä en muista eilisest yhtään mitään. Mä en oikeesti tiedä miks mä alennuin sellaseen..”, sanoin vaisusti .

”Kertooko sana ’yllytyshullu’ mitään?” Jenni tiuskaisi. Rypistin kulmiani.

”Mistä sä tiedät?” kysyin ihmeissäni.

”Ty kerto. Se toi sut tänne. Ei kuulemma kovin moni muukaan poika olis osannu kieltäytyä..”, hän sanoi katkerasti. Katsoin tyttöä pahoillani ja kyykistyin tämän viereen.

”Anteeks. Taas.. En mä voi muuta sanoo. Mut mä rakastan sua. Voinks mä jotenkin hyvittää tän sulle?” melkein kuiskasin epätoivoisena.

”No enpä tiedä..”

”Jos mä vien sut leffaan?” kysyin saamatta vastausta. ”Okei, tänään viidelt ja sen jälkeen meille”, sanoin päättäväisesti. Eikös hiljaisuus ole myöntymisen merkki?

”Ihan kun mä haluisin tulla kuuntelee sun ja Ilpon riitelyä”, hän tuhahti ja mulkaisi minua.

”Ei ne oo himas”

”Varmasti?”

”No ei ole”

”Mun pitää harkita..”, tyttö mutisi. Vaikka hän yritti esittää välinpitämätöntä, huomasin tämän olevan tyytyväinen kaikesta huolimatta.

”Mä tuun hakee viideltä”, sanoin ja nousin ylös. Otin takkini, laitoin kengät jalkaani ja lähdin kotiini valmistautumaan.

Hölkkäsin viimeiset metrit ulko-ovellemme asti. Olin käynyt tapani mukaan juoksulenkillä hiekkapoluilla. Tällä kertaa jouduin jättämään lenkin lyhyeen, jotta ehtisin järjestämään kaikki kuntoon iltaa varten. Kello olisi varmaankin pian neljä. Astuin sisään, jätin kenkäni eteiseen ja menin keittiöön juomaan.

”Ai sä oot kotona? Sepä kiva! Onko Jennikin täällä?” äitini kysyi olohuoneesta nähdessään minut, ja lähti tulemaan keittiöön luokseni.

”Ei se oo. Ettehän te oo himas illal?” kysyin, vaikka tiesin itsekin vastauksen. Halusin olla varma, etten sitten törmäisi Ilpoon.

”Ei olla, miten niin?” hän katsoi minua kysyvästi. Laskin vesilasin tiskipöydälle.

”Me tullaan Jennin kanssa tänne kaheksan jälkeen”, sanoin ja lähdin yläkertaa kohti, mutta äiti jatkoi vielä.

”Veisitkö tän Timolle? Jos ehdit? Se olis kiireinen”, hän kysyi, ja ojensi kirjekuorta minulle. En ottanut sitä, katsoin vuorotellen kirjettä ja äitiä.

”En.. mä ehdi..”, mutisin epämääräisesti. Äiti katsoi mua ensin ihmeissään, mutta katse muuttui äkkiä huolestuneemmaksi.

”Veisit nyt. Tekis sulle varmaan ihan hyvää nähdä sitäkin välillä.. Ehkä sä innostuisit jääkiekosta uudelleen”, hän sanoi rohkaisevasti hymyillen. En voinut uskoa korviani. Oliko tämä oikeasti niin tyhmä? Ihan kuin entisen jääkiekkovalmentajani näkeminen auttaisi asiaa.

”Sä et ymmärrä yhtään!” huudahdin vihaisesti ja lähdin yläkertaan – ottamatta kirjettä. Äiti jäi hämmentyneenä keittiöön seisomaan.

Käytyäni suihkussa ja siivottuani vähän paikkoja kävelin takaisin alas. Äiti ja Ilpo olivat lähteneet jo. Olin jopa harkinnut kysyväni Ilpolta autoa lainaan, mutta lopulta päätin etten tekisi sitä. Ennemmin menisin julkisilla, kuin käyttäisin hänen autoa. Vaikka tuskin olisin ylipäätään saanut sitä lainaksi. Minullahan oli siis ajokortti, vaikken autoa omistanutkaan. Keittiöön tultuani näin pöydällä kirjekuoren, joka minun pitäisi siis viedä Timpalle. Mitäköhän se mahtaisi  sisältää? Katsoin sitä hetken, mutta lopulta päätin sittenkin viedä sen. Ehtisin, jos kävisin nopeasti. Nappasin kirjeen käteeni, ja lähdin kohti eteistä.

Pian kävelinkin pitkin asfalttisia kävelyteitä. Timppa asui lähes naapurissamme, matkaa kertyi suunnilleen pari sataa metriä. Huomaamattani olin ilmestynyt entisen valmentajani pihaan. Ovella epäröin hetken, mutta pakotin itseni koputtamaan oveen. Olinhan jo tänne asti tullut. Pian ovi aukesi ja eteisessä seisoi Eetu, Timpan nuorin poika, suunnilleen Iidan ikäinen. Kysyin olisiko Timppa kotona. En tiennyt ilahduinko siitä, että poika vastasi myöntävästi ja lähti hakemaan isäänsä. Keittiöstä kuului askelia ja pian eteisaulaan ilmestyi tuttu mies, jonka kasvoille levisi hymy nähdessään minut.

”Iisak! Näkeekö mun vanhat silmät näkyjä, vai ootko se oikeesti sinä?” hän kysyi ja tuli lähemmäs.

”Kukas muukaan”, virnistin tälle vähän, mutta päätin kuitenkin sanoa asiani suoraan. Muuten en ehtisi ajoissa Jennille. ”Oikeestaan mä toin vaan tän kirjeen sulle..”, sanoin ja huomasin kuinka Timpan ilme muuttui hitusen pettyneeksi.

”Et oo harkinnu jäälle paluuta?” hän kysyi varovasti. Varmaan ainoa ihminen joka tiesi asiasta, mutta ymmärsi mua oikeasti. Painoin pääni maahan.

”Must tuntuu et.. Ei must oo enää siihen”, nostin katseeni takaisin miehen ystävällisiin silmiin. Hänen kanssaan oli helppo puhua.

”Kyllä mä ymmärrän. Mut muista et mulla on aina aikaa sulle. Soita jos haluut jäälle, niin mä voin tulla mukaan”, hän sanoi hymyillen pienesti. Nyt vasta ymmärsin, että olin ikävöinyt myös Timppaa. Olin aina ajatellut, että hän oli minulle kuin toinen isä.

”Niin.. Voi olla et soitankin. Mut nyt mä en ehi puhuu pitempään”, sanoin ja olin jo lähdössä, kun Timppa keskeytti aikeeni.

”Se kirje..”, hän naurahti. Kun ojensin kirjettä, hän tarttuikin kädestäni kiinni. Katsoimme toisiamme hetken. ”Kiva kun kävit”, hän sanoi lopulta. Sitten hän virnisti ja sekoitti hiukseni.

”Hei! Mä käytin ainaki viis minuuttii noitten laittamiseen!” huudahdin, kun hiukseni olivat taas aivan sekaisin.

”Ooksä menos jonnekin? Tuskin mun takii laittauduit?” Timppa kysyi. Tajusin, ettei Timppa tiennyt Jennistä. Luuli varmaan, etten edelleenkään ollut kiinnostunut tytöistä, niin kuin muutama vuosi sitten.

”Leffaan.. Pitäs mennä, juna lähtee kohta”, sanoin vilkaistuani samalla kännykkäni kelloa. Varttia vaille viisi..

”Haluutsä lainata mun autoa? Et varmaan yksin oo kuitenkaan menossa..”, hän kysyi, ja kaivoi taskustaan avaimet ennen kuin ehdin edes vastata. Otin ne vastaan ilomielin.

”Kiitti!” hymyilin miehelle, ja lähdin sitten kiireellä kohti autoa.

Aurinko oli jo laskenut kun pysäytin auton takaisin Timpan pihaan. Käännyin katsomaan Jenniä vieressäni. Hän vähän ihmetteli, miksi olin lainannut auton naapurista enkä vanhemmiltani. En kuitenkaan jaksanut selittää sitä hänelle. Otin avaimet käteeni ja lähdin palauttamaan niitä Timpalle. Jenni jäi odottamaan kauemmas. Ovi avautui yllättävän pian, tällä kertaa eteisessä seisoi Timppa itse.

”Mä toin nää avaimet”, sanoin ja ojensin ne miehelle. Hän otti ne vastaan, mutta kurkisti olkani taakse nähdäkseen Jennin.

”Ette te kahville haluis tulla?” hän kysyi hymyillen. Vilkaisin Jenniä.

”Eei me varmaan.. Mä tuun sit joku päivä erikseen”, sanoin ja peruutin pari askelta. Timppa toivotti vielä hyvää yötä, ja sulki sitten oven perässään. Kävelin takaisin Jennin luokse ja jatkoimme kotimatkaa jalan. Katuvalot valaisivat illan hämärtämää kävelytietä. Pidin tytön kädestä kiinni. Olimme käyneet Espoossa katsomassa elokuvan nimeltä Outolintu. Jenni tykkäsi siitä, mutta minun mielestäni se oli aika tylsä, niin kuin lähes kaikki muutkin elokuvat. En ymmärtänyt mitä hienoa niissä oli, kun kuitenkin tiesi että se oli pelkkää näytelmää ja useimmiten kaikki päättyi hyvin lopussa.

Kortteleitten välissä näkyi muutamia hämäriä miehiä, tai poikia, en erottanut sen tarkemmin. Vähän matkan päästä omakotitalomme tulikin jo esiin, keittiön ikkunasta hohti valoa. Iida oli jäänyt kotiin, nyt kun tiesi minun ja Jennin olevan paikalla. Avasin oven, päästin Jennin ensin sisään ja menin itse tämän jälkeen. Pyysin tyttöä jäämään keittiön ulkopuolelle odottamaan hetkeksi. Kävelin itse keittiöön katsomaan oliko kaikki niin kuin piti. Sitten palasin Jennin luokse, tartuin hänen käteen ja vedin kanssani keittiöön. Olin kattanut pöydän kahdelle, ruokana pyynnöstäni Iidan tilaamaa pizzaa.

”Oothan sä sentään vähän nähny vaivaa, vaikket ihan niin paljoo kun mä..”, Jenni hymyili, ja istui tuolille jonka vedin hänelle esiin pöydän alta. Istuin tyttöä vastapäähän ja laitoin lautasillemme pizzaa. ”Kyllä mä annan sulle anteeks sen eilisen.. Kunhan lupaat ettet enää ikinä juo, vaikka sulle maksettais siitä”, hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen.

”Mä lupaan”, vannoin, katsoen tyttöä silmiin. Jenni jatkoi syömistä, mutta mä vain tuijotin häntä. Nyt olisi hyvä hetki ottaa mieltäni painanut asia puheeksi. Timpan näkeminen oli tosiaan auttanut niin kuin äiti sanoi, vaikken uskonutkaan sitä aluksi. Yhtäkkiä asian kertominen ei ollutkaan niin mahdoton ajatus. Sekunnit kuluivat, kun mietin kertoisinko.

”Mun on jo pitkään pitänyt puhua sun kanssa yhestä asiasta..”, aloitin vaivautuneena. En ollut oikeastaan koskaan puhunut aiheesta kenellekään. Jotkut vain tiesivät siitä, tai sitten eivät. Jennikin lopetti syömisen ja nosti kysyvän katseensa silmiini. ”Mun isästä”, päästin sanat ulos. Samassa Iida tuli keittiöön.

”Isästä? Eksä oo kertonu siitä vielä?” hän kysyi ymmärtämättä ollenkaan tilannetta. Huokaisin syvään.

”Iida, mee nyt vaan pois”, sanoin heikosti. En ehtinyt edes aloittaa kunnolla, kun voimani tuntuivat olevan jo melkein lopussa.

”Mut mä olin ihan varma et Jenni tietää jo isän kuolemasta. Mikset sä oo kertonut sille vielä?” Iida möläytti. Puristin silmäni kiinni hetkeksi. Valtava ahdistus täytti kehoni. En voinut itselleni mitään, vaan nousin ylös.

”Kiitti Iida, suahan tässä tarvittiinkin”, tokaisin ja lähdin ulos. Istuin pihakeinuumme rauhoittumaan. Ei ehkä olisi pitänyt aina lähteä pois, mutta ahdistuessani minun oli vaan pakko paeta. En jaksanut taistella tunteita vastaan. Ei minua haitannut jos joku löi mua, potkaisi, hakkasi. Ei sillä ollut merkitystä. Mutta jos joku sanoi jotain mikä ahdisti tai loukkasi minua, en voinut jäädä kuuntelemaan vaan lähdin. Olin aina tehnyt niin. Tai en aina, mutta viimeiset viisi vuotta. Kuulin kuinka ovi aukesi. Jenni tuli ulos kädessään takkini. Olihan ulkona vielä kylmä, niin kuin maaliskuussa yleensä, mutta sillä ei ollut nyt väliä. Laitoin kuitenkin tytön tuoman takin päälleni. Hän istui viereeni keinuun ja kääntyi katsomaan mua.

”Mikset sä oo kertonu mulle?” tyttö kysyi ihmeissään.                                            

”En mä tiedä.. Mä oon yrittäny, mut ei siitä tuu mitään. En mä edes tiedä mistä alottaisin”, selitin maahan tuijottaen.

”No yritä, mä kuuntelen. Alota ihan alusta, kyllä meillä on aikaa”, hän sanoi rohkaisevasti. Vilkaisin tyttöä. Tajusin, että tämä oli se hetki jolloin mun pitäisi puhua, ei tulisi uutta tilaisuutta. Ainakaan parempaa. Liian pitkään olin odottanut oikeaa hetkeä, aikaa jolloin minun olisi helpompi puhua. Mutta ei. Kumpaakaan ei tulisi koskaan.

”No tähän alkuun vaan et, Ilpo on siis mun isäpuoli. Ei isä, niin kun sä varmaan oot luullu. Tai en mä sitä edes isäpuoleks voi sanoa. Se on vaan äitin mies, tai joku typerä ihminen meidän talossa pilaamassa mun elämää..”, selitin ja vilkaisin Jenniä varmistaakseni, että tämä varmasti kuunteli. Vedin syvään henkeä, ja aloitin.

”Isä vei mut ekan kerran jäälle, kun mä olin 2-vuotias. Se anto mulle mailan käteen, et mä pysyisin paremmin pystyssä. Musta kuulemma näki heti, et mä rakastin olla jäällä. Kun mä täytin 5-vuotta, isä alko valmentamaan mua. Olinhan mä jäällä ollut tosi paljon, mut sillon se alko opettamaan alkeita ja pikkuhiljaa kaikkee muutakin. Isä oli ite tosi hyvä jääkiekossa, oli ollu joskus aikoinaan SM-kisoissaki, mut ei ihan sijottunu. Myöhemmin siitä tuli valmentaja. Se opetti mulle kaiken mitä tiesi jääkiekosta. Ja se tiesi paljon. Kun mä olin 9-vuotias, isä päätti alkaa taas valmentamaan ammatikseen. Siihen asti se oli tehnyt muita töitä ja opettanut vaan mua. Ja koska omien valmennuksiensa lisäksi sillä ei ollut tarpeeks aikaa mun tasolle, tai siis niin vähällä valmennuksella mä en olis kehittynyt, niin se pyysi kaveriaan valmentamaan mua. Ja se sen kaveri oli siis Timppa. Viiden vuoden ajan mun päivät kulu niin, et koulun jälkeen mulla oli oma valmennus, sit mä katoin isän pitämiä valmennuksia ja vasta myöhään illalla isällä oli aikaa valmentaa mua. Mut se odotus oli sen arvosta, koska isän valmennuksissa mä opin kaikkein eniten. Sillä oli aina jotain uutta opetettavaa. Mä olin oikeesti hyvä, mä kävin monissa peleissäkin ja voitin paljon palkintoja. Suurin osa sen mun huoneen kaapin palkinnoista on mun, mut osa on myös isän. Mut kun mä olin neljätoista...”

>> Istuin autossa, isän vieressä. Edellisen päivän junioreiden SM-kisat oli sujunut tosi hyvin, voitimme kultaa! Sen kunniaksi isä päätti viedä minut syömään ABC:lle. Hän pysäköi auton parkkiin ja lähdimme yhdessä iloisesti jutellen sisään tilaamaan ruokia. Päätin ottaa kerroshampurilaisen, mutta isä päätti ottaa pelkät ranskalaiset. Ehkä hän halusi pitää kiinni terveellisestä ruokavaliosta. Kysyin, pitäisikö minunkin jättää hamppari välistä, mutta hän sanoi, ettei yksi haittaisi mitään. Samassa hän huomasi, että oli unohtanut lompakkonsa kotiin. Hän pyysi minua jäämään pöytään odottamaan, kun hän hakisi sen nopeasti. Katsoin, kuinka musta mersu lähti ABC:n pihasta. Isän edessä ajoi hitaasti pieni mopoauto, jota hän lähti ohittamaan. Yhtäkkiä huomasin, että vastaan tulevan kaistalla ajoi auto suoraa kohti isää. Eikö isä ollut huomannut sitä? Katsoin järkyttyneenä, nenä kiinni ikkunassa, kuinka isä käänsi autoa yrittääkseen estää kolarin, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Auto kiisi sivuluisussa täydessä vauhdissa päin toista autoa. Hetkeäkään miettimättä nousin ylös ja lähdin hädissäni juoksemaan kohti murskaantunutta autoa.

”Isä.. ISÄ!” huusin kurkku suorana. Juoksin ja juoksin niin kovaa kuin jaksoin. Päästyäni auton luokse, joku oli jo soittanut ambulanssin ja poliisin, jotka eivät kuitenkaan vielä olleet paikalla. Jotkut silminnäkijät yrittivät estellä minua menemästä lähemmäs, mutta onnistuin kuitenkin pääsemään autolle. Kyyneleet silmissä riuhtaisin auton oven auki ja näin isäni makaamassa etupenkillä, silmät kiinni. Joissain kohdissa oli verta.

”Isä..”, itkin ja ravistin tätä. Hän avasi silmänsä raskaasti ja katsoi minua suoraan silmiin viimeisillä voimillaan.

”Iisak.. Lupaa mulle.. ettet koskaan unohda.. mitään mitä mä oon sulle opettanut..”, hän huokaisi tuskallisesti ja sulki sitten silmänsä. Koko ruumis rentoutui ja kasvoille jäi levollinen ilme. Isä oli kuollut. <<