→ KAHDESTOISTA LUKU

Myöhäisestä illasta huolimatta olin herännyt aikaisin. Hain postinkin, mutta oikeasti vain siksi, että sain samalla tarkistettua ettei Ilpon auto olisi vielä pihassa. Eihän se ollut, onnekseni. En olisi kovin innokas selittämään edellisillan tapahtumia, varsinkaan äidille, joka hysterisoi muutenkin pienistä asioista. Vaikka tuskin edes kertoisin heille totuutta. Ihan hyvin voisin sanoa pyytäneeni serkun kylään muuten vaan. Olin vienyt samalla Harryn ulos hetkeksi, mikä oli todella harvinaista minulta, tapahtui vain silloin kun oli aivan pakko. Olin kuitenkin tykästynyt Jennin koiraan, joten luultavasti Harrykin olisi ihan siedettävä. Tai sitten Jennin seura teki Vilpusta niin siistin jutun. Sehän osasi istua ja kieriä ja pysyä paikoillaan ja tehdä vaikka mitä, kunhan sai jonkun palkkion tempuistaan, toisin kuin Harry.

Pyyhkäisin kenkäni terassille oven eteen laitettuun mattoon, ja astuin sisään. Olin sitonut koiran puuhun kiinni, saisi sekin vähän ulkoilmaa ja aivot tuulettuisivat. Ehkä sekin sitten joskus osaisi istua käskystä.. Kävelin keittiöön ja tiputin postin pöydälle. Huomasin yllätyksekseni etten ollutkaan yksin. Toisella puolen huonetta seisoi Jenni tekemässä leipää itselleen. Hän kääntyi katsomaan minuun päin kuultuaan ääniä takaansa.

”Missä sä olit?” hän kysyi, ja laittoi voiveitsen pöydälle. Kävelin tytön luokse ja kiedoin käteni tämän lantion ympärille. Kosketin nenälläni toisen nenää ja hymyilin vähän.

”Hain postin. Ehtiks tulla jo ikävä?” virnistin, ja nappasin pöydällä olevan leivän itselleni. Haukkasin siitä pienen palan, mutta annoin sen sitten takaisin Jennille irvistäen. ”Mitä täs on?”

”Kinkkua, kurkkua ja salaattia”, tyttö naurahti ja istui pöytään syömään. Sain vaivoin nielaistua leivän palan, mutta otin silti lasiin vettä ja hetken purskuttelun jälkeen syljin suuni tyhjäksi. Istuin Jenniä vastapäähän, ja vilkuilin postia aikani kuluksi.

”Söiksä muka jo?” Jenni kysyi hetken päästä. Vilkaisin häntä, mutta jatkoin postien selailua. Ei siinä mitään kiinnostavaa ollut, vaikka esitinkin niin.

”Ei mulla oo nälkä”, mutisin vastaukseksi. Jenni laski mehulasin pöydälle ja katsoi minua toruvasti.

”Syötkö sä ikinä aamulla? Tai ylipäätään koskaan?”

”No ihan turhaa sellanen, mähän sanoin ettei oo nälkä”, tuhahdin, mutta huomasin ettei se tehonnut Jenniin. Hän oli juuri sanomassa jotain, kun rapuista kuului askelia, jotka lähestyivät keittiötä. Pian Benkku ilmestyi ovelta vaisusti. Käännyin paremmin katsomaan poikaa. ”Millane olo?” kysyin, saamatta vastausta. Poika vain käveli lääkekaapille ja otti särkylääkkeen. Vilkaisin Jenniä, joka tuijotti Benkkua herkeämättä silmät suurina. En aluksi tajunnut mikä tytölle tuli, kunnes ymmärsin.

”Niin, tässä on siis Benkku, mun serkku”, esittelin tytölle hymyillen leveästi, ja kävelin samalla Benkun viereen.

”Siis.. Mikset sä oo kertonu?” Jenni ihmetteli vieläkin. Niin, Benkkuhan oli siis Jennille jo ennestään Instagramista tuttu poika. Benjamin Peltonen. En tiennyt Jennin olevan kiinnostunut serkustani, eihän tytöllä ollut edes Instagramia..

”No ite et kysyny..”, tokaisin, ja tarjosin Benkulle syötävää, mikä ei kuitenkaan kelvannut. Poika sanoi menevänsä takaisin nukkumaan. Jäimme Jennin kanssa kahden keittiöön. Juttelimme siinä kaikenlaista, kunnes ulko-ovi kolahti. Ei tarvinnut kauaa miettiä tajutakseen kuka, tai ketkä, tulivat. Nousin ylös ja lähdin yläkertaan sanaakaan sanomatta. En tosiaan aikonut selitellä äidille yhtään mitään, enkä varsinkaan halunnut nähdä Ilpoa.

Muutaman tunnin kuluttua olin jo pukenut päälleni tuttuun tapaan nilkkoihin kapenevat verkkarit sekä harmaan hupparin, jossa oli jotain tekstiä edessä. Istuimme huoneessani, minä ja Jenni. Jenni oli jo jonkun aikaa valittanut, ettei ollut mitään järkeä vain istua mun huoneessa tekemättä mitään. Tytön mielestä hänen kotonaan olisi parempi olla, kun ei tarvitsisi piilotella Ilpolta. Olihan se totta, että mukavampaa oli tehdä jotain. Samassa mieleeni tuli mahtava idea. Ei ehkä järkevimmästä päästä, mutta silti ehdottomasti tekemisen arvoinen.

”Tuu, mä keksin!” huudahdin ja vedin Jennin ylös sängystä. Tyttö ihmetteli ensin, mutta antoi minun silti vetää itsensä perässäni alakertaan asti. Pyysin häntä menemään edeltä ulos, tulisin pian perässä. Kävelin itse keittiöön ja nostelin pöydällä olevia papereita. En löytänyt etsimääni mistään. Vastahakoisesti kävelin olohuoneeseen, jossa näin Ilpon katsomassa telkkaria äidin kanssa.

”Totaa.. Tiedätsä mis on mönkkärin avaimet?” kysyin mieheltä, joka kääntyi katsomaan minua.

”Mitä sä niillä teet?”

”Een mitään, kunhan mietin tässä.. Ettet oo unohtanut niitä mihinkään”, tokaisin pidätellen naurua. Tiesin, että tämä toimisi.

”Minä niitä mihinkään hukkaa, tuollahan ne on keittiön hyllyllä!” mies ärähti. Niinpä tietysti, sieltä en tajunnutkaan katsoa. Palasin keittiöön ja nappasin avaimet. ”Mut mitä sä niillä teet?” Ilpo kysyi, ja nousi sohvalta.

”Lainaan vaan vähän. Moikka!” huudahdin leveästi virnistäen ja juoksin ulos. Jenni odotti pihassa. Juoksin suoraan mönkijän luo, nappasin kypärän sen päältä ja ojensin sen Jennille. Käynnistin mönkijän nopeasti ja  pyysin tytön kyytiin taakseni. Kehotin häntä pitämään lujasti kiinni minusta. Nyt tulisi kiire, sillä tiesin, että Ilpo lähtisi perään. Arvasin oikein, sillä pian ulko-ovi kolahti, ja raivostunut Ilpo juoksi meitä kohti. Odotin tarkoituksella, että mies pääsisi aivan lähelle ja painoin sitten kaasun pohjaan.

Mönkijä kiisi hurjaa vauhtia pitkin metsäpolkuja. Vauhtia oli ainakin 80 km tunnissa. Puiden oksat meinasivat kokoajan osua kasvoilleni, jonka takia jouduin ajamaan suurimmaksi osaksi kumarassa. Arvelin Ilpon lähteneen peräämme, mutta ei hän onneksi tiennyt minne olimme menossa, eikä voisi seurata meitä metsässä. Vilkaisin takanani istuvaa Jenniä sivupeilistä. Ehkei tämä sittenkään ollut kovin hyvä idea. Eihän Jenni tiennyt miksi lähdimme ja minne lähdimme, kun yhtäkkiä pyysin hänet kyytiin. Pysäytin mönkijän ja käännyin Jenniin päin.

”Sori, lähettiin vähän äkkii.. Haluuksä nähä yhen paikan?” kysyin tytöltä, joka vain nyökkäsi vastaukseksi. Painoin taas kaasua jatkaaksemme matkaa.

Pian saavuimme haluamaani paikkaan. Merenrantaan. Autoin Jennin pois mönkijän päältä. Kävelimme laituria kohti käsi kädessä. Jenni hymyili leveästi. Tiesin, että hän rakasti merta. Hän oli kertonut. Tyttö varmaan luuli, etten muistanut mitään hänen kertomiaan asioita. Tai että hänen puhe meni toisesta korvastani sisään ja toisesta ulos. Mutta hän oli väärässä. Kuulemani lisäksi myös muistin kaiken mitä Jenni minulle kertoi. Rakastin hänen ajattelutapaansa. Rakastin sitä, kun hän kertoi innoissaan muurahaisten valtateistä omassa metsässään. Tai siitä, kuinka ihmeellistä oli, että juuri me olimme syntyneet Suomeen, ja meillä oli ruokaa, vettä, koti ja mahdollisuus opiskella. Yksi suurimmista ihmeistä tytön mielestä oli meri. Kuinka valtava määrä vettä täytti maailmaa. Kuinka meren alla oli aivan eri maailma kuin maalla. Kun hän puhui merestä, tämän silmät alkoivat hohtaa ja hymy kasvoilla ei meinannut lähteä millään. Niin, rakastin myös hänen hymyään ja nauruaan ja silmiään ja..

Pysähdyimme aivan laiturin päähän. Jenni katsoi merta intohimoisesti, kuin yrittäen painaa mieleen jokaisen pienenkin yksityiskohdan. Tuuli puhalsi vaaleita hiuksia miten sattuu. Kirkkaan siniset silmät kääntyi katsomaan minuun. Vasta silloin ymmärsin sen. Silmät olivat kuin meri. Kirkas, vapaasti lainehtiva meri. Kosketin tytön kasvoja sormenpäilläni, en saanut katsettani irti uskomattomista silmistä.

”Mitä?” Jenni naurahti lopulta, kun vain tuijotin hänen silmiään. Hymyilin ja painoin pääni alas hetkeksi, mutta nostin sen takaisin tytön silmiin. Riisuin hupparin yltäni ja heitin sen vähän kauemmas. Hymyni muuttui pian virnistykseksi. Peruutin pari askelta, otin vauhtia ja hyppäsin veteen pää edellä. Vesi oli erittäin kylmää, niin kuin yleensäkin maaliskuun lopulla.. Sukelsin pohjaan asti ajatuksenani noukkia sieltä simpukka, mutta meri olikin syvää jo laiturin päässä, joten pohjaan päästyäni en ehtinyt etsiä kovin pitkään. Happi loppuisi pian. Nappasin käteeni jotain mikä sattui olemaan helpoimmin saatavilla. Sitten uin nopeasti pintaan. Vedin keuhkoni täyteen happea. Uin lähemmäs laituria ja ponnistin käsilläni istumaan sen reunalle. Katsoin kädessäni olevaa esinettä. Kivi. Pieni kivi, jossa oli violetin eri sävyjä. Ojensin sen Jennille. Tyttö hymyili söpösti, mutta katsoi minua kuitenkin huolestuneena.

”Ipe et sä voi tollee hypätä mereen, varsinkaan pää edellä! Siellä oli voinu olla joku kivi mihin sä olisit lyöny pään, sitä paitsi toi on niin kylmää, et sä vilustut..”, hän torui minun vain hymyillessä tuolle.

”Mä oon hypännyt tohon satoja kertoja, enkä oo ainakaan tähän mennessä kuollu..”, virnistin, ja kiskoin t-paidankin pois päältäni. Rutistin siitä enimmät vedet ja heitin sen hupparini viereen. Istuin laiturille, niin että jalkani olivat vähän koukussa ja kädet rennosti niiden päällä. Aurinko oli tullut esiin pilvien takaa ensimmäistä kertaa kevään aikana kunnolla lämmittäen. Ei tässä kylmä ehtisi tulla. Jenni istui viereeni katselemaan jonnekin kauas veteen. Katsoin itsekin tummaa vettä, josta ei nähnyt pintaa syvemmälle. Muistin, kuinka kauan sitten uimme täällä isän kanssa joka kesä, aina treenien jälkeen. Muistan myös sen, kun muutama vuosi sitten isän kuoleman jälkeen yritin hukuttaa itseni. Siitä en koskaan kertoisi Jennille. Hän järkyttyisi eikä varmaan enää ikinä päästäisi minua yksin veteen.. Tyttö vilkaisi minua, kietoi kätensä käteni ympärille ja nojasi päätään olkapäähäni. Istuimme siinä laiturilla vielä pitkään, kevät auringon paisteessa, vieretysten katselemassa merta.

Istuin pukuhuoneen puisella penkillä. Sain juuri toisenkin luistimen nauhat sidottua. Päälläni oli mustat kollarit ja sininen huppari, sekä musta pipo jonka asetin päähäni. Nousin seisomaan ja kävelin pukuhuoneen ovelle. Asetin käteni kahvalle, mutta en avannut sitä vielä. Viime hetken epäröinti. En ollut pelannut vuosiin. En ollut luistellut vuosiin. En ollut käynyt jäällä vuosiin. Miksi edes ryhdyin tähän? Olin soittanut Timpalle ja pyytänyt hänet mukaani. Hetken harkittuani päätin yrittää. Voisinhan lähteä pois jos siitä ei tulisi mitään. Avasin jo oven kun muistin, että maila unohtui. Palasin pukuhuoneeseen, otin mailan nojaamasta seinään ja lähdin päättäväisesti jäälle.

”No tulithan sä vihdoin, mä jo luulin et tulit katumapäälle..”, Timppa naurahti tuttuun tapaansa iloisesti. Hän oli jo jäällä. Minua ei naurattanut yhtään. Päinvastoin mieleni teki palata takaisin pukkariin. ”Hyvin se menee, astut vaan jäälle, niin eiköhän se luonnistu”, Timppa kannusti huomatessaan epäröintini, ja potkaisi itsensä kevyesti luokseni. Vilkaisin häntä viimeisen kerran, ja astuin jäälle. Oli, kuin olisin tuntenut jään luistinten läpi. Hitaasti luistimeni alkoivat liukumaan pitkin jäätä itsestään. Annoin sen tapahtua. Potkaisin itsekin vauhtia. Toinen potku. Pikkuhiljaa aloin luistelemaan tosissani. Minä luistelin! Aloin muistelemaan miten jääkiekkoa pelattiinkaa. Tein kokeeksi pari pysähdystä, mutkia, kovensin ja hidastin vauhtia, kiemurtelin.. Samassa huomasin Timpan potkaisseen kiekon minulle. Katsoin sitä hetken arvioiden, mutta nappasin sen haltuuni. Syöttelin sitä itse itselleni, ja innostuin jopa tekemään pari tyhjää maalia. Pian Timppa lähestyi minua mailan kanssa. Ymmärsin heti mitä hän tarkoitti. Hän aikoi pelata kanssani.

► jenni

Istuin Ipen takapihalla, pihakeinussa. Aurinko paistoi mukavasti ja lämmitti kasvojani. Olisinhan minä voinut mennä kotiinkin, nyt kun Ipe ei ollut kotonaan, mutta ajattelin odottaa poikaa. Menisimme sitten yhdessä meille. Seuraavana päivänä olisi taas koulua. Tuntui siltä, kuin viikonloppu olisi vasta alkanut.. Vaikka toisaalta oli tapahtunut niin paljon kaikenlaista, että melkein voisi luulla kuluneen ainakin viikko! Ipen kanssa on mahdotonta tylsistyä. Tänäänkin se mönkijä tempaus. Ilpo oli suuttunut ihan kamalasti, mutta Ipen mielestä siinäkään ei ollut mitään ihmeellistä. Kuulemma ihan normaalia Ilpolta. En Ipen kuullen viitsinyt sanoa, mutta välillä ymmärsin oikein hyvin Ilpon vihan. Ehkä mies tosiaan vain haluaisi olla Ipelle kuin isä. Ipe ei ollut koskaan antanut hänelle tilaisuutta. Ehkä Ilpo olisi oikeasti ihan mukava, jos Ipe ei jatkuvasti ärsyttäisi häntä. Vaikka mistäs minä sen tietäisin, vaikka Ipe olisi aluksi yrittänyt olla mukava..

Ajatukseni keskeytyivät, kun takapihan puoleisen terassin ovi aukesi. Käännyin katsomaan tulijaa. Se oli Ipen serkku Benjamin. Minusta oli ihan uskomatonta, että seuraamani henkilö olikin Ipen serkku! Sukunimi oli tosiaan sama, mutta ei minulle ollut tullut mieleenkään, että he voisivat olla edes kaukaista sukua..

”Voinks mä tulla?” Benjamin kysyi, ja sulki terassin oven.

”Joo, tietysti!” vastasin hymyillen arasti. Pojalla oli farkut ja harmaa collegepaita. Vaaleat hiukset oli nostettu pystyyn geelillä. Poika oli vielä komeampi kuin kuvissa.

”Sä oot varmaan Jenni?” Benjamin kysyi, ja tuli lähemmäs.

”Oon, mistä sä tiesit?” ihmettelin. Ipe esitteli kyllä Benjaminin minulle aamulla, mutta ei minua Benjaminille.

”Ipe on puhunu susta paljon”, poika virnistin, erittäin samalla tavalla kuin Ipe, ja istui viereeni pihakeinuun nojaten rennosti selkänojaan. ”Ei se paljoo muusta enää puhukkaan..”, hän jatkoi vielä.

”Oikeesti?” naurahdin. Ipekö puhui minusta Benjamin Peltoselle? Hullua..

”Joo, enkä kyl ihmettele yhtään, nyt kun nään sut itekkin”, hän vinkkasi silmää minulle. Puna levisi kasvoilleni. ”Missä se muuten on? Siis Ipe”

”Lähti Timpan kaa pelaamaan jääkiekkoa. Tai kokeilee ainakin”, kerroin ja katsoin pojan reaktiota. Tietäisikö hänkin Ipen menneisyydestä?

”Siis mitä? Ei oo totta!” hän huudahti ihmeissään, mutta erittäin iloisesti, samalla ponnahtaen hieman pystynpään. Ei jäänyt epäselväksi tiesikö hän.. ”Tietääks Leena?” hän kysyi.

”Ei, enkä tiiä kannattaako kertoakkaan.. Ipe ei varmaan tykkäis”, arvelin. Benjamin katsoi minua hetken hieman arvioiden.

”Onks Ipe puhunu sulle Jaakon kuolemasta?” hän kysyi varovasti. Pelkäsi varmaan, etten tietäisi, koska silloin hän olisi paljastanut Ipen henkilökohtaisimman asian. Nyökkäsin vastaukseksi. Olimme molemmat hetken hiljaa.

”Täytyy sanoo, et mä oon kyl vähän kateellinen sulle..”, poika sanoi lopulta. En ollut uskoa korviani. Mitä sellaista minussa olisi, joka saisi Benjaminin kateelliseksi?

”Sä? Kateellinen mulle? Mistä ihmeestä?” kyselin hämmästyneenä.

”Mä oon kaikki nää vuodet yrittäny kaikella mahdollisella tavalla auttaa Ipee. Mikään ei oo toiminu. Mut sä saat sen palaamaan jäälle ja autat sen yli masennuksesta ihan vaan pelkällä olemassa olollas!” hän tokaisi hymyillen.

”No en kai nyt sentään.. Jaakon kuolemastahan on jo viis vuotta! On ihan luonnollista että se pääsee jo yli siitä kaikesta..”, tuhahdin vähätellen. Olisiko se totta? Että Ipen masennus olisi menossa ohi minun takiani? Ja olisi minun ansiotani, että hän meni Timpan kanssa pelaamaan jääkiekkoa taas? Kuulosti ihan uskomattomalta..

”Hei, mä oon ollu Ipen tukena alusta asti. Mä tiedän sen asioista paljon ja se kertoo mulle kaiken. Kyl mä tiedän miten rakastunut se on suhun. Sä oot varmaan huomannu miten se käyttäytyy vaikkapa Ilpon tai Leenan seurassa?”, hän kysyi ja piti pienen tauon, kunnes vastasin myöntävästi. ”Jaakon kuolemasta asti Ipe on ollut aina kaikille sellanen. Myös mulle se on käyttäytyny tosi oudosti, mikä harmittaa mua. Mut nyt kun mä näin sen sun kanssa.. Se on ihan samanlainen, kun sillon viis vuotta sitten, ennen isänsä kuolemaa”

En osannut vastata mitään. Se siis oli totta. En olisi koskaan uskonut.. Ipekö olisi aina ollut samanlainen kuin Ilpon seurassa. Ärtynyt, vihainen, masentunut? Mutta minun seurassa poika olisi taas normaali?

”Jos sä vielä auttaisit sitä syömisen kanssa, niin olisit enkeli..”, Benjamin huokaisi.

”Mitä? Syömisen?” kysyin ihmeissäni. Tiesikö Benjamin Ipen syömisestä jotain mitä mä en vielä tiennyt?

”Ai etsä tied..”, poika säikähti.

”Kerro, oo kiltti! Mä oon huomannu et Ipe syö tosi vähän, ja mä haluisin auttaa sitä..”, pyysin huolestuneena.

”Ei.. En mä voi kertoa.. Äläkä sano Ipelle sanaakan et mä mainitsin tästä!”, Benjamin kehotti, nousi ylös ja lähti nopeasti takaisin sisälle.