► Jenni
Milla ja pari jotain muuta Ipen luokkalaista tyttöä
kävelevät juhlasalin lavalle. Meillä on kuukausittainen aamunavaus. Istun Ipen
vieressä lattialla ja toisella puolellani istuu Anni ja Jeeli. Emme ole
varsinaisesti rivissä, mutta kuitenkin jonkinlaisessa järjestyksessä. Ipen
toisella puolella istuu Samppa, joka selittää juuri jotain Ipelle ja Ipe
hymähtää, melkein kuin naurahtaa, mutta ei kuitenkaan hymyile juuri lainkaan.
Luulen, että Anni on ihastunut Samppaan. Tai olen aika varma siitä. Hän ei
myönnä sitä, mutta se on aika selvää minun silmissäni.
Rehtori sepittää ensin muutaman minuutin puheen kaikista
itsestään selvistä asioista, jotka vain kirjoittamattoman lain mukaan kuuluu
aamunavauksessa sanoa. Kaikkea turhaa siis. Sitten hetkeksi sivuun jääneet
Milla ja pari tämän kaveria astuvat mikin ääreen.
”Me halutaan tänään kannustaa teitä toteuttamaan
unelmianne. Meidän koulussamme on paljon lahjakkaita oppilaita, mutta yksi
heistä on minulle aivan erityinen. Hän on tehnyt paljon töitä unelmiensa eteen,
mutta jostain syystä lopetti muutama vuosi sitten. Hänellä on pian synttärit,
joten ajattelimme antaa hänelle pienen etukäteislahjan. Haluamme kannustaa
häntä jatkamaan, ja samalla myös innostaa teitä kaikkia taistelemaan unelmienne
eteen. Se on sen arvoista”, Milla sanoo hymyillen. Rypistän kulmiani
aavistuksen, sillä minulle tulee heti mieleen Ipe. Hänhän täyttää parin päivän
päästä yhdeksäntoista ja hän lopetti jääkiekon muutama vuosi sitten. Vilkaisen
poikaa, joka ei kuitenkaan huomaa sitä, vaan katsoo tylsistyneenä Millaa ja
sanoo sitten jotain Sampalle, kuitenkin sen verran hiljaa, etten onnistu
kuulemaan sitä.
”Me ollaan siis kerätty videopätkiä vuosien varrelta
tästä kyseisestä henkilöstä, ja koottu ne yhteen. Me näytetään ne nyt tässä,
toivottavasti tämä innostaa kaikkia tekemään asioita, joita rakastaa!” Milla
sanoo ylipirteästi ja siirtyy sivummalle. Hänen kaverinsa taisivat olla vain
henkisenä tukena.. Vaihdan asentoani, sillä jalkani puutuu.
Valkokankaalle ilmestyy Windows Movie Makerin video, jonka
keskellä pyörii harmaa rinkula latauksen merkkinä. Salista sammuu etummaiset
valot. Sitten video lähtee käyntiin. Ensin siinä näkyy vain mustaa, mutta
sitten näkyy ulkojää. Ala-aste ikäinen poika ilmestyy kameran takaa luistellen
ja hymyilee kameralle. Pojan vihreät silmät hohtavat ja vaaleat hiukset
pilkottavat kypärän alta. Ipe? Vilkaisen poikaa ihmeissäni. Hän on jähmettynyt
paikalleen, tuijottaa vain valkokangasta tiiviisti. Pikku-Ipe luistelee maila
kädessään kohti maalia kuljettaen kiekkoa mukanaan, ja laukaisee sen maaliin,
jossa kyyhöttää joku samanikäinen poika.
Pätkä vaihtuu. Nyt Ipe seisoo kameran edessä ja selittää
jotain ylpeästi hymyillen. Kamera heilahtaa kun kuvaaja nauraa. Sitten Ipen
takana näkyy mieshahmo, joka käskee Ipeä keskittymään peliin. Se on Jaakko,
Ipen isä. Ihan selvästi.
Katson taas Ipeä, pojan hengitys kiihtyy ja hän mutisee
jotain niin, että sitä hädin tuskin edes kuulee. Minuakin suututtaa. Miksi
Millan piti näyttää tuollainen video aamunavauksessa? Tekikö hän sen tahallaan?
Sipaisen Ipen kättä myötätunnosta. Ei varmasti olisi helppoa katsoa vanhoja
videoita itsestään koko koulun edessä. Mutta sitten kun on kyse vielä ajoista,
jotka ovat Ipelle arkoja.. Se on ihan hirveää.
Ipe ei ota
sääliäni vastaan vaan nousee ylös ja lähtee kävelemään poispäin.
”Ipe!” huudahdan, ja lähden pojan perään. Ipe kävelee
ulos salista ja seuraan hänen perässään. Ymmärrän kyllä, ettei hän halua nähdä
enempää, mutta olisin halunnut lohduttaa häntä.. Poika on todella vihainen. ”Ipe,
odota!” huudan ja juoksen hänet kiinni. Tartun tuon käteen, mutta hän
riuhtaisee sen irti vilkaisemattakaan minuun. Aivan kuin minä olisin tehnyt
hänelle jotakin. Pysähdyn, ja katson kuinka Ipe avaa lasisen oven ja paiskaa
sen kiinni perässään. Annan hänen mennä menojaan. Hän ei varmasti palaa enää
samana päivänä. Enkä minäkään aio katsoa sitä videota pidempään, sillä tiedän,
ettei Ipe haluaisi minun näkevän niitä. Yhtäkkiä minä alan ymmärtää, miksei
kukaan onnistunut auttamaan Ipeä masennuksessaan. Eihän tuohon saa minkäänlaista
kontaktia, kun hän suuttuu tai loukkaantuu tosissaan.
Istun jollain syrjäisemmällä käytävällä ja nojaan
seinään. Tuijotan lattiaa ajattelematta oikeastaan mitään. Paitsi Ipeä silloin
tällöin. En vain ymmärrä, mikä idea Millalla oli näyttää se video. Ihan kuin
sen nyt ketään innostaisi. Tai auttaisi Ipeä jatkamaan – päinvastoin. Minua
suututtaa, sillä Ipehän juuri oli niin innoissaan jääkiekosta taas pitkästä
aikaa, ja on täysin Millan syytä, jos poika nyt muuttaa mielensä.. Ja mitä
tyttö sanoikaan.. että Ipe on hänelle erityinen?
”Hei, mä jo ihmettelin mihin sä oikeen katosit”, Jeeli
sanoo yhtäkkiä yläpuoleltani. Nostan katseeni tuon kasvoja kohti. ”Lähtikö se
Ipe kotiin?”
”No mitä luulet..”, vastaan samalla kun Jeeli laskeutuu
viereeni istumaan.
”Mikä siinä jääkiekossa on niin ihmeellistä sille?”
Katson Jeelin sivuprofiilia. ”En mä voi kertoo.”
”No sekin vielä. Häviskö se jonkun pelin eikä enää
uskaltanu jatkaa?” Jeeli virnistää.
”Mä en usko, että se on kovin montaa peliä hävinny”,
vastaan hymyillen.
”Sanooko se ite noin?”
”No ei nyt suoraan.”
”Leijuu vaan..”
”Onko joku kateellinen?” virnistän ilkikurisesti ja
käännyn paremmin Jeeliin päin.
”Ai Ipelle? En todellakaa”, poika naurahtaa huvittuneena
ja vilkaisee minua. ” Paitsi ehkä sun suhteen..”
”Ai mitä musta?” kysyn vähän epäröiden, sillä Jeeli
kuulostaa taas siltä kuin olisi kuitenkin ihastunut minuun. Mitä jos Ipe onkin
oikeassa? Että Jeeli vain huijasi saadakseen minut mustasukkaiseksi?
”Ei mitään..”, poika huokaisee ja kääntää katseensa
poispäin minusta.
”Kerro siitä tytöstä”, kehotan hymyillen hieman.
Jeeli rypistää kulmiaan. ”Mistä tytöstä?”
”No siitä kenen kanssa sä eilen viestittelit.”
Jeeli on hetken hiljaa. Sitten hän nousee ylös ja tarjoaa
kättään vetääkseen minut ylös. Tartun siihen, mutta katson silti Jeeliä
kysyvästi, odottaen edelleen vastausta.
”Mitä sä teet tänään?” poika vaihtaa puheenaihetta.
”En mä tiedä, aattelin mennä ratsastamaan. Miten niin?”
kysyn, vaikka oikeastaan tiedän, mitä Jeeli ajattelee.
”Et sä sit varmaan meille ehi tulla..?” Jeeli kysyy
samalla kun kävelemme kohti luokkaa, jossa seuraava tuntimme on.
”Öö.. Mä en tiedä. Voi olla. Mä vaikka soitan, kun tuun
tallilta”, ehdotan, mutta mietin silti, pitäisikö minun ennemmin mennä Ipelle. Jeeli
vain hymyilee, ja avaa minulle luokan oven päästäen minut ensin sisään.
Istun tiiviisti harjoitusravissa ja asetan hevosta
sisäänpäin suurella keskiympyrällä. Painan pohkeellani hevosen kylkeä saaden
sen entistä pyöreämmäksi. Hetken päästä ohjaan hevosen uralle ja annan sen
ravata rennosti pidemmillä ohjilla kaula pitkänä. Kymmenisen minuutin kuluttua
hidastan sen käyntiin ja taputan palkitsevasti kaulalle.
”Sehän menee hienosti pitkästä aikaa!” valmentajani
Alexin ääni kuuluu yllättäen kentän laidalta. Käännyn katsomaan miestä. En
lainkaan huomannut tämän tuloa.
”Joo, johtuu varmaan kevään tuomasta innostuksesta”,
vastaan ja ratsastan lähemmäs. Pysäytän Ephinyn Alexin eteen ja mies jää
rapsuttamaan hevosen otsaa. Laskeudun alas satulasta ja nostan jalustimet ylös
molemmilta puolilta.
”Ootteko te miettineet sitä kesää?” Alex kysyy väistäen
minua, kun vedän ohjat pois hevosen kaulalta. Olemme harkinneet Ephinyn
ottamista kotiin kesäksi. Metsässämme olisi hyvin tilaa tarhalle ja naapurilta
voisi lainata niittyä laitumeksi.
”Kyllä mä luulen että se käy. Pitää vielä järjestellä
jotain käytännönasioita”, vastaan ja lähden taluttamaan hevosta talliin. Alex
seuraa vierelläni.
”Niin, onhan se tietysti mukavampi, kun on lähempänä.”
Hymyilen vain, sillä en keksi mitään sanottavaa.
”Mutta mun täytyy nyt mennä, soitellaan sitten
seuraavasta valmennuksesta”, Alex sanoo ja lähtee tallinomistajan taloa kohti.
Katson hetken nuoren miehen perään, mutta Ephiny herättää minut ajatuksistani
töytäisemällä olkapäätäni turvallaan. Hymyilen ja astun viileään talliin.
Harjaan hevosta voimakkain ottein yrittäen saada satulan
rypistämät karvat suoraan. Hetken kuluttua saan sen suunnilleen siedettävään
kuntoon ja talutan hevosen karsinaan lukiten oven huolellisesti. Kaivan
kännykän harjapakista, minne sen laitoin väliaikaisesti ennen ratsastusta, ja
etsin Ipen numeron. Yritän soittaa pojalle, mutta eipä hän tietenkään vastaa..
Huokaisen syvään ja soitan Jeelille. Tuo sentään vastaa melkein heti.
”Moi, kyllä mä voisin tulla, jos sulle vielä käy?” sanon
Jeelin vastattua.
”Joo, tietenkin”, poika vastaa ilahtuneesti.
”Okei, mut voitko sä hakee mut täältä tallilta? Kun mä en
tiedä pääseekö äiti ja-”
”Enköhän mä voi”, Jeeli vastaa ennen kuin ehdin edes
lopettaa lausettani.
Hymyilen. ”No hyvä.”
”Mä oon siellä viidentoista minuutin kuluttua”, Jeeli
sanoo vielä ja lopettaa puhelun.
Laitan puhelimen taskuuni, ja silitän Ephinyn turpaa.
Minusta on niin ihanaa, kun Jeeli on taas normaali, nyt kun hän lopetti
perässäni juoksemisen. Ehkä Ipekin vielä joskus ymmärtää Jeelin todellisen
luonteen, ja pojat voisivat sopia..
Anni huokaisee syvään ja nojaa molemmilla kyynärpäillään
pöytään, jonka ääressä istumme viettämässä päivän pisintä välintuntia.
”Etkö sä nyt vaan voi kertoa, miksei se Ipe oo koulussa?”
Anni kysyy turhautuneena.
”Kun mä en ymmärrä miks se kiinnostaa sua niin paljon..”,
mutisen, ja suljen englannin kirjan. Olin Jeelillä niin myöhään, etten ehtinyt
tehdä läksyjä, mutta onneksi välitunneilla ehtii sopivasti.
”Mä vaan mietin, että kai sillä on kaikki hyvin..?”
”Ettei sulla vaan olis ikävä jotain muuta?” sanon
vihjaillen ja saan Annin punastumaan.
”Ai ketä muka?” hän esittää hämmästynyttä. Kohotan toista
kulmaani tietävästi ja lopulta Anni kumartuu aivan lähelleni. ”No okei. Voi
olla, että mä ihan vähän tykkään Sampasta..”, hän kuiskaa hiljaa.
”Pitäskö ton jotenkin yllättää mua?” virnistän.
”Näkyykse niin selvästi?” Anni säikähtää.
”No.. En mä usko että pojat ainakaan mitään on huomannu..”
Sitten Anni madaltaa taas ääntään. ”Kuule.. Voisiksä
kysyy Ipeltä, jos se vaikka tietäis jotain Sampan tunteista tai jotain?”
”Ne ei kyllä oo mitään ylimpiä ystäviä mun mielestä,
mutta voinhan mä kysyä”, sanon ja mietin taas Ipeä. Onko poika edelleen vihainen
eilisestä, vai onko hän jostain muusta syystä pois koulusta?
”Kiitos, sä oot ihan paras!” Anni huudahtaa ja halaa
minua. ”Muuten, piti myös suomentaa toi kappale”, tyttö lisää tarkoittaen
englantia. Minulla on siis enää reilut viisi minuuttia aikaa tehdä se.. Mulkaisen Annia nyrpeänä, sillä hän ei
muistuttanut minua suomennoksesta aikaisemmin, vaikka selvästi tiesi sen. En
kuitenkaan ehdi jäädä murehtimaan sitä, sillä minulla on täysi työ saada läksyt
tehdyksi ennen tunnin alkua.
”Jenni?” joku sanoo nimeni hieman kauempaa. Nostan
katseeni ja näen Millan kävelemässä lähemmäs parin kaverinsa kanssa. Rypistän
kulmiani ihmeissäni. ”Kuule, mahdatkohan sä tietää, miksei Ipe oo koulussa?”
”No miksköhän..”, mutisen ja katson tyttöä vihaisesti.
Minulla ei olisi nyt yhtään aikaa hänelle.
”Mua ei nyt kauheesti huvittais arvailla”, Milla toteaa
kylmästi. Ja minua ei kauheasti huvittaisi puhua kanssasi, ajattelen mutta en
kuitenkaan viitsi sano sitä ääneen.
”No se sun eilinen aamunavaus ei ehkä ollu kauheen järkevä
veto.”
”Mä sentään yritän auttaa Ipeä!” Milla tiuskaisee.
”Toisin ku eräät..”, hän mutisee perään.
Nyt minä suutun ihan tosissani. Ei siihen paljoa vaadita.
Milla ei todellakaan pystyisi koskaan auttamaan Ipeä missään asiassa, ei edes
unissaan. Ja kaikkihan sanovat, että minä, vain minä, olen auttanut Ipeä.
Ajatuksissani kumoan kaikki Millan väitteet, mutta en taaskaan osaa sanoa niitä
ääneen. Hänhän on vanhempi ja tylympi ja suosittu. En minä mahtaisi hänelle
mitään..
”Joo, ja hyvin onnistuit pahentamaan asiaa..”, tuhahdan
lopulta.
”Pitäsköhän sun olla vaan hiljaa, kun et edes tiedä,
miten paljon Ipe rakastaa jääkiekkoa! Ja miten voisitkaan tietää? Sähän olet
vain yksi pieni kakara, hyvä kun edes tunnet Ipeä, ja usko mua-”
”Vai pitäisikö SUN olla hiljaa, kun et selvästikään tiedä
näistä asioista yhtään mitään!” huudahdan keskeyttäen Millan. Pystyn juuri ja
juuri hillitsemään itseni.
”Puhutaankohan me nyt eriasioista?” Milla kysyy siristäen
silmiään ja astuu askeleen lähemmäs. Hän ei ilmeisesti ole tottunut siihen,
että joku (etenkään häntä nuorempi) keskeyttää hänet..
”Jos sä tietäisit Ipen asioista yhtään mitään, niin sä et
olis koskaan näyttänyt niitä videoita koko koululle!” sihahdan hampaitteni
välistä, nousen ylös ja nappaan kirjani ja reppuni mukaani, ja lähden
harppomaan kohti englannin luokkaa.
-
Ipe ei ollut taaskaan koulussa. Jo toinen päivä poissa.
Minä olen jo ihan oikeasti huolissani. Koulun jälkeen jäinkin junasta jo
Masalassa ja kävelin hieman epäröiden Ipelle. Viimeksi, kun Ipe ei vastannut
puhelimeen ja menin katsomaan, olisiko hän kotona, olin joutunut Ilpon
lähentelyn kohteeksi.. Joka askel johtaa minua lähemmäs sitä paikkaa, jossa
jouduin kokemaan sen kaiken. Lähemmäs sitä paikkaa, jossa lähentelijäni asuu.
Mutta lähemmäs myös sitä paikkaa, jossa Ipe asuu ja on aina asunut. Jos poika
ei ole siellä, lähden heti pois. En mene sisälle. Sitä paitsi, tuskin Ilpo
tekee mitään toistamiseen. Hän on hullu, jos tekee. Mutta jos Ipe ei ole
kotonaan, missä hän sitten on?
Koputan oveen varovasti, mutta niin, että se silti kuuluu
selvästi. Askeleet lähestyvät ja ovi aukeaa. Hetken jo toivoin, että Ipe olisi
ollut ovella ja halannut minua, ja sanonut, että oli ikävöinyt. Mutta ovella on
Ilpo, niin kuin pelkäsinkin.
En sano mitään, minä vain lamaannun. Menetän puhekykyni,
enkä myöskään osaa enää paeta. Ilpo katsoo minua kysyvästi, kummissaan. Aivan,
kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Ehkä Leena onkin myös kotona, eikä
Ilpo siksi voi tehdä mitään.
”Onko.. onko Ipe kotona..?” kysyn arasti.
”Tuolla se on huoneessaan”, Ilpo vastaa, ja huokaisen
helpotuksesta. ”Ei oo suostunut tulemaan ulos pariin päivään. Ihan ihme
tyyppi..”, mies jatkaa tympeänä ja päästää minut ohitseen. Jätän kenkäni
eteiseen ja nousen sitten raput nopeasti ylös. Vaikka en olekaan yksin Ilpon
kanssa, en silti halua olla hetkeäkään ylimääräistä hänen lähellään.
Pysähdyn Ipen huoneen ulkopuolelle, ja tasaan
hengitystäni. Sipaisen hiukseni vasemmalta puolelta korvan taakse, ja koputan
sitten oveen. Jos hän vaikka nukkuu tai vaihtaa vaatteita.
”Mee pois!” huoneesta kuuluu vihainen huudahdus. Rypistän
kulmiani aavistuksen, ja raotan ovea. Ipe istuu läksypöytänsä ääressä, mutta
kuullessaan oven aukeavan, hän kääntyy minua kohti. ”Mä sanoin että-”, hän on
jatkamassa yhä vihaisella äänellä, kunnes näkee minut. ”Ai, sä..”, hän mutisee
nolona ja kääntyy kunnolla minuun päin. Astun arasti sisään ja suljen oven
perässäni. Lasken reppuni nojaamaan vaatekaappia vasten ja katson Ipeä. Hänen
hiuksensa ovat normaalia sotkuisemmat, päällään pojalla on tutut nilkkoihin
kapenevat verkkarit sekä harmaa huppari.
”Sä et oo ollu koulussa”, totean hiljaa.
Ipe laskee katseensa maahan. ”Ei oikeen.. huvittanu.”
Katson Ipeä taas hetken ja kumarrun sitten reppuni ääreen
kaivaen sieltä pienen paketin.
”Ellen väärin muista, niin jollain on synttärit tänään”,
sanon ja Ipe nostaa yllättyneen katseensa takaisin minuun.
”Ai onko sunkin äiti rampannu sun ovella sen takia koko
päivän, vai merkkasitko ihan kalenteriin?” Ipe virnistää jo tuttuun tapaan,
mutta vain hetken. Lopulta hän vain hymyilee pienesti, ja ojentaa kätensä minua
kohti. Olen ojentamassa lahjaa pojalle, mutta hän tarttuukin kevyesti
ranteeseeni ja vetää minut syliinsä. Hän kyllä ottaa lahjankin, mutta laittaa
sen pöydälle ja kietoo molemmat kätensä ympärilleni. Hän painaa päänsä
hiuksiini ja huokaisee syvään.
”Kiva kun sä tulit”, hän mutisee kaulaani. Lasken käteni
pojan hiuksiin.
”Mikset sä tullut kouluun?” kysyn sitten.
Ipe huokaisee uudestaan. ”No tulisitko ite sen jälkeen?
Kun koko koululle oltais näytetty sellasia videoita?”
”Mutta, Ipe, eihän niissä ollu mitään pahaa ulkopuolisen
silmin!”
”Ai ei vai?” poika tuhahtaa.
”Eihän ne tiedä miksi sä lopetit”, huomautan. ”Tuskin
kukaan edes muistaa enää koko juttua. Niille se oli aamunavaus siinä missä
muutkin.”
Ipe ei sano mitään, mutisee vain jotain epämääräistä.
Irrottaudun pojasta sen verran, että pystyn katsomaan häntä silmiin.
”Enemmän ne ihmettelee sitä, ettet sä yhtäkkiä tulekaan
kouluun”, hymyilen vähän.
”Niin kai..”
Hetken olemme hiljaa, ja sitten Ipe silittää poskeani ja
painaa otsansa vasten omaani. ”Kiitos..”
”Mistä?”
”Kun tulit. Mä luulin, että sä unohdit jo mut..”
”No olisit sä kyllä puhelimeen voinut vastata.”
”Sori.”
Ipe näyttää jotenkin surulliselta, haikealta. Minun
tekisi mieli kysyä, että miten se jääkiekko nyt sitten. Mutta ehkä on parempi
vaieta siitä vielä hetkeksi. Sen sijaan otan lahjan takaisin käteeni ja ojennan
sen Ipelle.
”Avaa nyt”, kehotan hymyillen.
”Ei sun olis tarvinnu..”, Ipe mutisee, mutta hymyilee
silti ja alkaa repimään paperia lahjan ympäriltä. Lopulta esiin paljastuu
valkoinen pehmonalle, vähän Ipen kämmentä isompi.
”Mä en oikeesti keksinyt yhtään mitään, ja toi jotenkin
näytti sulta, niin aattelin ostaa sen..”, selitän. Lahja näyttää yhtäkkiä
todella typerältä ja huonolta ja säälittävältä.
”Kiitti hei”, Ipe naurahtaa. ”Ainakin mä nyt tiedän miltä
mä näytän sun silmissä.”
En ensin tajua, mitä Ipe oikein tarkoittaa, mutta sitten
muistan, mitä juuri sanoin ja nauran itsekin.
”No ei, tää on just hyvä”, poika jatkaa sitten.
”No onko nyt kivaa olla yheksäntoista?” kysyn hymyillen
ja kiedon käteni pojan niskan ympärille.
”Kyllä mä voisin sanoa, että paljon kivempaa on nyt ku aamulla,
jollon en ollut vielä täyttäny, mutta se voi ehkä johtua siitä, että sä oot nyt
tässä”, Ipe sanoo ja hymyilee vähän. Kuljetan sormeani pitkin pojan niskaa ja
vähän hiuksia ja kosketan poskea. ”Miten olis yhdeksäntoista suukkoa näin
synttäreiden kunniaks?” Ipe virnistää ja suutelee huuliani ensin lyhyesti ja
sitten hieman pidempään.
”Sopii mulle.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti