Avasin Ipen huoneen oven ja astuin varovasti sisään. Ovea
vastapäätä oli aika iso ikkuna, jonka edessä oli pöytä. Ikkunaa reunusti
siniset verhot. Oikealla seinällä oli kaksi isoa kaappia, valkoinen oli varmaan
vaatekaappi. Toisessa kaapissa taas oli lasiset ovet ja sen sisällä oli paljon
palkintoja, ruusukkeita ja muutama kiekko.
Vasemmalla seinällä oli vain sänky ja yöpöytä, sekä pari taulua –
jääkiekkoaiheisia tietenkin. Lattialla lojui vaatteita mytyssä.
Istuin pojan sängyn reunalle ja katselin huonetta. Se oli
hyvin samanlainen kuin Ipe – rento ja yksinkertainen, mutta silti
persoonallinen ja sisälsi varmasti asioita, joita ei päällepäin näkynyt.
Katseeni osui yöpöydällä olevaan pieneen kuvaan, jossa oli kultaiset kehykset.
Kuvassa oli naurava Ipe nuorempana, sekä taas sama mies joka esiintyi monissa
kuvissa aikaisemmin. Kuva oli otettu jääkaukalossa, Ipellä oli päällään
jääkiekko varusteet, kädessään maila. Pojan vieressä hymyilevä mies piti toista
kättään Ipen hartioilla ja toisella pörrötti tämän hiuksia. Kuvassa oli lämpöä,
rakkautta. Kuka oli tuo mies, joka sai Ipen niin onnellisen näköiseksi?
Samassa huoneen ovi aukeni ja Ipe astui sisään.
”Ipe, ooksä kunnossa?” kysyin heti huolissani, ja nousin
seisomaan nähdäkseni pojan kunnolla.
”Oon, tietysti”, hän tokaisi. Kävelin pojan luokse ja
kiedoin käteni tämän ympärille.
”Voi mun rakas.. Mä ymmärrän kyllä miks sä et viihdy
täällä.. Ilpon sanat varmasti loukkas sua kauheesti..”, mutisin
myötätuntoisesti.
”Enemmänki vaan ärsyttää mua, mä tiiän et se sanoo sen
kaiken tahallaan. Ei mun pitäs välittää sen puheista, mut mä en vaan jaksa
kuunnella tollast joka päivä”
”Tietysti sun pitäis välittää, sulla on oikeus siihen! Mä
en tajua miten sun oma isä voi sanoa sulle noin..”, tuhahdin Ipelle katsoen
häntä silmiin. Poika vain hymähti ja painoi päänsä hetkeksi alas, mutta nosti sitten
katseensa silmiini.
”Se on aina ollu sellanen.. Mut puhutaanko jostain
muusta?” Ipe sanoi hieman hymyillen, veti minut kiinni itseensä ja hieroi
poskeaan omaani vasten. Tiesin montakin asiaa mistä olisin halunnut puhua Ipen
kanssa. Miksei hän syönyt kunnolla, mikä siinä jääkiekossa oli niin outoa?
Kuitenkin aavistin, ettei poika halunnut puhua niistä. Varmasti hän kertoisi
sitten, kun pystyy. Päätin siis kysyä jotain aivan muuta, tuskin siinä olisi
mitään pahaa.
”Voinks mä kysyä sulta jotain?”
”Totta kai, mitä vaan”, Ipe vastasi, ja kääntyi katsomaan
minua silmiin.
”Kuka toi mies on tossa kuvassa?” kysyin hieman varovasti.
Ajattelin pojan vastaavan miehen olevan joku sukulainen tai vaikka pojan idoli.
Taas oli hetken hiljaista. Sitten hän istui sängylle, ja veti minut syliinsä.
”Mä lupaan et mä kerron sen sulle joskus. Mä kerron sulle
kaiken joskus. Mut nyt mä haluisin keskittyä vaan suhun..”, Ipe sanoi ja kaatoi
minut kanssaan sängylle, niin että oli yläpuolellani. Sitten poika suuteli mua
normaalia pidempään, samalla hieroen kevyesti vatsaani. Hän siirsi varovasti
kätensä paitani sisään, jatkaen samalla pyörivää liikettä. Tunsin kuinka käsi
nousi aina vaan ylemmäs. Hengitykseni kiihtyi. En halunnut tätä. Tartuin pojan
käteen.
”Älä..”, henkäisin. Ipe otti kätensä pois ja katsoi minua
ihmeissään. ”Mä en halua vielä..”
”Miks? Enks mä kelpaa? Koska mä en oo niin ku Ty?” Ipe
kyseli katkerasti, tarkoittaen varmaan Tysonin lihaksia. Katsoin häntä
vaivautuneena. Taisi loukkaantua vähän.
”Ei kun.. Tää on ihan eri asia.. Tyson oli vaan joku
kesäjuttu, mut sun kanssa mä oon oikeesti tosissani. Ja haluun odottaa”,
selitin arasti. Toivoin, että hän ymmärtäisi. Hän katsoi mua hetken, ja
kellahti sitten pettyneenä selälleen viereeni huokaisten syvään. Vilkuilin
poikaa hetken, kunnes painauduin kiinni häneen, laitoin käden tämän rinnalle ja
pussasin poskelle. Suljin silmäni. Kello oli varmaan yhdeksän, ja väsytti
kamalasti. Huomaamattani olinkin jo nukahtanut Ipen lämpimään kainaloon.
Avasin silmäni väsyneenä. Katsahdin kelloa seinällä.
Kohta seitsemän aamulla! Makasin Ipen sängyssä, hän oli ilmeisesti ottanut
hupparini pois päältäni. Itse poikaa en kuitenkaan nähnyt missään. Lähdin
hiipimään alakertaan, jostain syystä en halunnut muiden tietävän, että olin
herännyt. Kurkkasin keittiöön, josta kuului ääniä. Ipe viipaloi kurkkua leivän
päälle. Hiivin pojan taakse, ja säikäytin hänet. Tai ainakin tarkoituksenani
oli säikäyttää, mutta eipä hän tietenkään säikähtänyt. Kääntyi vain katsomaan
ihmeissään.
”Äh, mun piti tuoda sulle aamupala sänkyyn..”, poika
tuhahti hieman pettyneenä.
”Ipe, ei sun tarvii.. Sä hemmottelet mut pilalle!”
naurahdin. Hän siirsi leivät sivupöydältä ruokapöytään, mutta palasi takaisin
luokseni. Sitten hän vangitsi minut itsensä ja pöydän väliin laittamalla
kätensä vasten pöytää.
”Ei noin ihanaa tyttöä saa pilattua millään..”, hän
mutisi, suuteli nopeasti huuliani ja sai punan kohoamaan poskilleni. ”Kai nää
silti kelpaa sulle, vaikka joudutki syömään tylsässä keittiössä? Tai hei! Sähän
voit mennä takas nukkumaan ja sit mä tuon nää sulle ylös!” poika innostui.
”Pöhkö! Enköhän mä tän kerran voi syödä teidän
keittiössä, vaikka oonkin tottunu vähän korkea arvosempaan..”, virnistin ja
istuin pöytään syömään.
”No hyvä, mä meenki sit pukemaan tässä välissä” Ipe sanoi
ja lähti keittiöstä.
”Mut eksä syö mitään?” huusin pojan perään, mutten saanut
vastausta.
Seisoin juna-asemalla. Kylmä tuuli puhalsi hiuksiani
kasvoilleni. Perjantain viimeiset tunnit olivat loppuneet jo kymmenen minuuttia
sitten, mutta Ipe ei ollut vieläkään tullut. Pojan kavereitakin käveli jo
asemalle odottamaan junaa. Hetken päästä huomasin yhden pojista lähtevän
kävelemään mua kohti. Tunnistin sen Sampaksi.
”Mitäs näin kaunis tyttö täällä yksin seisoskelee?” poika
virnistin päästyään luokseni.
”Ootan Ipeä..”, mutisin vastaukseksi.
”No sit saat odottaa vielä jonkun aikaa..”, Samppa
naurahti. Katsoin poikaa ihmeissäni. Mitä se oli taas tehnyt.. Samppa taisi
huomata kysyvän katseeni. ”Piti tehä esitelmä Aleksis Kivestä, mut Ipe ei
tietenkään muistanu sitä, joten sen täyty ihan tyhjästä keksiä jotain. Sit ku
maikka sano et se sai hylätyn, niin se vaan repes sille, ja joutu jäämään puhutteluun..”,
Samppa selitti nauraen.
Samassa näin Ipen kävelevän meitä kohti kännykkä
kädessään. Ei tainnut edes huomata Samppaa. Poika vain istui maahan nojaten
johonkin tolppaan. Sampan lähdettyä aloin selittää Ipelle innoissani edellisen
päivän ratsastuksesta. Ipe vaan istui, välillä sanoi jotain, vaikka tuskin edes
tiesi mistä puhuin. Lopulta, kun olin selittänyt asiani loppuun, huomasin ettei
poika kuunnellut yhtään.
”Ipe! Kuuleksä?” kysyin hermostuneena.
”Mitä? Joo, kuulen mä”, hän sanoi, muttei silti nostanut
katsettaan puhelimesta. Loukkaantuneena kävelin raiteen reunalle katsomaan syksyisiä
kuivuneita lehtiä, joita tuuli puhalsi. Toivoin junan tulevan jo pian. Tunsin
Ipen hipaisevan kättäni. Vedin kuitenkin käteni pois.
”Hei älä nyt.. Mä lupaan kuunnella..”, poika sanoi ja
tavoitteli katsettani.
”Luuleksä et mä enää jaksan sitä selittää.. Tuntuu toi
kännykkä olevan sulle tärkeempi, juttele sille”, tiuskaisin vihaisesti. Ipe
vilkaisi junan tulo suuntaan, josta alkoi jo pilkottaa ensimmäistä vaunua.
Junan ollessa vain parin kymmenen metrin päässä, Ipe hyppäsi raiteille.
Kauhistuneena huusin Ipeä pois sieltä. Poika asetti nopeasti kännykkänsä
kiskoille, ja hyppäsi takaisin viereeni juuri ennen kuin juna oli kohdallamme.
Tyytyväisesti hymyillen hän katsoi kännykkää, joka murskaantui junan alle.
Sitten hän kääntyi katsomaan minua.
”No niin, nyt sä voit kertoo sen sun asian”, hän
virnisti, ja astui junaan sisälle. En meinannut uskoa mitä äsken oli
tapahtunut. Ipe olisi voinut kuolla, jos ei olisi ehtinyt hypätä ajoissa
takaisin! Vieläpä ihan naurettavasta syystä. Ja nyt hänellä ei edes ollut
kännykkää..
”Oisin mä voinut kertoa muutenkin..”, vastasin lopulta.
”Se oli jo vanha ja muutenki ihan romu, ei sil ollu
mitään merkitystä”, poika selitti, ja sai mieleni hieman rauhoittumaan. ”Hei
tuli muuten mieleen yks juttu..”, hän jatkoi lähes saman tien. Taisi jo
unohtaa, että minullakin oli jotain kerrottavaa, tai sitten hän ei vaan
oikeasti jaksanut kuunnella. En kuitenkaan viitsinyt enää sanoa mitään, ties
mitä poika keksisi tehdä seuraavaksi.. Katsoin häntä kysyvästi.
”Niin ku olis sellaset yhet bileet tänään.. Mut vähän
erilaiset ku ne missä me oltiin sillon kerran..”, Ipe selitti. En aivan
ymmärtänyt aluksi mitä poika tarkoitti ’erilaisilla’ bileillä.
”Erilaiset?” katsoin poikaa kysyvästi. Hän näytti vähän
vaivautuneelta.
”Niin siis siel on alkoholia..”, hän sanoi lopulta. ”Mut
eihän se sitä tarkota, et mä joisin jotain!” poika lisäsi nopeasti huomattuaan
pettyneen ilmeeni.
”Katokin ettet juo! No mihin aikaan ne on?” kysyin harmistuneena,
koska olin suunnitellut ihan muuta viikonlopuksi, mutta enhän minä voinut
määrätä Ipen elämää.
”Alkaa seittemältä ja loppuu millon vaan haluu lähtee.
Mut en mä mee, jos sä et haluu”, Ipe sanoi, ja katsoi mua kysyvästi.
”No ei ku meet.. Mut tuu sit viimeistään yheksältä
meille!”
”Mä lupaan! Mut sano nyt se sun asia”, hän pyysi, ja
aloin selittämään asiaani uudestaan tyytyväisenä siitä, että poika muisti sen
sittenkin.
Talutin hevoseni talliin rankan ratsastuksen jälkeen.
Olin ensin mennyt kentällä lähes tunnin, ja sen lisäksi kävin vielä maastossa
pienen käyntilenkin. Hevonen oli aivan hikinen viileästä ilmasta huolimatta.
Riisuin siltä varusteet ja vein ne satulahuoneeseen. Pesin hevosen sienellä ja
kuivasin sen huolellisesti, vaikka jätinkin sen sisälle. Pieni pusu turvalle,
ja sitten kotiin. Jouduin pyöräilemään tallille, koska kukaan ei ollut kotona.
Minulla oli suunnitelma illaksi, ja täytyisi ehtiä laittaa kaikki valmiiksi
ennen Ipen tuloa. Ipe tuntui niin pettyneeltä ja loukkaantuneelta kun torjuin
tämän yrityksen, että mieleni teki jotenkin hyvittää se hänelle.
Olin keittänyt meille perunaa ja paistanut lihaa, sekä tehnyt
salaattia. Olin siivonnut, kattanut pöydän, sammutellut valoja ja sytyttänyt
pari kynttilää pöydälle. Olin käynyt suihkussa ja laittanut päälleni uuden,
aika lyhyen punaisen mekon. Kello olisi ihan pian yhdeksän ja kaikki oli
valmista. Nyt vain odotin Ipeä.
Kello oli jo vähän yli kymmenen eikä Ipe ollut vieläkään
tullut. Olin sammuttanut kynttilät ja laittanut ruoat pakastimeen. Vaihtanut
mekon mustiin kollareihin ja harmaaseen Obeyn huppariin. Olin yrittänyt
soittaakin pariin kertaan, kunnes muistin pojan puhelimen kohtalon..
Turhautuneena ja pettyneenä istuin olohuoneessa ja odotin Ipen tuloa. Vaikka
mitäs hienoa hänen tulossaan enää olisi.
Pitkän ja tuskallisen odotuksen jälkeen kuulin vihdoin
koputuksen ovelta. Kello oli silloin jo puoli yksitoista. Kiiruhdin avaamaan.
Uskottelin itselleni loppuun asti, että varmasti Ipellä oli jokin hyvä syy.
Mutta avattuani oven, mieleni teki paiskata se kiinni saman tien. Terassilla
seisoi Tyson. Ja Ipe myös, mutta poika oli tosi outo, nojasi vain Tysoniin
pysymättä itse pystyssä. Hän oli juonut. Hän oli kännissä. Miten poika kehtasi!
Hänhän lupasi ettei juo!
”Mä tiiän.. Sä järkytyit.. Mut mä voin sanoo, et sitä
yllytettiin ja paljon. Aika harva jätkä olis osannu vaan sanoo ei ja lähtee
pois. Ei tää oo Ipen tapasta, muista se, ennen ku heität sen pihalle..”, Tyson
sanoi, ja lähti raahaamaan Ipeä minun huoneeseen, kysyttyään ensin minne sen
halusin vietävän. Naurettavaa. Ihan kuin olisin saanut postissa paketin, joka
netissä näytti hyvältä, mutta todellisuus olikin ihan eri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti