Kävelin hengästyneenä muutamat raput ennen pääovia. Olin
juossut koko matkan uimahallilta koululle asti. Pian näkisin taas Ipen! Outoa,
kuinka yhtäkkiä huomasin ikävöiväni poikaa näin lyhyessä ajassa, vaikka ennen
pärjäsin helposti koko viikonlopun vain parilla puhelulla. Olin vain niin
rakastunut häneen.. Hyppytunti oli juuri alkanut, joten löytäisin pojan varmaan
taukotilasta. Saapuessani huoneeseen, en kuitenkaan nähnyt Ipeä, vaikka kuinka
häntä katseellani etsin. Kaivoin kännykän taskustani, ja etsin pojan numeron.
Ensin luulin, ettei hän vastaisi, ja olinkin juuri katkaisemassa puhelun, kun
Ipe vastasikin.
”Ooksä jo koululla? Mä oon siel ihan kohta! Mee oottaa
vaik taukotilaan, mä en ehi nyt puhuu pitempään..”, poika sanoi nopeasti ja
samassa puhelu olikin jo loppunut. Missä ihmeessä poika oli? Ja miksei hän
ehtinyt puhua? Ensimmäiseksi mieleeni tuli Milla, olisiko Ipe tämän kanssa
jossain? Ei, oli vaikea uskoa sitä. Minun pitäisi vain luottaa Ipeen. En
kuitenkaan voinut itselleni mitään, vaan silmäilin huoneen ihmiset läpi, siltä
varalta jos Milla ei olisi siellä. Ja lopulta jouduin toteamaan, etten tosiaan
löytänyt häntä! Pakotin itseni unohtamaan kaikki typerät epäilykset, ja etsin
pari vapaana olevaa tuolia sivummalta minulle ja Ipelle. Niin, jos se nyt edes
tulisi ollenkaan..
Suunnilleen viiden minuutin kuluttua taukotilan ovelle ilmestyi
pari poikaa joista yksi oli Ipe. Ja onnekseni en nähnyt Millaa tämän seurassa.
Poika lähti kävelemään hymyillen minua kohti - kädessään kauppa kassi?
”Sori kun kesti, mä kävin hakemas Subwaysta meille
syötävää, ja sit mä tapasin mun serkun siin samal.. Mut tässä olis”, hän sanoi,
istui viereeni, otti kassista esiin Subwayn papereihin käärityn sämpylän ja
kukkakaupasta ostetun kimpun erivärisiä kukkia.
”Voi ei, onks noi mulle? Kiitos!” huudahdin ja halasin
poikaa. Kuinka ihana tämä oli! ”Mut missä sun sämpylä on?”
”Ei mul oo nälkä.. Mä syön sit ruokailus”
Niinhän hän sanoi, mutta tiesin ettei tämä söisi
silloinkaan. Ipe ei koskaan syönyt koulun ruokalassa mitään, joi vain lasin
vettä. Joskus saattoi ottaa näkkileivän, mutta ei sen enempää. Itse asiassa
olimme seurustelleet lähes kuukauden, ja olin vain muutaman kerran nähnyt pojan
syövän, ja silloinkin vain vähän. Mikä sitä vaivasi? Täytyisi kysyä, kun tulisi
sopiva tilaisuus. Enhän minä tiennyt mistä oli kyse, asia saattoi olla pojalle
arka, enkä halunnut loukata tätä.
Parin päivän päästä istuimme junassa koulun jälkeen. Ipen
oli tarkoitus tulla taas meille, tehtäisiin minun köksän läksyt yhdessä. Minua
vähän epäilytti, että mitäköhän siitä tulisi. Poika tuskin olisi kovin hyvä
laittamaan ruokaa. Hän sanoi tehneensä pikkusiskolleen ruokaa aina välillä, kun
he olivat kahdestaan kotona, mutta pikkusisko ei kuulemma osannut arvostaa
tämän vaivannäköä.. Samassa Ipen kännykkä alkoi täristä taskussa merkkinä
siitä, että joku soitti. Hänen äitinsä. Kuuntelin pojan puhetta, ääni muuttui heti
erilaiseksi. Ärsyyntyneeksi?
”No mitä nyt? En, mä meen Jennille. Onhan se ennenki ollu
yksin kotona, se on jo 12!” poika puhui äidilleen. Sitten yhtäkkiä hän vain
mutisi jotain, katkaisi puhelun ja kääntyi katsomaan mua pahoittelevasti. ”Ei
mulle käykään tänään, pitää mennä kotiin vahtiin Iidaa..”
”Mut mähän voin tulla teille!” ehdotin hänelle.
”No et voi..”, poika murahti. Katsoin häntä ihmeissään.
”Miten niin en voi? Enhän mä oo koskaan edes käynyt
teillä tai nähny sun vanhempia”, tokaisin, ja tajusin sen itsekin vasta nyt. En
tosiaan ollut koskaan nähnyt pojan vanhempia!
”Et ookkaan ja hyvä niin!”
Rypistin kulmiani ihmeissään. Eikö Ipe halunnut
vanhempiensa näkevän minua? Tai sitten hän ei halunnut minun näkevän
vanhempiaan.
”Mut jos teillä ei oo kotona muita kuin Iida, niin me
saatais olla rauhassa. Äiti ja iskä on kuitenkin meillä kotona”, yritin
suostutella poikaa. Ipe katsoi mua hetken.
”No jaa.. Mut vaan nopeesti, ja sillä ehdolla et lähet
ennen ku mutsi tulee”, hän sanoi lopulta, mutta vaikutti silti epäröivän.
Seisoimme Ipen talon ovella. Se oli aika pieni, kaksi
kerroksinen omakotitalo keskustan lähellä. Piha ei ollut kovin suuri, mutta
kyllä siinä jotain mahtui tekemään. Katsoin kuinka poika avasi lukon
avaimillaan, jotka laittoi sitten takaisin reppuunsa.
”Iida, ooksä jo kotona?” poika huusi astuttuaan sisälle.
Laitoin kenkäni siististi eteiseen muiden kenkien joukkoon, niin kuin Ipekin
teki, tosin hän vain potkaisi ne epämääräisesti johonkin suuntaan. Eteisen
edestä alkoi pieni niin sanottu aula, josta pääsi olohuoneeseen, vessaan,
keittiöön ja ilmeisesti Ipen vanhempien makuuhuoneeseen. Seurasin Ipen perässä
keittiöön, josta kuului hento tytön vastaus. Ruokapöydän ääressä istui pieni
tyttö, jolla oli ohuet, vaaleat hiukset. Hän katsoi minua ujosti hymyillen.
”Iida, täs on Jenni”, Ipe esitteli. Tervehdin tyttöä
hymyillen tälle takaisin. Hän ei uskaltanut vastata mitään, katsoi vaan minua
arasti ja vilkuili Ipeä vähän väliä. ”Monelt mutsi ja faija tulee?” poika
jatkoi.
”En mä tiedä, varmaan viiden aikaan niin ku yleensäkin..”,
Iida vastasi. Ipe sanoi vielä jotain, ja pyysi minua sitten tulemaan perässään
huoneeseensa yläkertaan. Juttelimme siellä hetken, kunnes menimme takaisin
keittiöön. Täytyi tehdä se köksän läksy, lohkoperunoita. Iida seurasi uteliaana
sivusta, kun leikkasin perunoita ja Ipe paistoi jauhelihaa kastiketta varten.
”Kerrankin tulee hyvää ruokaa, kun Ipe ei osaa yhtään
kokata. Kananmunat on aina joko kärähtäneitä tai sit liian raakoja, ja seasta
löytyy kuoria..”, Iida kertoi, ja sai mut nauramaan. Vai muka hyvä laittamaan
ruokaa..
”Hei toi nyt on jo liiottelua.. Mun köksä oli ysi!” poika
puolustautui.
”Niin mut eiks sulla ollu köksää viimeks seiskalla?” Iida
kysyi ja hihitti perään.
”Sä voisit mennä hetkeks jonneki muualle!” Ipe naurahti ja
alkoi työntää pikkusiskoaan ulos keittiöstä. ”Vie vaik Harry pitkälle lenkille”
”Hei mähän en oo viel nähny sitä!” huomasin.
”No mut tehään nyt eka tää ruoka, niin näät etten mä oo
ihan niin huono mitä väitetään..”
Syötyämme ruoan Ipe näytti mulle Iidan koiran Harryn.
Iidakin halusi tietysti tulla mukaan, vaikka Ipen puheiden perusteella ei
muuten hoitanut koiraa niin paljon kuin pitäisi. Koira oli pieni, valkoinen
villakoira. Kyykistyin silittämään sitä ja se tuli heti tutustumaan minuun
uteliaana haistaen Vilpun hajun vaatteissani.
”Onpa sillä pitkät kynnet..”, tokaisin ja vilkaisin Ipeä.
”Se ei oikeen tykkää kynsien leikkaamisest, yrittää
purra”, hän kertoi.
”Ai? Voinks mä kokeilla?”
”En mä tiedä onks se hyvä idea, mä en haluu et sua sattuu”,
poika epäröi.
”Luuleksä et mua ei oo koskaan koira purru? Enkä mä usko
että se edes puree mua”, sanoin ja pyysin Iidaa tuomaan koiran kynsisakset.
Aloitin varovasti etutassuista, kehuin koiraa ja annoin pieniä makupaloja joka
tassun jälkeen. Hyvinhän se näytti sujuvan. Samassa pihalta kuului auton ääntä,
moottori sammui ja ovi paukahti kiinni. Ipe käveli ikkunan luo.
” *** mutsi tuli..”, hän kirosi. En voinut ymmärtää mikä
siinä oli niin kamalaa, että tapasin pojan vanhemmat. Pian ovi aukesi ja sisään
astui lyhyeen hameeseen ja jakkuun pukeutunut brunette nainen. Ipen äiti.
Nousin ylös koiran luota Ipen viereen.
”Moi! Ai sä ootkin täällä vielä. Mä laitan kohta ruokaa,
niin voit jäädä syömään. Vai söittekö te jo jotain?” Ipen äiti touhotti
nostellen kauppakassit sivummalle ja riisui korkokenkänsä. ”No mutta onkos tämä
nyt sitten Jenni? Hauska tavata. Leena, Iisakin äiti”, hän esitteli itsensä ja
tuli kättelemään hymyillen huomatessaan minut. Hymyilin tälle takaisin.
”Me syötiin jo. Ja lähetään kohta”, Ipe tokaisi
äidilleen.
”Ei kai me nyt vielä?” kysyin ihmeissäni pojalta.
”Niin, odotetaan nyt, että isäkin tulee. Kyllä hänkin
varmasti haluaa nähdä sun tyttöystävän”, Leena sanoi ja katosi keittiöön
tyhjentämään kauppakasseja. Ipe tuhahti ja mutisi jotain epäselvää. ”Ja minäkin
mieluusti tutustuisin paremmin, eikä suakaan ole näkynyt täällä pitkään
aikaan..”
”Kyllä me jäädään mieluusti vielä syömään, vai mitä Ipe?”
katsoin poikaa kysyvästi. Hän katsoi mua takaisin jotenkin vaivautuneen
näköisesti. Jostain syystä hän olisi halunnut jo lähteä, sen näki selvästi.
”No jos sit hetkeks..”, poika myöntyi lopulta. Ehkä nyt saisin
selville miksei Ipe pitänyt vanhemmistaan. Tai siltä se ainakin tuntui.
Tyytyväisenä Leena alkoi laittamaan ruokaa meille. Eihän
Ipe ollut tosiaan käynyt kotonaan ainakaan viikkoon kunnolla, kunhan välillä
kävi nopeasti hakemassa uusia vaatteita, mutta eihän hänen vanhemmat silloinkaan
välttämättä olleet kotona..
Kun olimme syöneet Leenan tekemää jauhelihakeittoa,
menimme olohuoneeseen istumaan ja juttelemaan. Ipe ei ollut taaskaan syönyt.
Nyt hän istui sohvalla vieressäni vastahakoisesti ja vilkuili kännykkänsä
kelloa vähän väliä.
”Mutta minähän voisin näyttää sinulle kuvia Ipestä
pienenä!” Leena innostui, ja sai Ipen hätkähtämään.
”Et varmaan näytä!” hän huudahti vihaa äänessään.
”No mutta Iisak, miksei niitä muka voisi näyttää? Sähän
olit oikein suloinen pienenä!” Leena hämmästyi poikansa rekatiosta.
”Sä tiedät kyllä, ei sun tarvii esittää. Ei asiat muutu
mikskään sillä et sä uskottelet ettei mitään oo koskaan tapahtunu..”, poika
ärähti ja nousi ylös. ”Mä lähen lenkille, ja sit kun mä tuun nii me voitas
lähtee”, hän sanoi ja lähti vihaisesti yläkertaan ilmeisesti vaihtamaan
vaatteita.
En ymmärtänyt Ipen reaktiota. Ei kai se nyt niin kamalaa
olisi ollut, jos olisin nähnyt pari kuvaa hänestä pienenä? Nolostuiko poika,
vai liittyikö tähän jotain muuta? Kaikesta huolimatta Ipen lähdettyä Leena
kaivoi jostain kaapista ison valokuva-albumin. Sitten hän istuutui takaisin
viereeni, ja alkoi hitaasti selailla kuvia, kertoen samalla jokaisesta jotakin.
Ensin epäröin vähän. En olisi halunnut katsoa kuvia, joita Ipe ei halunnut minulle
näyttää. Pari kuvaa katsottuani huomasin kuitenkin, että ne olivat tuiki
tavallisia kuvia, eikä niissä ollut mitään noloa, joten päätin unohtaa Ipen
reaktion. Kuvissa Ipellä oli paljon vaaleammat, lähes valkoiset, hiukset.
Suurin osa kuvista oli vain luokka- ja matkakuvia, mutta mukaan mahtui myös
jääkiekkokuvia. Ne kiinnostivat minua kaikkein eniten. Ipe näytti aivan
erilaiselta jääkiekko vaatteisiin pukeutuneena. Hän hymyili leveästi,
hymykuopat selvästi esillä, jonkun miehen vieressä. Sama mies oli monissa
kuvissa, muissakin kuin jääkiekkoon liittyvissä. Olisiko mies Ipen isä, jonka
näkisin pian? Jos pojalla oli niin hyvät välit isäänsä, miksei hän halunnut
tavata tätä? Monet kysymykset pyörivät päässäni, olisi pakko päästä kysymään
Ipeltä. Jos tuo suostuisi kertomaan mitään.
Ipen tultua takaisin hikisenä Leena oli passittanut hänet
heti suihkuun. Nyt poika oli kuitenkin jo tullut sieltä, pukenut päälleen samat
vaaleat farkut mitkä yleensäkin ja valkoisen t-paidan. Istuimme keittiössä juomassa kaakaota ja syömässä
Leenan valmistamia voileipiä. Kello oli jo vähän yli seitsemän, ja mielestäni
meidän olisi paras jäädä yöksi. En kuitenkaan viitsinyt edes ehdottaa sitä
Ipelle, poika vaikutti edelleen niin kireältä. Samassa ulko-ovi aukesi. Ipe
laski mukinsa pöydälle ja huokaisi syvään kiristellen samalla hampaitaan.
Voisiko sisään tullut mies olla sama joka esiintyi kuvissa? Ainakin välit
tuntuivat olevan aika huonot isän ja pojan välillä..
”Ilpo! Tulepas katsomaan keitä täällä on!” Leena huudahti
iloisena miehelleen, mutta vilkaisi silti Ipeä epävarmasti. Pian keittiöön
käveli iso mies, jolla oli lyhyet hiukset ja pieni parrantynkä leuassa. Aivan
eri mies kuin kuvissa.
”Jaaha, päätit sitten pistäytyä käymään välillä.. Mutta
kukas tämä kaunis neitokainen on?” mies sanoi möreällä äänellä ja asteli
lähemmäs nojatakseen käsillään pöytään. Puna levisi kasvoilleni.
”Mä oon Jenni, Ipen tyttöystävä..”, esittelin itseni ja
vilkuilin Ipeä hämilläni. Tämä vain luki jotain lehteä eikä edes vilkaissut
isäänsä.
”No eihän se sitten mikään ihme ole, ettei ole poikaa
kotona näkynyt”, mies naurahti. Ipe mulkaisi tätä ärsyyntyneenä, mutta ei
sanonut mitään. Sitten hän nousi ylös ottaakseen jääkaapista maitoa.
”Voisit pitää noita housujas vähän ylempänä.. Nosta edes
vähän minun mieliksi”, Leena kehotti. Ipe ei vastannut mitään. Laski vain
maitopurkin pöydälle ja etsi kaapeista jotain.
”Iisak, kuuletko sä yhtään mitä äitis sulle puhuu?” Ilpo
ärähti. Hänkin oli jo istunut pöytään syömään leipiä.
”Kuulen mä, mut mua ei vois vähempää kiinnostaa teijän
mielipiteet mun housuista”, poika tokaisi ja istui takaisin viereeni.
”Nyt muutat kuule asentees, poika!”
”Älkää nyt taas, Jennikin on täällä..”, Leena yritti
rauhoitella väliin.
”Mä en muuta itestäni yhtään mitään, ainakaan sun
haluamallas tavalla”, Ipe tuhahti.
”Mä olen sun isäs, ja mulla on valta määrätä sun
asioita”, Ilpo hermostui.
”Ja p*skat! Sä et ole mun isä, et oo koskaan ollu etkä
tuu olemaan, ja mä oon täysikänen joten voin lähtee täält millon mä haluun!”
Ipe melkein huusi isälleen, hän suuttui tosissaan. En ollut koskaan nähnyt
häntä niin vihaisena.
”Ja milläköhän rahalla ajattelit elättää itses? Alotatko
uudestaan sen kiekolla pelleilyn, vai kokeiletko vaihteeks taitoluistelua?”
Ilpo naurahti halveksuvasti. Ipe katsoi häntä nyt aivan eri tavalla, aivan kuin
pojan suojakuori olisi rikkoutunut ja hän olisi aivan puolustuskyvytön.
”Mä asun ennemmin vaik ojan pohjas, kunhan mun ei tarvii
kattoo sun naamaa”, hän mutisi hampaittensa välistä ja nousi ylös. Sitten hän
lähti keittiöstä, ja pian kuului ulko-oven pamahdus. Keittiöön tuli aivan
hiljaista. Ilpo rykäisi ja hörppäsi kahvia mukistaan. Leena taas näytti siltä,
kuin purskahtaisi itkuun hetkellä millä hyvänsä. Minä vain istuin, enkä tiennyt
pitäisikö mennä pojan perään. Olisi varmaan vain paras odottaa, että hän tulisi
takaisin. Jos olisi tullakseen..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti