► jenni
Katsoin
kuinka Leena nosti kätensä pyyhkiäkseen muutaman poskelleen vierähtäneen
kyyneleen.
”Mut
oliks Ipellä sit pienempänä enemmän kavereita? Kun sä sanoit, että sen
ihmissuhteet alko kärsimään. Vai tarkotitsä sillä jotain muuta?” kysyin kun en
keksinyt muutakaan sanottavaa. Ja olihan Ipellä kuitenkin nykyään kavereita. Ajattelin, että Leena tarkoittikin
jotain tyttöä. Tai tyttöjä.. Ipe ei ollut koskaan puhunut entisistä
tyttöystävistään, joita pojalla varmasti oli.
”Niin
no.. Oikeastaan Iisakilla ei ole koskaan ollut kovin paljoa ystäviä. Hänen
elämässään on pienestä asti ollut kolme tärkeintä asiaa; Jaakko, jääkiekko ja
Timppa. Ei sillä oikein riittänyt aikaa kavereille..”, Leena selitti. Helpotuin
hieman, mutta mieltäni jäi yhä painamaan Ipen mahdolliset tyttöystävät.
Poikahan täyttäisi jo yhdeksäntoista, ja oli erittäin hyvännäköinen ja hauska.
Olisi aika epätodennäköistä, ettei tällä olisi koskaan ollut tyttöystävää minua
ennen. Vaikka mitäs väliä sillä enää olisi..
”Tiedätkös
sinä muuten, miksi Iisak on niin tyly Ilpolle? Hän ei ole koskaan antanut
Ilpolle edes mahdollisuutta olla hyvä isäpuoli. Iisak on alusta alkaen vihannut
häntä..”
”En
mä tiedä.. Ei se oo mitään sanonut..”, valehtelin, vaikka oikeasti tiesinkin
syyn. Ilpo ja Leena menivät aivan liian nopeasti naimisiin. Mutta en voinut
kertoa, sillä tiesin, ettei Ipe haluaisi äitinsä tietävän sitä.
Juuri
kun Leena oli sanomassa taas jotain, ulko-ovi kolahti, ja Ipe ilmestyi
olohuoneeseen. Pojan hiukset olivat aivan sotkussa, pari hikipisaraa valui
ohimoa pitkin, ja työhanskat tulivat esiin housujen taskusta.
”Aiotsä
pitkäänki kuunnella mutsin mahtavii juttui, vai joko kelpais parempi seura?”
Ipe kysyi virnistäen, ja pyyhkäisi samalla hikeä otsaltaan. Pojalla oli
päällään vain hiestä ihoon liimaantunut t-paita, sillä huhtikuinen aurinko oli
alkanut jo lämmittämään lupaavasti. Katsoin Leenaa pahoittelevasti noustessani
ylös. Kävelin Ipen luokse, ja lähdimme yhdessä ulos.
”Mä
aattelin et mentäs käymään Timpalla?” Ipe ehdotti kävellessämme kohti
autokatosta, josta hän nappasi skeittilautansa mukaan.
”Mitä
me siellä..?” kysyin epäröiden. En ollut koskaan tavannut Timppaa, enkä ollut
varma haluaisinko nytkään tavata.
”Mentäs
vaan nopee moikkaamaan. Se on niin kauan halunnu nähä sut”
”Miks
sun valmentaja haluu nähä mut?” naurahdin samalla, kun Ipe kaarsi
skeittilaudallaan asfaltoidulle kävelytielle minun seuratessa tämän perässä.
”Mä
tietenki puhun susta aina”, poika virnisti, ja potkaisi itselleen lisää
vauhtia, vaikka kulkikin valmiiksi alamäen ansiosta kovaa vauhtia. Hän kaarteli
tien puolelta toiselle, ja kääntyi sitten ympäri palaten takaisin luokseni. ”Haluutsä koittaa?” tuo kysyi hypäten pois
lautansa päältä.
”En
mä osaa..”
”Se
on ihan helppoo, mä opetan”, poika vakuutti, ja epäröiden astuin huteran laudan
päälle. Ipe tarttui kädestäni kiinni, ja lähti kevyesti vetämään minua
perässään. Minun oli erittäin vaikea pysyä tasapainossa, ja pian meinasinkin
kaatua. Skeittilauta lennähti kauemmas, mutta Ipe ehti painaa jalkansa sen
päälle, saaden vauhdin pysähtymään kokonaan. Loppumatkan päätinkin vain
kävellä..
”Onks
Timppa kotona?” Ipe kysyi oven takana seisovalta, minun ikäiseltäni pojalta.
Seisoin itse hieman taaempana.
”Ei
oo nyt. Se tulee joskus kuuden aikaan vasta”, poika vastasi. ”Sanonko et sä
kävit?”
Ӏh,
ei tarvii.. Me tullaan sit joskus uudestaan”, Ipe tokaisi hieman pettyneenä. En
ymmärtänyt, miksi minun ja Timpan tapaaminen oli niin tärkeää pojalle.. Ovi
sulkeutui edessämme, ja Ipe huokaisi syvään kääntyen sitten takaisin päin.
”Mut
ei kai me vielä lähetä takas teille, kun tänne asti tultiin?” kysyin kipittäen
pojan kiinni.
”Mitä
muuta me muka tehtäis?”
”No
mennään johonkin. Kai sä nyt jotain muitakin paikkoi täältä tiedät, ku
jääkaukalon ja Timpan pihan?” kysyin huvittuneena, ja katsoin Ipeä, joka tuntui
miettivän hetken.
”Okei”,
tuo vain lausahti, enemmänkin itselleen, ja lähti määrätietoisesti kävelemään
takaisin päin.
Risteyksessä,
josta oltaisiin käännytty Ipelle päin, jatkoimmekin eteenpäin urheilukentän
suuntaan. Emme ehtineet kauaa kävellä, kun meitä vastaan tuli tuttuja - ketkäs
muutkaan kuin Tyson, Elina sekä Milla. Ipe huokaisi raskaasti, ja kääntyi
katsomaan minua turhautuneena. Minusta oli hieman outoa, että Ipe ja Ty olivat
ystäviä, mutta silti Ipe ei koskaan ilahtunut kaverinsa näkemisestä –
päinvastoin.. En kuitenkaan kauaa ehtinyt sitä pohtia, kun kolmikko asteli vain
muutaman metrin päässä meistä. Ja aivan yllättäen Ipe kaivoi taskustaan
pistoolin, jolla tähtäsi Tysonia. Tarkemmin katsottuna kyseessä oli kuitenkin vain
oranssi vesipyssy. Poika painoi liipaisinta saaden Tyn naaman kastumaan täysin.
”Ipe
mitä vitsiä, mistä sä ton sait?” kysyin nauraen. Milla ja Elinakin olivat
ihmeissään, Tyson lähinnä vihaisen oloinen.
”Mä
otin sen himast, piti ampuu sua, mut sä oisit varmaan suuttunu vähän enemmän ku
Ty”, poika virnisti leveästi saaden Tysonin entistä hermostuneemmaksi. Kuten
arvelinkin, Tyn hermot eivät kestäneet sen pidempään, vaan hän hyökkäsi Ipen
kimppuun. Pojat kamppailivat hetken leikillään, meidän tyttöjen katsoen sivusta
tietämättä, mitä tehdä. Ipen farkut roikkuivat melkein polvissa asti, kun hän
heittäytyi maahan makaamaan, ja tähtäsi vesipyssyllään Tysonia kohti kuin
mikäkin sotilas.
”V**un
pentu..”, Ty sihahti hampaittensa välistä pyyhkien vettä valuvat kasvonsa
paitansa helmaan. Ipekin nousi ylös, ja putsasi vaatteisiinsa tarttuneita
roskia kävellen sitten luokseni.
”Sä
saat tän, mä en oikeen osaa hillitä itseäni ton kanssa”, poika sanoi nöyrästi
ojentaen vesipyssyn minulle.
”Kiitos”,
naurahdin, ja otin pyssyn itselleni. Kun käännyimme katsomaan joukkoomme
liittyneitä nuoria, yllätyimme näystä molemmat yhtä paljon. Ty oli kietonut
kätensä Elinan hartioille, ja pussasi juuri tyttöä ohimolle.
”Mitä
mä oon missannu..?” Ipe kysyi kohottaen kulmiaan.
”Mä
ja Elina seurustellaan”, Ty kertoi ylpeänä, vilkaisten minua nopeasti ilmeellä,
jota en tuntenut. Mitä se mahtoi tarkoittaa?
Me
kaikki viisi asetuimme aivan joen viereen, erään poukaman kohdalle. Ty ja Elina
olivat olleet menossa rannalle Millan kanssa, mutta he päättivät lähteä meidän
mukaamme kuullessaan mihin olimme matkalla. Kumpikaan meistä ei olisi kaivannut
lainkaan lisäseuraa, mutta eipä myöskään viitsitty ajaa porukkaa pois. Ja
heillä oli sentään iso viltti mukanaan, jonka päällä oli mukavampi istua, kuin
kylmällä maalla. Mutta lämpimästä viltistä huolimatta tunnelma oli turhan
viileä. Ty ja Elina kuhertelivat keskenään; Elina yritti lukea kirjaa Tysonin
sylissä, Tyn samalla suudellessa tämän niskaa ja kaulaa – ällöttävää. Milla
taas istui hieman sivummalla, niin kuin minäkin, mutta loi ärsyttävän haikeita
katseita Ipeen, joka istui aivan joen reunalla heitellen kiviä veteen.
Huokaisin turhautuneena syvään, ja kampesin itseni ylös. Kävelin Ipen luokse,
kumarruin hieromaan pojan hartioita, ja kyykistyin sitten hänen taakseen
kietoen käteni tämän ympärille.
”Vähän
ankee tunnelma..”, kuiskasin tuon korvaan. Ipe tarttui käteeni, ohjaten minut
syliinsä istumaan. Poika kietoi kätensä ympärilleni, ja painoi minut aivan
kiinni itseensä. Nojasin pääni vasten pojan päätä katsellen virtaavaa vettä.
”Pitäsköhän
meijän tehä asialle jotain?” Ipe kysyi, ja vaikken katsonutkaan, kuulin tämän
äänensävystä pojan huulille kaartuvan aavistuksen omainen hymy.
”Mitä
sä tarkotat?” kysyin itsekin hymyillen hieman.
”Heitetään
noi kuhertelijat jokeen. Jos Ty kuolas suhunki tollee, nii en ihmettele et sä
jätit sen..”
”Hiljempaa!”
tiuskaisin vilkaisten olkani taakse Tysoniin päin. Onnekseni poika ei kuullut
mitään. Tunsin Tyn, ja tiesin, että kaikesta huolimatta häntä harmittaisi, jos
tietäisi mitä tämän selän takana puhuttiin. ”Heitetään ennemmin sut tohon
jokeen”
”No
sen ku heität, ei mua kiinnosta”
”Oikeesti?
Saanko heittää?” innostuin, ja pomppasin pystyyn.
”Et
sä jaksa..”
”Mut
jos jaksan, nii saanko?”
”Siitä
vaa”, Ipe naurahti, ja ennen kuin itsekään tajusin, tönäisin pojan kylmään
jokeen. Kaikki kolme takanamme istunutta nuorta ponnahtivat ylös kauhuissaan.
Minäkin aloin huolestumaan, kun Ipe ei tullutkaan pinnalle. Itse asiassa menin
aivan paniikkiin.
”Ipe!”
huudahdin, ja polvistuin aivan joen pientareelle yrittäen nähdä edes vähän
veden pinnan alle. Mitään ei tapahtunut. Pieni kyynel vierähti poskelleni, kun
käännyin hätääntyneenä katsomaan Tysonia. Ty katsoi minua takaisin silmiin,
vetäisi sitten paidan ja housut pois päältään, ja hyppäsi veteen. Samassa Ipen
pää ilmestyi pinnalle, poika ravisti vedet pois hiuksistaan ja haukkoi
henkeään. Sitten hän nousi käsiensä varassa ylös vedestä – Ty heti perässään.
”Ipe,
ootsä kunnossa? Mä luulin et sä hukut!” kysyin huolissani, ja heittäydyin
halaamaan märkää poikaa.
”Tietenkin
mä oon kunnossa! Halusin vaan saada Tysoninki veteen”, Ipe virnisti vilkaisten
kohtalotoveriaan.
”Mitä?!
V**un pässi, jos mä tuun sun takii kipeeks, nii sä saat maksaa tästä!” Tyson
raivosi. Pojalla oli tunnetusti erittäin lyhyt pinna, ja sitäkin huonompi
huumorintaju – tosin tuo ei ollut minustakaan hauskaa. Suuntasin moittivan
katseen Ipeen.
”Tuu,
mennään meille, ennen ku sä tuut kipeeks..”, Elina sanoi, ojensi Tysonin
vaatteet maasta, ja lähti vetämään poikaa perässään. Milla vilkaisi minua
vihaisesti, ja marssi sitten ystävänsä perään.
”Mitä
mä tein?” kysyin Ipeltä ihmeissäni, tarkoittaen Millan ilmettä.
”Sähän
mut veteen työnsit. Mut ei sil mitää välii oo, Milla nyt on Milla. Päästiin
ainaki eroon noista”, Ipe huokaisi, ja istuutui kylmälle nurmikolle.
”No
mitä iloo siitä nyt on, kun me joudutaan joka tapauksessa lähtemään itekin..”,
huomautin.
”Miten
nii?”
”Sä
oot ihan märkä! Eiks sul muka oo kylmä?”
”Ei?”
Huokaisin
syvään, ja laitoin käteni puuskaan kääntyen katsomaan liplattavaa vettä.
Sivusilmällä näin, kun Ipe nousi ylös tullen luokseni.
”No
mennään sitte”, poika huokaisi kietoen kätensä ympärilleni.
”Sä
oot märkä..”
► iisak
Astuimme
eteiseen, joka oli täynnä sinne tänne heiteltyjä kenkiä. Kaikesta päätellen
Iidalla oli pari kaveria yökylässä.. Yläkerrasta kuului tyttöjen naurua ja
kiljahduksia. Vilkaisin Jenniä, joka muista kengistä huolimatta asetteli omansa
siististi seinän viereen. Avasin eteisen välioven, ja olin jatkamassa yläkertaan
johtavia rappuja kohti, mutta juuri silloin äitini tuli eteisen lähellä
sijaitsevasta vessasta ulos.
”Iisak!
Mitä sulle on tapahtunut, kun sä oot ihan märkä?” äiti kysyi ihmeissään, ja
käveli lähemmäs. Ennen kuin ehdin vastata mitään, kuulin rapuista askelia. Ilpo
tömisteli alakertaan.
”Mä
hyppäsin jokeen”, tokaisin, ja lähdin rappuja kohti. Jennihän minut sinne
työnsi, mutta minulle ei tulisi mieleenkään edes mainita tyttöä. Itsehän
suostuin, eikä se edes minua haitannut.
”Siis
vahingossa vai tahallaan?” äiti jatkoi edelleen ymmällään.
”Tahallaan”,
vastasin, ja harpoin Ilpon ohi rappuihin. Ilpo kuitenkin tarttui ranteestani
kiinni pysäyttäen vauhtini.
”Mikä
hel****i sua vaivaa, poika?! Ootsä ihan järjiltäs?”
”No
mitä mun tekemiset sun elämää hetkauttaa? Ethän sä oo edes sukua mulle”
tuhahdin ärtyneenä. Ilpo ei osannut olla puuttumatta mihinkään. Hän teki sen
tarkoituksella. Aina, kun syntyi pienikin mahdollisuus syyttää minua jostain,
mies käytti sen hyväkseen. Oli asia kuinka turha hyvänsä.
”Nyt
et kyllä taas alota tota samaa vanhaa, kyllästyy toi tyttökin pian sun
juttuihin, kun et muusta osaa puhua.. Äitiäs mä tässä ajattelen, enkä mitään
muuta”
”Joo
niin varmaan”, naurahdin kuivasti, kiskaisin käteni irti miehen ilkeästä
otteesta, ja painelin raput ylös huoneeseeni. Jenni tuli perässä, ja sulki oven
takanaan, mutta jäi kuitenkin oven eteen seisomaan. Hän katsoi minua hetken, ja
huokaisi sitten syvään astellen muutamat askeleet sängylleni. Riisuin märät
vaatteeni siirtäen ne kuivumaan tuolin selkänojalle. Kaivoin kaapista harmaat
kollarit, ja tummansinisen hupparin.
”Mikset
sä vaan vois sopia Ilpon kanssa?” Jenni huokaisi hetken päästä. Vedin hupparin
ylleni, ja katsoin tyttöä kohottaen kulmiani.
”Eiks
me olla puhuttu täst jo tarpeeks?” kysyin turhautuneena, ja heittäydyin
sängylle makaamaan selälleni. Jenni makasi poikittain, ja asetti päänsä vatsani
päälle. Silittelin tämän silkkisiä hiuksia ja lumoavan kauniita kasvoja
hellästi.
”Mut
ku mä sain sun äidin puheista sellasen käsityksen, et Ilpo kyllä olis valmis
sopuun..”
”Ai
siitäks te puhuitte?” naurahdin, ja siirsin tytön kasvoja hyväilleen käden
pääni alle. ”Äiti haluu sopua, ei Ilpo. Jos Ilpo ei haluais riidellä, se ei
alottais joka ikistä riitaa, niin ku tota äskeistäkin. Se nyt vaan on fakta, et
me ei koskaan tulla toimeen keskenämme”
”Niin
mut Leena sano et..-”
”Oikeesti,
unohda kaikki mitä äiti sano. Ne on sen näkemyksiä, se on sata prossaa Ilpon
puolella, niin tietenkin se väittää kaiken tän johtuvan musta”
”Niin,
ja sun näkemys on se, että kaikki johtuu Ilposta. Mut mä oon ulkopuolinen, ja
sanon et se johtuu teistä molemmista”
”Koska
kumpikaan meistä ei haluu sopia. Ei vois vähempää kiinnostaa”
Olimme
molemmat hetken hiljaa.
”Etkö
sä pelkää sitä?” Jenni kysyi arasti hetken kuluttua.
”Ai
Ilpoo? En todellakaa”, naurahdin, ja katsoin Jenniä ihmeissäni. Tarkkailin
tytön katsetta, ja rypistin sitten kulmiani. ”Pelkäätsä?”
”No
ehkä vähän..”
”Miks?
Ei se sulle mitään tee. Ja jos se ikinä koskee suhun, nii se saa maksaa siitä!”
”Lupaatko?”
Jenni kysyi hiljaa kääntäen kasvonsa nähdäkseen silmäni.
”Lupaan”,
kuiskasin katsoen syvälle tytön merensinisiin silmiin. ”Kukaan ei satuta sua,
niin kauan kun se on musta kiinni”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti