► Iisak
Nojasin satamassa sijaitsevaan puiseen vene tolppaan, jos
sitä sellaiseksi voi kutsua. Aurinko paistoi lupaavasti, ja aallot
loiskahtelivat betonista seinämää vasten. Katsoin Jenniä, joka seisoi laiturin
reunalla nähdäkseen veden mahdollisimman hyvin. Tyttö oli nostanut vaaleat
hiuksensa korkealle ponnarille, ja pukenut ylleen vain valkoisen pitsireunaisen
topin, jonka päälle tuo oli laittanut farkkutakin. Minä olin hyvästä säästä
huolimatta pukenut harmaan hupparini, sillä illaksi oltiin luvattu sadekuuroja.
Kello olisi pian yksitoista, eikä Tyson ollut vieläkään
ilmestynyt paikalle. Pojan olisi hyvä pitää kiirettä, jos aikoi ehtiä sanomaan
asiansa. En ymmärtänyt, mikä oli sellaista, ettei sitä voinut kertoa
puhelimitse.
Pian kuitenkin näin tutun hahmon kävelevän pitkin askelin
minua kohti.
”Ai Jennikin on täällä. Oottekste lähös johonki?” Ty
aloitti heti kummastellen.
”Joo, mennään lautalla Suomenlinnaan”, vastasin, ja
vilkaisin kauempana seisovaa tyttöä hymyillen hieman.
”Suomenlinnaan? Mitä ihmettä te siellä teette?” tuo
rypisti kulmiaan. Naurahdin mielessäni, sillä Tyson ei Jennin mukaan ollut
koskaan tehnyt mitään illallista romanttisempaa. Ei sillä, että itse olisin
yhtään romanttisempi, mutta asia huvitti minua silti
”Kunhan vaan vietetään aikaa. Mut sano nyt se sun asias”,
hoputin poikaa. Olisin halunnut päästä jo lähtemään.
”Tää saattaa tulla vähän yllättäen mut.. Mä-”, Ty
aloitti, mutta Jenni keskeytti hänet: ”Mä meen tonne lähemmäs lauttaa jo”,
tyttö huikkasi minulle tervehtien samalla Tysonia, ja lähti sitten kävelemään
kauemmas meistä. Käännyin takaisin Tysonin puoleen.
”Mä rakastan Jenniä edelleen. Ihan hirveesti”, poika
sanoi katsomatta minua. Hän katsoi Jenniä. Kaipaavasti.
”Siis mitä? Sähän oot Elinan kaa!” ihmettelin hieman
vihaisena. Vihdoin ymmärsin, miksi Ty oli ollut niin hermona Millalla
yöpymisestäni, ja siitä, kun Jenni soitti hänelle itkien. Poika oli huolissaan
hänestä, koska oli yhä rakastunut tähän. Ehkä eniten minua kuitenkin suututti
se, mitä poika teki Elinalle.
”Joo mä tiedän”
”No voi hitto, Ty, sehä on sama ku sä pettäsit sitä!”
huudahdin hermostuneena.
”Ai miten niin? Mä en oo tehny mitään väärä Elinaa
kohtaan, en ikinä”
”Eli sun mielest on ihan okei uskotella Elinalle
rakastavas sitä, ja samaan aikaan haikailet toisen perään?”
”En mä niin oo sanonu. Mut mä rakastan Jennii ja tuun
aina rakastamaan, mut silti mun on pakko jatkaa elämää siitä huolimatta, koska
sun takia mä en tuu saamaan sitä enää”
”Tajuutsä kui naurettavaa toi on? Että ku et saa parasta,
nii tyydyt huonompaa? Herää, Ty!”
”No toinen vaihtoehto on se, et mä hakkaan sut nyt ja
otan Jennin takas itelleni”, Ty tokaisi vakavana.
”Et sä sitä sais, vaikka hakkaisitki mut..”, naurahdin
kuivasti. ”Minkä takia sä edes vaivauduit kertomaan mulle?”
”No en mä tiedä.. Jotenki se kun mä kuulin Jennin äänen
sillon, kun se soitti mulle.. Se oli niin hädissään, et mä tajusin miten paljon
mä sitä oikeesti rakastan. Et en mä voi luopuu siitä.. Tuntu vaan jotenki
oikeelta kertoo sulle. Sä oot kuitenki mun frendi”
”Tuntu oikeelt kertoo mulle, et sä rakastat mun naista?
Seki on ihan ok, et sä valehtelet Elinalle päin naamaa? Mikä sua vaivaa!”
huudahdin ihmeissäni. Ei Ty ennen ollut ollut tuollainen..
”Paraski puhuja...”, tuo mutisi hampaittensa välistä.
”Mitä sä meinaat?” kysyin rypistäen kulmiani.
Ty huokaisi syvään. ”En mitään.. Hyvää matkaa”, tuo
tokaisi jotenkin masentuneena, ja taputti selkääni lähtien sitten kävelemään
poispäin.
”Ty, venaa nyt! Mitä sä…”, yritin, mutta poika meni
menojaan. Huokaisin, ja käänsin katseeni merelle. Laiturin viereen oli jo
ilmestynyt lautta. Näin Jennin, joka hymyillen viittoi minua luokseen. Pieni
hymy huulillani lähdin tyttöä kohti, yrittäen unohtaa äskeisen keskustelun.
► Jenni
Seisoin varpaillani aivan lautan reunalla tukien käsiäni
kaiteeseen. Vesi roiskui vasten lautan kylkeä, vaahtosi ja muodosti pieniä
pyörteitä. Lokit liitelivät lautan takana kiljuen iloisesti. Kauempana lainehti
suurempi laiva. Tähystin kauas horisonttiin ja annoin kylmän merituulen
lennättää hiuksiani miten sattuu. Vilkaisin hieman kauempana kaiteeseen
nojaavaa poikaa, joka tuijotti vihertävän sinistä vettä ajatuksiinsa
vaipuneena. Ipe näytti jotenkin masentuneelta. Arvelin sen johtuvan
keskustelusta, jonka hän kävi Tysonin kanssa ennen lähtöä. Tyson oli varmasti
sanonut jotain, mikä sai Ipen suuttumaan. Ty sitten osasi aina pilata kaiken!
Matkan oli tarkoitus piristää minua, mutta nyt näytti siltä että piristäjäni
tarvitsi itse muuta ajateltavaa. Ajatus sai Ilpon palaamaan taas mieleeni.
”Mitä sä mietit?” kysyin tuon typerän kysymyksen karistaakseni
ikävät muistot nopeasti.
”En mä mitään ihmeellistä..”, Ipe mutisi nostamatta
katsettaan vedestä.
”Mitä asiaa sillä Tysonilla oli?”
”Äh, unohda se”, poika sanoi ja kääntyi katsomaan minuun.
”Puhutaan ennemmin jostain muusta”, tuo tokaisi hymyillen hieman. Käännyin
takaisin meren suuntaan sulkien silmäni ja vedin sieraimeni täyteen raikasta ja
ihanaa meri-ilmaa. Tunsin, kuinka vauhti hidastui pikkuhiljaa, joten avasin
silmäni.
”Joko me ollaan perillä?” kysyin hämmästyneenä nähtyäni
maata menosuunnassa.
”Joo, tää on ihan lyhyt matka”, Ipe tiesi ja yritti nähdä
paremmin kauempana häämöttävää saarta.
Lautan pysähdyttyä astelimme vieretysten hiekkaiselle
maalle. Paikka oli aivan kuin bussipysäkki, mutta vain tarkoitettu lautalle.
Vähän matkan päässä roskapöntön vieressä oli katos, jossa oli hyvä odottaa
lauttaa. Ipe käveli katokseen ja nappasi aikataulujen vierestä jonkin
värikkään, taitellun lapun, ilmeisesti Suomenlinnan kartan, tai jonkun muun
vastaavan. Poika taittoi sen kaksinkerroin ja sulloi takataskuunsa. Sitten hän
tuli takaisin luokseni ja tarttui kädestäni kiinni hymyillen vähän. Vastasin
hymyyn, vaikka tiesinkin ettei se ollut täysin aito Ipen osalta. Mikä pojan
mieltä painoi?
Kuljimme pitkin
mokkulakivillä päällystettyä tietä, tai pikemminkin leveää polkua. Paikka oli
uskomaton, aivan kuin suloinen pienoismalli jostain vanhasta kylästä. En voinut
olla ihastelematta keltaisia, sinisiä ja vaaleanpunaisia, pieniä omakotitaloja,
joiden nurmipihoja reunusti matalat, valkoiset puuaidat. Ipe johdatti minut
oranssisävyisen tiilitalon eteen. Talossa oli paljon ikkunoita ja päätyseinällä
oli kiviraput. Puinen ovi oli jätetty kutsuvasti auki ja oven yläpuolella
kyltissä luki ’Hostelli’. Rohkeasti Ipe käveli sisään ja jätti kenkänsä aulaan
– tällä kertaa siististi vierekkäin – muiden kenkien joukkoon niille
tarkoitettuun hyllyyn. Hostelli oli mukavan kotoisa. Eteisaulan jälkeen eteemme
avautui pitkä käytävä, joka oli päällystetty punaisella matolla.
Katselin
ympärilleni hymyillen, ja annoin Ipen auttaa takin pois päältäni. Odotin, kun
poika asetti sen naulakkoon, ja lähdimme sitten yhdessä kävelemään
vastaanotolle. Tiskin takana ei aluksi näkynyt ketään, mutta Ipen kilistettyä
pöydän kulmalta löydettyä kelloa, ilmestyi takahuoneesta ystävällisen näköinen
nuori nainen.
”Hei, miten voin auttaa?” nainen kysyi hymyillen
lempeästi.
”Meillä oli huonevaraus nimellä Peltonen”, Ipe ilmoitti.
”Katsotaanpa..”, nainen mutisi kääntyen tietokoneensa
puoleen. Hetken tutkittuaan hän ilmeisesti löysi etsimänsä. ”Kyllä, seuratkaa
perässäni, niin näytän teille huoneenne”, tuo sanoi, ja lähti kävelemään
reippaasti korkeat korot kopisten kohti käytävän päässä sijaitsevia portaita.
Ipe vilkaisi minua hymyillen, ja kiiruhdimme naisen perään.
Nainen johdatti
meidät yläkertaan, jossa oli tismalleen samanlainen käytävä, kuin kerrosta
alempana. Huoneemme sijaitsi käytävän perällä, mikä oli hyvä, sillä halusin
olla rauhassa. Vaikka saattoihan Hostelli olla joka tapauksessa rauhallinen..
Nainen avasi huoneemme oven, ja me astuimme sisään. Huoneessa oli valtava
ikkuna, jota reunusti valkoiset verhot, yksi iso parisänky, jonka molemmin
puolin oli valkoiset yöpöydät. Tyhjää seinää koristi ruskea, pitkä pöytä, sekä
vaakasuora peili sen yläpuolella. Huone ei ollut sen kummempi, mutta ihana yksinkertaisuudessaan.
Vilkaisin Ipeä haltioituneesti hymyillen. Sitten nainen ojensi Ipelle kortin,
jonka avulla huoneeseen pääsi, ja toivotti hyvää ja rentouttavaa lomaa. Ipe
kiitti, ja kääntyi katsomaan minuun päin, mutta en ollutkaan enää tuon vierellä,
niin kuin hän luuli. Olin siirtynyt ikkunan eteen ihastelemaan maisemaa. Kylä
oli niin suloinen, että olin pakahtua. En voinut käsittää, että siellä todella
joitakin ihmisiä ympäri vuoden. Ipe käveli luokseni ja kietoi kätensä
ympärilleni takaa päin. Katsahdin poikaa, joka tutki myös maisemaa.
”Sä oot niin ihana, kun toit mut tänne!” huokaisin, ja
haparoin kädelläni pojan vaaleita hiuksia.
”No hyvä et tykkäät. Siit on tosi kauan kun mä kävin
täällä viimeks”, Ipe kertoi mietteliäänä.
”Kenen kanssa sä olit täällä?” katsoin poikaa kysyvästi.
”Isän. Ja Timpan”, tuo vastasi hiljaa, hieman haikeana.
Katsoin pojan silmiä osaa ottavasti, mutta katseet eivät enää kohdanneet. En
viitsinyt kysyä enempää. ”Äh, mun piti piristää sua eikä masentaa omilla
asioillani..”, Ipe tuhahti turhautuneena.
”Hei, ei se mitään”, vakuutin, ja siirsin käteni pojan
rinnalle.
”Mennään ulos. Mä voin näyttää sulle jotain paikkoi, jos
mä muistan viel jotain”, Ipe ehdotti hymyillen taas. Tällä kertaa ihan aidosti.
”Kuulostaa hyvältä”, vastasin hymyillen itsekin, ja
tuikkasin pienen pusun pojan poskelle.
Kävelimme pitkän
sillan yli toiselle rannalle. Ipe kertoi, että siltoja oli ainakin toinen vielä
jossain, eikä toiselle saarelle päässyt millään muulla tavalla, ellei sitten
omistanut venettä. Maa oli nurmikkoista, ja joka suunnassa näkyi hanhia, joiden
takia oli vaikea kävellä saamatta jalkaansa ulostetta. Hanhet olivat myös
vihaisen oloisia, joten yritin siksi pysyä mahdollisimman kaukana niistä.
Edessämme oli jonkinlainen kivestä tehty muuri. Monissa
kohdissa oli syviä ikkunoita ja vähän matkan päässä sijaitsi niin sanottu
oviaukko. Siitä olisi päässyt muurirakennelman sisäpuolelle, mutta aukolla oli
kyltti, jossa luki, ettei sinne saanut mennä.
”Suomenlinna on täynnä sellasii sikasiistei paikkoi minne
ei erilaisista syistä saa mennä. Nykyään sen kestää, mut arvaa ottiko päähän
pienempänä”, Ipe nauroi. Harmistuneena lähdimme kävelemään muurin viertä
pitkin. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä, mitä sen toisella puolella oli, mutta
pian vastaan tuli taas vastaavanlainen kieltokyltti. Huokaisin pettyneenä,
sillä olisin niin kovasti halunnut tutkia paikkaa.. Palasimme takaisin päin, ja
astelimme lähemmäs kivikkoista rantaa. Menin seisomaan yhden ison kiven päälle
ja katsoin merta. Helsinki ei näkynyt tänne asti. Ipe nappasi maasta kiven, ja
pyöritteli sitä käsissään.
”Me heitettiin tässä samassa paikassa kiviä kilpaa
mahdollisimman pitkälle. Mä voitin kerran, ihan säälistä vaan”, Ipe kertoi taas
hieman haikeampana. Sitten hän viskasi kiven niin pitkälle kuin suinkin
saattoi. Kivi molskahti vasten veden pintaa, ja upposi nopeasti meren
syvyyksiin. Katsoin poikaa harmissani. Olisiko koko matka tällaista
surkuttelua? Ymmärsin kyllä Ipen surun ja ikävän, mutta poika olisi voinut
yrittää unohtaa isänsä edes pariksi päiväksi.
Tuo kääntyi katsomaan minua pahoittelevasti. ”Sori.. Mä
lupaan, etten puhu siitä enää. En ees ajattele”, poika vannoi, vaikka minun
olikin vaikea uskoa sitä. ”Mentäiskö syömään? Mun mielest se ruoka on tähän
aikaan”, Ipe enemmänkin tokaisi, kuin kysyi. En vastannut. Ipe ojensi kätensä
minua kohti, aivan kuin silloin kauan sitten Tysonin bileissä, kun lähdimme
kahdestaan ulos. Tartuin rakkaani käteen peittelemättä lainkaan kasvoilleni
kohonnutta pientä hymyä, ja niin lähdimme takaisin Hostellin suuntaan.
Aurinko oli
mennyt pilveen, mutta sää oli siitä huolimatta suhteellisen lämmin. Kävelimme
Hostellin ohi ja nousimme nurmikkoisen mäen polkua ylös. Ravintola tai ruokala,
miksi sitä halusikaan kutsua, sijaitsi erillään Hostellista. Ipe auttoi minut
ylös, sillä mäki oli erittäin jyrkkä. Syömään olisi päässyt toistakin kautta,
mutta tämä oli Ipen mukaan hyvä oikoreitti.
Astelimme sisään
ruokalaan, joka oli tarkoitettu vain Hostellin vieraille. Ipe näytti korttimme
jonkinlaisen vartijan virkaa toimittavalle miehelle. Löysimme ikkunan vierestä
vapaan paikan, ja jätin takkini selkänojaa vasten. Haimme noutopöydästä ruokaa,
tarjolla oli herkullisen näköistä lohikeittoa sekä lämmintä patonkia. Minulla
oli valtava nälkä, sillä olin syönyt viimeksi aamulla, ja siitä oli jo ainakin
viisi tuntia. Asetuin pöytään, ja Ipe istui heti perässäni minua vastapäähän.
Emme puhuneet paljoa, vain sen verran mitä ahmimiseltani kykenin. Ipe vilkaisi
minua jossain välissä virnistäen huvittuneena. Samassa poika päästi kummallisen
äänen, ja painoi kätensä suunsa tukkeeksi. Hetken hän taisteli oksennuksen
rajoilla, työntäen sitten tarjottimensa sivummalle. Katsoin poikaa
huvittuneena.
”Sä oot aika hyvää ruokailuseuraa”, virnistin ja
haukkasin palan patongistani.
”Joo mä tiedän”, tuo naurahti ja nojasi kyynärpäällään
pöytään jääden tuijottamaan minua.
”Mitä?” naurahdin hetken päästä, kun poika ei irrottanut
katsettaan minusta siitä huolimatta, että jatkoin syömistä.
”Eei mitään. Sä oot vaan niin kaunis..”, Ipe mutisi
saaden minut punastumaan. Jostain syystä sulin pojalle aina vaan uudestaan,
vaikka olimmekin tunteneet jo monta kuukautta..
Kävelimme taas mokkulakivisiä teitä pitkin, tällä kertaa
eri suuntaan kuin viimeksi. Ohitimme kirkon, erilaisia taloja ja lisää muureja,
koulun, kaupan kahvilan… Paikka oli vain niin suloinen!
”Ipe meijän on pakko mennä tohon kahvilaan, eiks niin?”
huudahdin ihastuneena osoittaen vähän matkan päässä sijaitsevaa pientä
rakennusta terassineen, ja vilkaisin poikaa anovasti.
”Onks sul rahaa?” poika kysyi virnistäen ilkikurisesti.
”No on mul vähän, mut ne on Hostellilla..”
”Sääli”, Ipe tokaisi kiusoitellen, ja jatkoi matkaa
tyytyväisesti virnuillen.
”Eksä vois maksaa tän kerran?” maanittelin tarttuen pojan
yllättävän lihaksikkaaseen käteen, ottaen huomioon, ettei poika ainakaan
sanojensa mukaan käynyt salilla tai treenannut muutenkaan.
”Jaa a.. Sun pitää sit hyvittää se mulle jotenki”
”Miten?” ihmettelin, vaikka todellisuudessa tiesin pojan
vain vitsailevan.
”Pitääpä kattoo..”, tuo virnisti ja nappasi minut
kainaloonsa. ”No ei, mielelläni mä sulle tarjoon”, poika tokaisi, ja painoi
huulensa hiuksiini.
Istuimme viihtyisässä pikku kuppilassa, jossa oli meidän
lisäksemme vain muutama ihminen. Ikkunan viereiset penkit oli päällystetty
purppuran punaisella tekonahalla, ja kahvilan keskellä sijaitsevia pyöreitä
pöytiä ympäröi nojatuolin takaisia, erivärisillä kankailla päällystettyjä
tuoleja.
Tarjoilija tuli, ja laski kaakaomme eteemme. Kiitin, ja
aloin heti kauhomaan lämmintä maitovaahtoa suuhuni. Taivaallista! Vilkaisin
Ipeen, joka ei ollut vielä koskenutkaan omaan juomaansa. Poika oli laskenut
katseensa puhelimeensa, mutta sulloi sen kuitenkin pian takaisin taskuunsa.
Katsoi varmaan vain jonkun viestin.
”Tää paikka on niin ihana, et voisin vaikka asua täällä!”
huokaisin haaveilevasti katsoen samalla ikkunan ohi lastenvaunuja työntävää
äitiä.
”Oikeesti? Tällases tuppukyläs vai?” Ipe kysyi ihmetellen
tosissaan. Olihan hän asunut koko ikänsä kaupungissa, vaikkei Masala mikään
suuri paikka ollutkaan.
”Missä sä sitte haluisit asua?”
”Stadi ois iha jees”
”Et oo tosissas!” naurahdin vuorostani. ”Sehän on
sellane...pelkkä haiseva betoniläjä..”
”No riippuu vähä näkökulmast”, Ipe virnisti, ja joi
sitten mukinsa melkein tyhjäksi. Itse olin hörppinyt kaakaostani hädin tuskin
puoliakaan.
”Mitä sä aijot tehä lukion jälkeen?” kysyin hetken
päästä.
”En mä tiiä vielä”
”No kannattaisko täs vaihees alkaa tietää..?”
”Emmä oo sen kummemmin ajatellu asiaa”
”Mut Ipe, ei asiat järjesty sillä, että sä jätä
ajattelematta niitä..”
”No tiiätkö itekään, mitä teet lukion jälkee?”
”Tiedän, meen Viroon opiskelee meribiologiks.”
”Oho! Miks Viroon?”
”Suomes ei oo mahdollisuutta siihen..”, mutisin haikeana.
En olisi halunnut lähteä Viroon asti, mutta en kuitenkaan halunnut mitään muuta
niin paljon, kuin toteuttaa unelmani.
”Mä voin sit vissiin suorittaa armeijan sillä aikaa”, Ipe
tuumi. Katsoin poikaa hieman pettyneenä, vaikka ajatus olikin looginen. En
silti olisi halunnut päästää Ipeä, armeija kuulosti niin kamalan kaukaiselta..
”Niin..”, tyydyin kuitenkin vastaamaan. Ipe katsoi minua
hetken tutkivasti kulmiensa alta, aivan kuin sanoakseen jotain, mutta suu pysyi
kiinni. Sekoitin kaakaotani, ja join sen sitten tyhjäksi. Vilkaisin Ipeä, joka
oli myös saanut jo juotua, mutta käänsin katseeni sitten ikkunasta ulos
huokaisten syvään. Tunsin lämpimän käden hipaisevan omaani, ja käännyin
katsomaan takaisin poikaa.
”Lähetäänkö jo?” tuo kysyi ojentaen takkini minulle.
Vastasin myöntävästi, ja puin takin päälleni.
► Iisak
Ulkona sää oli muuttunut jo huomattavasti. Katsahdin
vierelläni kävelevää tyttöä. Tällä oli edelleen vain ohut farkkutakki, joten
hänelle tulisi varmasti pian kylmä. Ajattelin, että kävisimme kaupassa
ostamassa herkkuja, ja menisimme Hostellille löhöämään ja katsomaan vaikka
jotain elokuvaa. Jenni oli selvästi jotenkin loukkaantunut armeijaan
lähdöstäni, tai suunnitelmistani, vaikken ymmärtänytkään syytä. Jos tyttö itse
olisi opiskelemassa monta vuotta, ei varmasti pitäisi haitata, jos suorittaisin
välissä armeijan. Tai sanotaanhan niinkin, että suurin osa suhteista päättyy,
kun mies lähtee armeijaan, joten ehkä Jenni pelkäsi sitä. Minun pitäisi vain
osoittaa tytölle, ettei meidän suhteemme ollut sitä laatua.
”Oi, kato miten söpö pikku puisto!” Jenni huudahti
osoittaen eteemme ilmestyvällä aukealla sijaitsevaa puistoa. Hän ehti
ilmeisesti jo unohtaa äskeisen keskustelun. Hymyilin itsekseni huomattuani
Jennistä paljastuvan yllättäen pieni tyttö, joka lähti innoissaan juoksemaan
kohti keinuja. Kävelin tuon perään, ja istuuduin viereiseen keinuun. Jenni otti
puhelimensa takataskustaan, ja katsoi ilmeisesti pari viestiä. Sitten hän otti
meistä kuvan, niin että minä olin taustalla ja tytön kasvoista näkyi vain
puolet, ja sitten hän lähetti sen jollekin, luultavasti Snapchatissa. Hymyilin
taas Jennin alkaessa selittämään sekalaisesti koulusta ja ratsastuksesta.
Samassa tunsin ensimmäisen vesipisaran putoavan kädelleni. Vilkaisin taivaalle,
joka oli yhtäkkiä täyttynyt tummista sadepilvistä. Jennikin huomasi sen, ja
lopetti puheensa.
”Tuu”, sanoin yhtäkkiä, ja nousin ylös vetäen tytön
mukanani. Ohjasin hänet seisomaan hiekkalaatikon reunalle, ja kehotin
hyppäämään reppuselkääni.
”Et sä jaksa mua”, tyttö mutisi epävarmasti.
”No emmä nyt nii heikko oo”, naurahdin, vaikka ymmärsin
hyvin, mitä tyttö tarkoitti.
”Sä tiiät, etten mä tarkottanu sitä..”, tuo vastasikin.
”Hei vauhtia nyt, en mä täs aatellu koko päivää seistä”,
tuhahdin, käänsin selkäni tytölle ja ojensin käteni valmiiksi. Tunsin hennot
kädet olkapäilläni ja pian muunkin vartalon, joka tömähti pehmeästi vasten
selkääni.
”Sähä oot kevyt ku mikä!” huomautin, mutta äänestä
päätellen Jenni ei halunnut uskoa. Lähdin kävelemään vastakkaiseen suuntaan
Hostellista.
”Mihin ihmeeseen sä oot menossa?” tyttö kysyi ihmeissään,
sateen alkaessa jo ropisemaan vielä kuivia vaatteitamme vasten.
”En kerro”, vastasin salaperäisesti.
Mutkitteleva tie laski alaspäin kohti toista, pitkää
siltaa, jota emme olleet vielä ylittäneet. Vettä satoi jo kaatamalla, farkut
kastuivat edestä hetkessä. Suurin osa ihmisistä oli sisällä, tai kiiruhti
parhaillaan sateenvarjonsa kanssa suojaan. Ylitin siltaa, mutta keskellä
pysähdyin hetkeksi. Vedenpinta oli täynnä pisaroiden aiheuttamia rinkuloita.
Hieman kauempana venettä souti mies, jonka kyydissä oli kaunis, nuori nainen,
joka piteli vihaisena sateenvarjoa mekkonsa suojana. Näky hymyilytti minua, ja
käänsin kasvoni nähdäkseni Jennin kasvot.
”Eiks meijän pitäs mennä takas Hostellille?” tuo kysyi,
mutta minä jatkoin matkaa.
”Ei mua ainakaan piene sade haittaa”, huomautin, vaikka
vettä tulikin taivaalta kuin saavista kaatamalla.
”No anna mun ees kävellä..”
”Enkä anna, sitä paitsi sä pidät mun selän hyvin
kuivana”, naurahdin. Jenni pörrötti hiuksiani nauraen itsekin, ja laittoi
kätensä silmieni eteen.
”Mites nyt kävelet?” tuo kysyi tyytyväisenä. En tosiaan
nähnyt mitään. Kumarruin niin alas, että kiljuva tyttö meinasi liukua
niskalleen maahan joutuen irrottamaan kätensä kasvoiltani, ja suoristin sitten
selkäni myhäillen itsekseni.
Talsimme aika pitkän matkan ohittaen muutamia kojuja ja
nähtävyyksiä. Kuljimme jonkinlaisen hiekkakentän läpi, kunnes eteemme ilmestyi
jyrkkä, nurmikkoinen mäki, jonka rinteeseen oli muodostunut polku, aivan kuin
muistelinkin. Kapusimme käsi kädessä kukkulan tasaiselle huipulle. Mäen
toiselta puolelta lähti erinäisiä polkuja alaspäin, kohti merta. Ylhäällä oli
kuitenkin paremmat näkymät. Mäki oli kuin maasta muodostunut suojamuuri
kiertäen meren ääriviivoja pitkin. Kävelimme polkua hieman eteenpäin
leveämmälle tasanteelle. Jenni ihasteli näkyä hymy korvissa asti. Hän ei
varmaan tiennyt lainkaan tällaisen paikan olemassaolosta. Tyttö istui märälle
nurmikolle, olimmehan me jo valmiiksi märkiä. Istuin tytön taakse ja kiedoin
käteni tuon ympärille.
”Onks noi kaikki Suomea?” Jenni kysyi tarkoittaen kaukana
näkyviä pieniä saaristoja.
”Mm”
”Olis niin ihanaa joskus mennä veneellä tutkimaan
niitä..”, tyttö huokaisi haaveilevasti.
”Mennään joskus”, ehdotin hymyillen itsekin vähän. Jenni
vain hymähti, ja nojautui minua vasten. Tunsin pientä värinää tytön kehossa.
”Onks sulla kylmä?” kysyin, vaikka vastaus olikin aika
selvä. ”Haluuksä tän mun hupparin?”
”No mut sit sulle tulee kylmä..”, tyttö vastusteli.
”Äh, eikä tuu. Eikä sil oo mitään merkitystä”, tokaisin,
nojauduin taaksepäin ja vedin vielä sisältä kuivan ja lämpimän vaatteen pois
päältäni. Jenni riisui läpimärän farkkutakkinsa, ja vaihtoi päälleen hupparini.
”Parempi?” varmistin.
”Paljon parempi”
Laskin leukani vasten tytön olkapäätä. Melkein heti
perään nousin kuitenkin ylös vetäen Jennin mukanani. Painauduin aivan kiinni
tyttöön, ja katsoin suoraan tuon kirkkaisiin silmiin.
”Mites se menikään ku koulus on opetettu sitä
paritanssia..”, mutisin epämääräisesti, ja tartuin tytön käteen.
”Et oo tosissas..”, Jenni naurahti, mutta laittoi silti
toisen kätensä hartialleni. Astuin pari askelta eteen, sivulle ja takaisin
taakse Jennin vain nauraessa. Hetken päästä hän irrotti kätensä omastani,
siirsi senkin harteilleni ja hyppäsi syliini aivan kuin reppuselkään, mutta
vain edestäpäin. Pyörähdin pari kertaa ympäri, ja samassa tunsin käsien
irtoavan harteiltani. Hymyillen jatkoin pyörimistä Jennin roikkuessa
käsivarsillani vapaana, kädet levällään. Huvittuneena ajattelin, miltä
mahdoimme näyttää ulkopuolisen silmin. Kukaan täysjärkinen ei tanssinut
tyhmästi kaatosateessa – paitsi ilmeisesti me.
Kädet palasivat harteilleni ja märät huulet asettuivat
omilleni. Vastasin suudelmaan, ja hitaasti laskin tytön alas sylistäni
irrottamatta kuitenkaan otettani tai katkaisematta suudelmaa. Sen sijaan
kiedoin käteni entistä tiukemmin tytön ympärille. Olimme molemmat märkiä ja
väsyneitä, mutta emme antaneet sen häiritä. Sade vain liimasi meidät paremmin
yhteen. Aivan kuin olisimme olleet samaa lihaa. Hitaasti, huomaamatta, huulet
erkanivat toisistaan. Jennin silmät olivat yhä kiinni, ja minä huohotin
raskaasti. Painoin otsani kiinni toisen otsaan, ja hengitin vasten tuon
kasvoja. Sitten nostin kasvoni hymyillen kohti taivasta ja annoin
vesipisaroiden ropista voimakkaasti iholleni. Naurahdin, ja irrotin kädelläni
vartaloon liimaantuneen paidan. Vilkaisin tyttöä, joka hymyili myös, ja tarttui
käteeni kaksin käsin. Nappasin maahan jääneen farkkutakin ja heitin sen olkani
yli.
Märät huulet painautuivat vasten paljasta olkapäätäni.
”Kiitos, ihana”, kuului hento kuiskaus, joka hukkui pian
meren kohinaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti