→ NELJÄSTOISTA LUKU

► jenni

Istuin ruokalan keskellä, suuressa pöydässä, jossa ei istunut minun lisäkseni muita kuin äidinkielen opettaja. Valitsin isoimman pöydän kuitenkin siksi, että Ipe tulisi pian kavereineen syömään. Porukka oli niin iso, ettei se mahtuisi pienempään pöytään. Vilkuilin ruokalan ovea. Olihan se sinänsä ihan mukavaa, että poikaystävä oli samassa koulussa, mutta juuri tällaisina hetkinä, kun riitelimme, olisin ihan mieluusti ollut erikoulussa. Ja siinä olikin taas yksi syy koulunvaihtoon, vaikka toisaalta Ipen koulu loppuisi joka tapauksessa. Vilkaisin taas ovelle päin. Juuri silloin se aukesi, ja sisään juoksi Julius, suoraan kohti pöytääni.

”Jari! Ysin Iisak kaatu rapuissa ja menetti tajuntansa!” sisään tullut poika huusi äidinkielen opettajalle. Pudotin haarukan kädestäni järkyttyneenä. Ipe! Ponnahdin ylös ja lähdin juoksemaan Juliuksen perässä kohti kierreportaita. Jo kaukaa näin ison lössin porukkaa rappujen alapäässä, ja erotin myös maassa makaavat, tutut jalat. Äkkiä alkoi kaduttamaan edellisillan riita. Olisiko Ipe kunnossa? Raivasin tietä kohti tajuttomana makaavaa poikaa. Verta valui tämän päästä. Laskeuduin pojan viereen polvilleen, ja nostin tämän pään syliini. Pieni kyynel vierähti poskelleni, kun silitin pojan kasvoja. En välittänyt hälinästä ympärilläni. Ipen terveys oli ainoa merkittävä asia.

Samassa pojan käsi nytkähti. Sitten hän avasi silmänsä, mutta puristi ne saman tien uudestaan kiinni – luultavasti kivusta.

”Ipe! Rakas, avaa silmät. Ootko sä kunnossa?” kyselin huolestuneena. Äidinkielen opettajakin oli kyykistynyt Ipen viereen. Hän käski Ipeä avaamaan silmänsä. Ensin poika ei reagoinut mitenkään, mutta lopulta hän avasi silmänsä vastahakoisesti. Kumarruin pussaamaan Ipen otsaa. Poika nosti katseensa minuun, ja soi pienen hymynkin.

”Sut pitää viedä terveydenhoitajalle. Hän sitten lähettää sinut lääkäriin, jos näkee sen olevan tarpeen. Jonkun pitäisi vain saattaa sinut sinne”, opettaja mutisi ja katseli ympärilleen etsien sopivaa henkilöä. Ihmettelin sitä hieman, sehän oli aivan itsestäänselvyys, että minä saattaisin Ipen terkkarille. Mutta ehkä opettaja ei tiennyt suhteestamme.. Ilmoitin, voivani auttaa Ipeä, ja nousin ylös.

”Mutta eikös sulla ala äidinkielen koe ihan juuri?” opettaja huomautti.

”Mä saatan Ipen mielelläni!” kajahti riemastunut ääni takaani. Milla! En missään nimessä halunnut Millan saattavan Ipeä yhtään mihinkään! Avuttomana käännyin katsomaan Ipeä, kai hänellä olisi oikeus mielipiteeseen. Poika vastasi katseeseeni pahoittelevasti, ja antoi sitten opettajan vetää itsensä ylös – suoraan Millan käsivarsille. Ipe jäi voimattomana nojaamaan tyytyväisen tytön olkapäätä vasten. Katsoin kuinka Milla lähti raahaamaan poikaystävääni kohti terveydenhoitajaa, vielä vilkaisten minua ilkeästi hymyillen. Mustasukkaisuuden aalto kulki läpi kehoni. Olisin niin kovasti halunnut itse olla Ipen apuna. Teki kipeää katsoa toista tyttöä niin lähellä omaa poikaystävääni. Minun Ipeäni..

Seisoin koulun pihassa, pääovilla, odottamassa Ipeä. Olin päättänyt antaa hänelle anteeksi viestieni lukemisen. Olisinhan itsekin varmaan lukenut, jos olisin nähnyt pojan chatin auki silmieni edessä.. Ja luultavasti Ipe ajan myötä ymmärtäisi haluni vaihtaa koulua ja hyväksyisi sen. Nyt en halunnut kuitenkaan tuhlata ajatuksiani typeriin riitoihin, vaan iltapäivään. Ipe oli luvannut tulla katsomaan estevalmennustani hevosellani. Jo pelkkä valmennus itsessään jännitti minua, mutta sen lisäksi Ipe olisi katsomassa.. Ajatus sai perhoset lentelemään vatsassani. Vaikka eihän Ipe ymmärtänyt ratsastuksesta yhtään mitään, suoritukseni menisi joka tapauksessa hänen mielestä hyvin. Tai sitten erittäin huonosti, jos poika vertaisi minua telkkarin huipputason ratsastajiin.. Niin, jos poika voisi ylipäätään tulla katsomaan tuntiani. Hänellä olisi varmasti aivotärähdys, ellei jotain vakavampaakin.

Pian ovi jo aukesikin. Pieni hymy kävi huulillani nähdessäni Ipen, mutta hymy hyytyi äkkiä. Ipen takaa ilmestyi Milla, aivan kiinni pojassa. Ipe käveli hymyillen luokseni, Milla tiukasti perässään. Poika pysähtyi vasta ollessaan ihan kiinni minussa. Hän kietoi kätensä ympärilleni ja katsoi minua suoraan silmiin. Sitten hän suuteli huuliani. Hymyilin onnellisesti. Olin oikein tyytyväinen Ipen suomasta suudelmasta, sillä se teki Millan varmasti mustasukkaiseksi, ja samalla sain näytettyä tytölle, että Ipe oli minun. Ehkä Ipe suuteli minua juuri siksi, halusi itsekin näyttää Millalle rakastavansa minua, eikä häntä. Tai sitten hän ei huomannut Millan käytöksessä mitään ihmeellistä ja suuteli minua ihan muusta syystä. Joka tapauksessa se toimi. Millan ilme vakavoitui, muuttui heti mustasukkaisemmaksi kuin olin osannut edes kuvitella. Tyttö tarttui Ipen kädestä kiinni, saadakseen pojan katseen kääntymään pois minusta. Ipe kääntyi katsomaan Millaa vieressään.

”Pärjäätkö sä nyt ihan varmasti? Pitäisköhän mun saattaa sut kotiin asti?” Milla kysyi lempeästi, samalla sipaisten pojan poskea. Sisälläni kirpaisi taas. Ei Millalla ollut oikeutta koskea Ipeen sillä tavalla. Ja minkä takia Ipe ei tehnyt mitään, antoi Millan lääppiä itseään?

”No enköhän mä osaa elää niin ku ennenki. Sitä paitsi, nythän mä pääsen paljon parempaan hoitoon”, poika virnisti, ja kietaisi kätensä olkapäilleni samalla pussaten ohimoani. Lähdimme kävelemään kohti juna-asemaa. Hymyilin tyytyväisesti. Olin jo hetken pelännyt Ipen kuitenkin tykkäävän Millasta. Nyt minun pitäisi oikeasti unohtaa koko tyttö. Tunteet Ipen ja Millan välillä olivat yksipuoliset, olin nyt varma siitä. Ipen kosketus tuntui sitä paitsi vielä paremmalta, kun tiesin Millan unelmoivan samasta..

► iisak

Nojasin hevostallin tiiliseinään. Katsoin kun Jenni seisoi vähän matkan päässä hevostaan pidellen jutellen samalla valmentajansa kanssa. Olin hieman pettynyt huomatessani valmentajan olevankin mies, minua vain pari vuotta vanhempi. Jenni ei ollut maininnut valmentajansa sukupuolesta mitään, eikä iästäkään. Mikäs ihme se nyt oli, että tyttö viihtyi niin hyvin tallilla, kun seurana oli tuollainen ratsastajapoika. Huokaisten käänsin katseeni ensin betoni lattiaan nostaen sen sitten seinää pitkin hevosen pesukarsinaan. Ei huvittanut nähdä Jenniä puhumassa sen toisen kanssa..

”Ooksä tulossa vai jäätkö kattelee tallia mieluummin?” Jenni kysyi yhtäkkiä hymyillen edessäni. En ollut huomannut tämän tuloa. Mutisin jotain vastaukseksi ja lähdin kävelemään ratsastuskentälle tytön vieressä.

”Et sit kertonu et se sun valmentaja on mies”, tokaisin hieman katkerasti. Jenni vilkaisi minua ihmeissään, mutta ei voinut ilmeisesti katsoa pidempään keskittyessään hevosen taluttamiseen.

”No mitä sillä on väliä onko se mies vai nainen? Kyllä miehet on ihan yhtä osaavia ku naisetkin. Alex on tosi lahjakas!” hän huomautti, ymmärtämättä ollenkaan pointtiani. Ehkä ihan hyvä niin. En halunnut Jennin tietävän ajatuksistani. Enhän minä mustasukkainen ollut, mutta tyttö saattaisi suuttua. Ratsastus oli hänelle tärkeä laji.

Jäin kentän ulkopuolelle nojaamaan aitaan. Katsoin kuinka tämä Alexiksi nimetty mies piti hevosesta kiinni sillä aikaa, kun Jenni nousi kevyesti satulaan. Sitten nuori mies siirtyi hevosen viereen ja siirsi Jennin jalkaa eri asentoon. Hän otti tytön käsistä kiinni ja vaihtoi niidenkin asentoa vähän, itse en kyllä huomannut ollenkaan muutosta. Sitten miehen toinen käsi siirtyi Jennin alavatsalle ja toinen alaselälle, ja jäivät siihen.  Alex selitti jotain, ja Jenni kuunteli nyökytellen välillä. Lopulta mies irrotti kätensä tytöstä, puristi tämän polvea ja taputti hevosta kuuluvasti. Jenni painoi jalkansa vasten hevosen kylkiä, ja sai hevosen lähtemään liikkeelle.

Nojasin edelleen kentän puuaitaan. Vilkaisin kännykkäni kelloa. Jenni oli ratsastanut suunnilleen viisikymmentä minuuttia. Tyttö näytti erittäin hyvältä ratsastaessaan. Varmasti Alex oli huomannut saman jo aikoja sitten. Vilkaisin kentän keskellä seisovaa miestä, joka tuijotti Jenniä herkeämättä. Hänellä oli päällään tummat, normaalia löysemmät ratsastushousut, sekä sininen t-paita, sekin ratsastukseen tarkoitettu.

”Eiköhän tää riitä tältä päivältä. Ota vaan loppuravit, voltteja, ympyröitä, kaarevia uria. Ja venytä kaulaa kunnolla, ettei paikat mee jumiin”, Alex huusi ja lähti sitten kävelemään minua kohti. Hän kumartu aidan ali, nappasi maasta vesipullon ja joi siitä pitkään. Sitten hän laski sen takaisin maahan ja jäi viereeni nojaamaan aitaan.

”On toi Jenni kyllä ihan uskomattoman lahjakas! Oon itekin mennyt tolla hevosella joskus, enkä saanut sitä läheskään noin hyvin peräänantoon..”, Alex mutisi tuijottaen Jenniä ihaillen. Käännyin katsomaan miestä.

”Niin, kukas sä muuten olet? Jennin hevosenhoitaja vai?”, tuo kysyi huomatessaan katseeni.

”Todellakaa..”, tuhahdin turhankin ärtyneenä. Vilkaisin Jenniä, mutta käännyin sitten takaisin Alexiin päin. ”Poikaystävä”, tokaisin tuolle.

”Jaa.. Niin tietysti. Sä oot kyllä onnenpoika”, Alex mutisi, mutta huomatessaan kysyvän katseeni jatkoi: ”Niin että onhan se upee nainen. Pidä kiinni siitä”, tuo tokaisi ja käveli sitten Jenniä vastaan. Tyttö oli hidastanut hevosen käyntiin ja käveli porttia kohti.

”Mä kierrän vielä sen viidensadan metrin lenkin. Tuuksä, Ipe, mukaan?” Jenni kysyi päästyään portin kohdalle. Alex avasin hänelle portin, ja lähdin kävelemään hevosen vierellä.

Jenni talutti hevosta tarhaan, jossa kuulemma odotti pieni heinä kasa, josta poni ilahtuisi. Kävelin vaisusti perässä, miettien Alexin sanoja. Ei kai mies ollut kiinnostunut Jennistä? Ainakin saisi katsella tyttöä mielin määrin, ja kosketellakin ilman, että Jenni huomaisi siinä mitään kummallista.

”No, sano nyt miltä se näytti? Oot ollu niin vaisu”, Jenni kysyi vilkaisten minua olkansa yli.

”Se näytti oikeen upeelta, meni hyvin peräänannossa. Sähän oot tosi lahjakas”, mutisin katkerasti Alexin sanoja lainaten. Jenni pysäytti hevosen ja kääntyi katsomaan minua.

”Alex sanoo aina noin..”, hän mutisi rypistäen kulmiaan.

”Mä tiedän”, tokaisin ja käännyin katsomaan muualle.

”Ooksä mustasukkanen?” Jenni kysyi virnistäen.

”No en ole!”, huudahdin ärtyneenä kääntyen katsomaan takaisin tyttöön, joka juuri talutti hevosen tarhaan.

”Oothan, ihan selvästi!” hän intti, ottaen samalla riimun pois hevosen päästä.

”Enkä oo”

”Oot”

”Enhän”

”Olet!”

”No en varmalla ole!”

Jenni sulki portin ja kääntyi katsomaan minuun hymyillen leveästi.

”Sä oot aika söpö mustasukkasena..”, hän sanoi kävellen pari askelta lähemmäs mua.

”Mut ku mä en-”, yritin vielä, mutta tyttö keskeytti lauseeni suutelemalla huuliani pitkään.

► jenni

Kävelimme rappuja alas määränpäänämme olohuoneemme. Äitini laittoi ruokaa, ja isäni katsoi televisiota. Isä halusi tutustua Ipeen paremmin, mutta minä en pitänyt ajatuksesta yhtään. Isä oli aina ollut poikien, tai oikeastaan ’kollien’, suhteen todella ärsyttävä. Kun olin muutamaa vuotta nuorempi, hän uhkasi pystyttää pihaamme piikkiaidan, ettei pojat pääse kosiskelemaan minua.. Vanhetessani hän oli hieman rauhoittunut, mutta en silti halunnut hänen puhuvan Ipen kanssa. Toisaalta, olihan hänen jo aikakin tutustua edes vähän Ipeen. Ehkä hän sitten rauhoittuisi, ja jopa hyväksyisi pojan nukkumisen vieressäni. Ei Ipe ollut sellainen mitä isä luuli. Hän oli kunnollinen eikä tekisi minulle koskaan mitään pahaa.

Astelin olohuoneeseen Ipe perässäni. Väänsin tekohymyn kasvoilleni, ja istuin nojatuolin käsinojalle. Ipe meni kohteliaasti kättelemään isääni. Meinasin purskahtaa nauruun siinä vaiheessa, sillä tiesin, että poika vain näytteli tehdäkseen hyvän vaikutelman. Sitten hän palasi luokseni ja istuutui samaan nojatuoliin, minkä reunalla istuin.

”No, ootkos sä hyvä lapiomaan lunta tai halkomaan puuklapeja?” isä aloitti.

”Isä, älä jaksa..”, huokaisin pyöräyttäen silmiäni. Ipekin ymmärsi varmasti kyseessä olevan vain vitsi, mutta hän lähti kuitenkin sujuvasti leikkiin mukaan.

”Joo, mä oon ihan pienestä asti tehny aina kaikki lumityöt kotona. Ja kyl mun isä opetti ihan hyvin halkomaan puita. Onks sul jotain hommii vai? Mä teen ihan mieluusti”, Ipe puhui pitäen hyvin pokkansa. Hän oli harjoitellut monta vuotta koulussa, kiusatakseen opettajia. Poika pystyi puhumaan ummet ja lammet ihan mistä vain, nauramatta yhtään – ja kaikki meni aina täydestä.. Isän ilme oli näkemisen arvoinen, kun kuuli Ipen sanat. Hän varmaan oletti pojan vain nauravan tai hämmentyvän.

”Jaa.. No kyllähän mulla aina hommia on jos sua kiinnostaa..”, isä mutisi hämillään. Hauskinta kaikessa olikin se, että silloin kun muut yrittivät hämmentää Ipeä, poika onnistuikin hämmentämään heitä.

”No ei nyt ehkä kuitenkaan..”, sanoin isääni katsoen. Hän ei ilmeisesti oikeasti tajunnut, että Ipe vain esitti.

”Ei ku kyl mä teen ihan oikeesti mielelläni”, Ipe tokaisi. Ei hän voinut olla tosissaan. En minä halunnut, että poika tekisi meillä jotain töitä..

”Sehä on hyvä! Kyllä sä oot, Jenni, kunnon miehen löytänyt!” isä huudahti hymyillen. ”Mutta mennäänpäs nyt syömään”, hän huomautti, nousi ylös ja lähti kävelemään kohti keittiötä. Käännyin katsomaan Ipeä.

”Se oli vaan läppää, ei sun olis tarvinnu suostua..”, huokaisin turhautuneena. Ipekin nousi ylös.

”No ei se nyt kovin iso vaiva oo paria klapia pilkkoa, jos se saa sun isän pitämään musta”, poika virnisti. Kävelimme ison ruokapöytämme ääreen haettuamme ensin ruokaa keittiöstä. Istuimme vierekkäin toiselle puolelle pöytää, ja vanhempani toiselle puolelle. Yllätyksekseni Ipekin söi ihan normaalisti. Ehkä hän ei viitsinyt nirsoilla vanhempieni nähden. Jonkinlaista pientä ahdistuneisuutta kuitenkin aistin pojan olemuksesta. Varmaan vain jännitti vähän. Äitinikin innostui kyselemään Ipeltä kaikenlaista, kuten minkä ammatin hän aikoi opiskella tai koska hän menisi armeijaan. Ipe vaikutti jotenkin kiusaantuneelta. Vähän ajan kuluttua hän nousikin ylös ja otti lautasen käteensä.

”Sori.. Mun pitää mennä..”, tuo mutisi epävarmasti, ja vei lautasensa keittiön tiskipöydälle.

”Ipe, mikä sulle tuli?” kysyin ihmeissäni. Nousin itsekin ja lähdin pojan perään.

Kurkistin ensin huoneeseeni ja parvekkeelle, sekä muihinkin yläkerran huoneisiin, mutta Ipeä ei näkynyt missään. Sitten huomasin vessan oven olevan kiinni, toisin kuin yleensä. Käveltyäni lähemmäs, huomasin ettei se kuitenkaan ollut lukossa. Kurkistin varovasti sisään, ja näin Ipen oksentamassa! Mikä ihme hänelle tuli?

”Ipe? Onks kaikki hyvin?” kysyin huolissani, ja kävelin muutaman askeleen lähemmäs poikaa, joka jo lopetti oksentamisen. Hän pyyhkäisi suupieltään paperiin, jonka heitti vessanpönttöön ja veti vessan. Sitten hän käveli ohitseni lavuaarin luo ja otti suuhunsa vettä purskuttaakseen pahan maun pois. Poika jäi nojaamaan lavuaariin käsiensä varassa. ”Ooksä kipee, vai mikä sulla on? Pitäskö sun lähtee kotiin?” jatkoin, yrittäen saada kontaktia poikaan. Hän oli muuttunut jotenkin oudoksi.

”Ei! Kyl mä voin jäädä tänne, en mä oo kipee”, Ipe sanoi äkkiä. Sitten hän huokaisi syvään ja vilkaisi minua peilin kautta. ”Kun mä kerroin isän kuolemasta ja siitä et mä en nukkunu enkä syöny enää.. Niin mä tarkotin sen ihan kirjaimellisesti.. Ja sen takii mulla on edelleen aika paha syömishäiriö”