→ KOLMASTOISTA LUKU

Kävelimme kotiani kohti mutaista tietä pitkin. Vanhempani eivät ehtineet hakea meitä junalta, joten jouduimme tyytymään bussiin. Se ärsytti minua suunnattomasti, koska kello oli kuitenkin jo pian seitsemän illalla, ja seuraavana päivänä olisi koulua. Monet läksyt oli tekemättä ja huoneeni ihan sotkussa. Kaiken lisäksi sateen ja lumen sulamisen takia hiekkatie oli aivan mudassa, jonka takia myös kenkäni värjäytyivät ruskeiksi.

”Mitä sä mietit?” Ipe kysyi sipaisten poskeani samalla. Katsoin häntä vähän turhankin ärtyneenä. Eihän poika ollut minulle tehnyt mitään..

”En mitään..”, mutisin tuolle vastaukseksi. En halunnut olla Ipelle tyly, mutta en olisi jaksanut juuri nyt vastailla tuohon tuttuun, typerään kysymykseen. Mitä mietit. Tosi typerä kysymys. Ihan kun joku alkaisi oikeasti jakamaan sen hetken ajatuksiaan..

”Niin mä vähän arvelinkin”, poika tokaisi kuitenkin ihan normaalisti, välittämättä mielentilastani.

”Ai miten niin?”

”No en mä nyt oikeesti olettanu et sä ajattelisit jotain. Ethän sä ikinä ajattele mitään”, poika virnisti. Yritin edelleen olla oikein vihainen, mutta väkisinkin pieni hymy kaartui huulilleni. Että hän osasi olla ärsyttävä! Samassa tunsin sormet kyljissäni.

”Ei! Ipe älä!”, huusin nauraen pojalle, ja yritin estää tätä kutittamasta minua. Aivan turhaan. Astuimme juuri sillalle, joka ylitti pienen joen. Rakastin sitä paikkaa. Varsinkin keväällä, kun jää oli sulanut, eikä kesän kasvit vielä peittäneet sitä. ”Lopeta, tai mä heitän sut tonne jokeen!” uhkasin nauraen, ja tartuin kylkiäni kutittaviin käsiin. Seisoimme keskellä siltaa molemmat nauraen. Jalat olivat aivan kurassa, mutta ei se enää mua haitannut. Samassa muistin erään asian.

”Tuu, mä näytän sulle yhen paikan!” huudahdin, ja lähdin vetämään Ipeä perässäni sillalta hieman eteenpäin ja sitten ojan pientaretta pitkin kohti jokea.

”Mä kun luulin et sulla oli kiire johonkin..”, poika virnuili takanani. Tuhahdin tälle ja kävelin sillan alle. Tänä keväänä se oli mahdollista huonon talven johdosta, mutta jos lunta oli paljon myös vesi oli korkealla, jolloin sillan alle ei voinut mennä. Tarkastelin maata joen reunalla, ja nojauduin sitten vasten sillan tukipylvästä. Sillan allahan meni kahdet pylväät pystyssä, ja lisäksi muutama vaakasuorassa. Pystyssä olevat pylväät olivat hieman vedessä, joten vaakasuorien pylväiden päälle piti hypätä. Ja niin teinkin. Asetuin istumaan yhden tukin päälle jättäen jalat roikkumaan niiden yli, niin että jalkapohjani olivat vain muutaman sentin korkeammalla vedenpinnasta. Ipe katsoi mua hetken huvittuneena, mutta tuli sitten samalla tavalla perässäni ja istui viereeni. Poika jätti toisen jalan pylvään päälle ja toisen roikkumaan niin kuin minunkin jalkani. Nojasimme molemmat pystyssä oleviin pylväisiin.

”Täälläks sä vietät aina sun vapaa aikaa?” Ipe virnisti. Olihan se ehkä ulkopuolisen korviin huvittavaa, että viihdyin jossain sillan alla, mutta minusta siinä ei ollut mitään outoa.

”Älä nyt, tästä on ihan uskomattomat näkymät kaloihin. Vedestä näkee läpi, ja välillä tossa ihan pinnassa menee pikku parvia tai isompiakin kaloja!” selitin innoissani. Rakastin tutkia ja seurata kaikenlaisten eläinten elämää. Ipe katsoi mua hymyillen ja tähysti sitten veden pinnan alle. Pian vähän matkan päästä vedestä kuului molskahdus.

”Kato, tuol kävi iso kala. Näitkö?” Ipe huudahti. Katsoin äänen suuntaan, mutta näin vain kalan jättämät aallot. Aina minulle kävi niin. Usein istuin sillan alla etsimässä kaloja, ja aivan eri suunnasta kuului molskahdus. Samassa Ipe purskahti nauruun. ”Ei se mikää kala ollu! Mä heitin kiven sinne”, poika hekotti. Katsoin häntä hieman loukkaantuneena. Ei osannut yhtään ottaa tosissaan mun mielenkiinnon kohteita. Nauroi vaan. Osasin kuvitella kuinka huvittunut poika oli varmaan silloinkin, kun puhuin vaikka muurahaisista. Pettyneenä käänsi katseeni takaisin veteen.

”Hei, sori.. Tuu tänne”, hän pyysi, ja taputti edessään olevaa tilaa tukinpäällä. Siirryin varovasti pojan eteen, selkä tämän mahaa vasten nojaamaan.  Hän kietoi kätensä ympärilleni ja painoi leukansa kevyesti vasten olkapäätäni. Sitten hän huokaisi syvään. ”Mä oon välillä tosi tyhmä. Tai varmaan aina. Mut.. Sun pitää uskoo, et mä oikeesti arvostan sun puheita. Okei?”

”Miks sua muka kiinnostais kuulla jostain muurahaisista tai kaloista?” kysyin pojalta. Varmasti hän valehteli vain mun mieliksi. Ei häntä kiinnostanut, tiesin sen.

”Mua kiinnostaa kaikki mikä sua kiinnostaa. Oikeesti”, tuo vakuutti. Olin hetken hiljaa, kunnes sain idean.

”Sun pitää todistaa se mulle. Tuut huomenna katsomaan mun estevalmennusta”, virnistin, ja käänsin päätäni nähdäkseni pojan. Tämän ilme ei ollut muuttunut miksikään.

”Okei”, hän tokaisi päättäväisesti katsoen mua suoraan silmiin.

Olimme olleet kotonani jo aika pitkään. Olin ehtinyt siivota huoneeni ja tehdä läksyt. Olin päättänyt, että Ipe saisi nukkua minun vieressä sängyssäni, vaikka isäni ei niin tahtonutkaan. Asia ei kuitenkaan varsinaisesti hänelle kuulunut. Kävelin rappuja yläkertaan suihkunraikkaana. Ipe oli jäänyt huoneeseeni tekemään jotain läksyjään. Avasin oven ja astuin sisään. Ipe istui sängylläni, ja laittoi kännykkäni yöpöydälleni, siihen mihin sen jätin kun lähdin suihkuun. Rypistin kulmiani.

”Mitä sä teit?” kysyin ihmeissäni, ja kävelin lähemmäs.

”Miks sä et oo kertonu mulle et oot vaihtamas koulua?” poika tivasi vastaamatta kysymykseeni.

”Mitä? Sä luit mun viestejä!” huudahdin vihaisesti. Miten hän kehtasi!

”No yhtä chattii vähän, kun se oli auki, mut ei siin ees ollu sun viestei. Muuta kun se missä sanoit et oot ilonen kun pääset siihen toiseen kouluun”, Ipe tuhahti loukkaantuneena.

”No mitä välii? Sun koulu loppuu joka tapaukseks, niin ei sen sun elämään pitäs vaikuttaa!” vastasin vihaisesti, mutta myös ihmeissäni. Oli hetkiä jolloin en ymmärtänyt Ipen ajatuksen kulkua ollenkaan. Jos hänellä edes oli sellaista..

”Totta kai se vaikuttaa mun elämään, koska sä oot mun elämä!”

Katsoin hetken poikaa silmiin. Ei tuo ollut mikään syy lukea mun viestejä..

”Eli sä et halua mulle kaikkein parasta?”

”Haluan, tietenki. Mut mistä sä tiedät onko se toinen koulu yhtään parempi? Mitä vikaa tässä nykysessä muka on?”

”Tää on niin iso, mulla on koko ajan hirveet paineet! Kauheet ulkonäkö kriteerit joita pitää noudattaa tai muuten ei kuulu joukkoon. Pitäs olla kaunis ja täydellinen ja vaikka mitä kaikkee typerää..”

”No sähän oot kaunis ja täydellinen!”

”Lopeta! Ethän sä mitään voi ymmärtää, kun kaikki pyörii sun ympärillä koko ajan, sä kuulut joukkoon. Mua taas kaikki tuntuu vihaavan..”

”Hei sä oot vast ykkösellä, sä et tiiäkkää kuinka paljon ihmiset mua vihaa tuolla. Sitä paitsi kylhä koulun suosituin jätkäki tykkää susta”

”Suosituin? Justhan sä sanoit et kaikki vihaa sua!”

”No en mä puhunukkaa itestäni”

”Vaan..? Ei Jeelikään mikään suosittu oo, todellakaan”

”Äh, et sä edes tiedä kenestä mä puhun.. Ihan sama, unohda koko juttu..”

”No mieluusti. Mee nyt pois. Mä vaihdan vaatteet”, tokaisin pettyneenä, ja sain Ipen nousemaan ylös ja lähtemään huoneestani.

Istuin sängyn reunalle hämärässä huoneessani. Katsoin suloisesti nukkuvaa poikaa. Peitto oli vain puoliksi tämän päällä. Siirsin varovasti käteni pojan vatsalle ja annoin sormieni vaeltaa pitkin paljasta ihoa. Sormi kohosi aina vain ylemmäs, päätyen lopulta silittämään pojan poskea hellästi. Silmät puristuivat kiinni ja aukesivat sitten väsyneesti. Katse kohdistui minuun.

”Eksä oo mulle enää vihanen?” tuo kysyi rypistäen kulmiaan. Olimme riidelleet myöhään illalla. Ipe ei voinut ymmärtää koulun vaihto suunnitelmiani. Minä taas en ymmärtänyt, miksi se oli niin vaikea hyväksyä. Uusi kouluni oli sitä paitsi lähempänä Ipeä ja omaa kotiani. Aijoin joka tapauksessa vaihtaa koulua, sanoi Ipe mitä tahansa. Vihasin nykyistä kouluani.

”Oon.. Mut en jaksa puhua siitä nyt”, tokaisin pojalle.

”No hyvä, ehitäänhän me siitä puhua joskus myöhemminkin..”, Ipe mutisi unisena. Tämän silmät eivät meinanneet millään pysyä auki. Ei tainnut hänkään nukkua kovin hyvin. Samassa poika tarttui lantiostani kiinni ja veti minut viereensä makaamaan. Hän kietoi kätensä ympärilleni, kuin olisin jokin unilelu. Irrottauduin tämän otteesta ja nousin ylös.

”Mä meen nyt aamupalalle. Suosittelisin sullekin”, tokaisin hymyillen ja tökkäsin samalla Ipen nenänpäätä. Poika yritti puraista sormeani leikillään. Lähdin nauraen kohti alakertaa laittamaan aamupalaa.

► iisak

Istuin matikan luokassa. Tai oikeastaan puoliksi makasin pulpetin päällä. Olin sulkenut silmänikin ja meinasin nukahtaa jatkuvasti. Onneksi istuin luokan perällä, niin opettaja ei huomannut. Mieltäni oli painanut lähes koko yön kaksi asiaa; Jennin koulun vaihto sekä meidän riita. En vain voinut käsittää miksi tyttö halusi niin palavasti vaihtaa koulua. Eihän hänellä paljoa ollut kavereita nykyisestä koulusta, mutta vielä vähemmän hän tuntisi uuden koulun oppilaita. Toisaalta en ymmärtänyt itseänikään. Saisihan tyttö vaihtaa koulua tai tehdä mitä vaan halutessaan. Kaikki vain tapahtui niin yhtäkkiä, etten tiennyt mitä ajatella.  Oikeasti olin ollut tosi tyhmä. Lukea nyt toisen viestejä tämän ollessaan suihkussa! En vaan voi käsittää miten Jenni vielä jaksoi minua. Ensin annoin Millan suudella minua ja päästin Vilpun karkuun, sitten join itseni humalaan ja nyt luin hänen viestejä.. Täytyisi hyvittää tekoni jotenkin.

Tunsin hennon käden tökkäisevän olkapäätäni. Nostin väsyneenä päätäni, ja näin Millan vieressäni. Niin, opettajan määräämänä istuin nyt Millan vieressä..

”Voisitsä auttaa mua vähän täs tehtävässä?” tyttö kysyi hymyillen muka suloisesti samalla kallistaen vähän päätään oikealle ja jauhaen purkkaa suu auki. Ällöttävää.. Murahdin jotain vastaukseksi ja suljin silmäni uudelleen. ”Ipee.. Sä oot niin hyvä matikassa”, Milla jatkoi leperrellen minulle. Tunsin sormien kiipeävän pitkin kättäni kohti olkapäätä. Heilautin olkaani häätääkseni sormet pois, mutta ne palasivat takaisin.

”No okei, kunhan lopetat ton lääppimisen”, tuhahdin ärtyneenä ja kohottauduin pystympään. Katsoin Millan kirjasta tehtävää, jota hän ei osannut. Tai siis ei mukamas osannut. Tehtävä oli helppoakin helpompi, tyhmäkin tiesi, ettei Milla oikeasti apua tarvinnut.. Vastahakoisesti aloin kuitenkin neuvomaan tyttöä laskussa.

Laahustin koulun jyrkkiä kierrerappuja alimpaan kerrokseen, jossa oli ruokala ja ulko-ovi. Vihdoin oli koittanut ruokailun aika. Oikeastaan ruokailu oli aina koulupäivän ikävintä aikaa, mutta Jennin takia vaivauduin sinne asti joka päivä. Haukottelin syvään. Koulua oli ollut vain kolmisen tuntia, mutta olin jo nyt aivan poikki. Voisin vaikka nukahtaa pystyyn..

”Ipeee!” kuului villi huuto takaani, ja samassa tunsin painon selässäni. Joku hyppäsi reppuselkääni roikkumaan. En osannut yhtään odottaa takaapäin kovaa vauhtia tulevaa painoa selkääni, ja siksi menetin tasapainoni. Lensin selälleni rappuihin ja poukkoilin kipeästi aivan alas asti lyöden päänikin monesti. Kipua en kuitenkaan ehtinyt tuntea, kun kaikki ympärilläni pimeni.