→ KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU

► iisak

Asetin peiton paremmin nukahtaneen tytön ympärille. Silitin vielä hetken tuon silkkisiä hiuksia, painoin huuleni vasten pehmeää poskea ja nousin ylös sängyltä. Avasin huoneen oven mahdollisimman hiljaa, mutta se kuitenkin narahti vähän.

”Ipe? Mihin sä meet?” Jenni kysyi unisena nostaen päätään hieman nähdäkseen minut.

”Mä käyn himas”, vastasin katsoen tyttöä hetken silmiin, niin hyvin kuin hämärässä huoneessa saattoi.

”Mut älä sano Ilpolle tästä mitään.. Oo ihan ku et olis kuullukaan koko jutusta..”, tyttö kuiskasi käheällä äänellä.

”Joo, älä sä siitä murehdi”, vakuutin hymyillen hieman, ja lähdin sitten sulkien oven perässäni. Jennin vuoksi yritin esittää rauhallista, vaikka todellisuudessa sisälläni kiehui ja pahasti. Ilpo ei tulisi pääsemään tästä niin helpolla, kuin Jenni tahtoi. Toisaalta ymmärsin, ettei Jenni halunnut muiden tietävän tällaisesta, ei Ilpokaan haluaisi. Mutta Ilpo teki silti väärin, ja jokainen joka minun tyttööni koski sillä tavalla, sai samalla mitalla takaisin, jos se minusta oli kiinni. Ja tässä tapauksessa oli.

Avasin kotini oven, ja viskasin kenkäni miten sattuu eteisen nurkkaan. Keittiöstä kuului astioiden kilinää ja vesihanan lorinaa, josta päättelin äidin olevan kotona jo. Harry juoksi luokseni pitkät kynnet lattiaa raapien, ja kumarruin tervehtimään tuota.

”Iisak! Mä ajattelinkin, että ihan kuin olisin kuullut oven kolahduksen”, äiti ilmestyi keittiön ovelle esiliina päällään ja leikkuuveitsi kädessään. Nousin ylös koiraa rapsuttamasta, ja lähdin astelemaan keittiötä kohti. Olohuoneen oviaukon kohdalla pysähdyin kuitenkin katsomaan sohvalla loikoilevaa miestä murhaavasti silmiin. Ilpo katsoi takaisin, mutta selvästi paljon epävarmemmin kuin yleensä. Ei epäilystäkään, etteikö tuo tietäisi tehneensä väärin. Se ei valitettavasti riittänyt minulle, halusin kostaa. Mutta tekisin sen myöhemmin, ihan vaan Jennin takia. Kiristin hampaitani, ja puristin käteni nyrkkiin, mutta lopulta annoin periksi, ja jatkoin matkaani keittiöön. Pöydän ääressä istui Iida syömässä iltapalaa. Nähtyään minut, hän hymyili leveästi ja alkoi kertoa tarinoita koulustaan ja kavereistaan. Laitoin käteni tytön olkapäille takaapäin ja pussasin tämän hiuksia. Pienen tytön elämä oli niin huoletonta, varsinkin kun ajatteli mitä kaikkea Iidakaan ei tiennyt, vaikkapa Ilposta. Ja hyvä niin. En olisi halunnut tytön kasvavan koskaan isoksi..

”Eikö Jenni tullut?” äiti kysyi hetken päästä, vaikka tiesi varsin hyvin vastauksen. En jaksanut vastata sen kummemmin, mutisin vain jotain epämääräistä.

”Ette kai te eronnu oo?” tuo kysyi jo huolestuneena.

”No ei! Tietenkään..”, ärähdin.

”No onko teillä jotain riitaa..?”

”Äh, kunhan tulin käymään vaan”, tuhahdin, ja laskin kirje kasan takaisin pöydälle, selattuani ensin, ettei minulle ollut tullut yhtäkään. En jaksanut jutustella äitini kanssa juuri sillä hetkellä, joten painelin raput yläkertaan suoraan huoneeseeni. Painoin valokatkaisinta, jonka seurauksena kirkas valo täytti huoneeni läpikotaisin. Suljin oven, ja nostin kannettavan tietokoneeni syliini sängylle. Kirjoitin Google hakuun ’Suomenlinnan hostelli’, ja aloin tutkimaan eri vaihtoehtoja.

Haukottelin syvään, ja venytin käsiäni niin pitkälle kuin taivuin. Painoin läppärin kannen kiinni, ja asetin sen takaisin paikalleen pöydän päälle. Vaihdoin vielä edelliseltä päivältä jääneet verkkarit vanhoihin, tuttuihin farkkuihini, sekä hieman hikisen t-paidan puhtaaseen. Laitoin harmaan DC:n hupparin takaisin päälleni, iPhonen taskuuni, ja lähdin lampsimaan rappuja takaisin alas. Kello läheni yhdeksää, ja Jenni varmasti alkaisi pian jo nukkumaan, joten halusin ehtiä seuraavaan junaan.

Eteisessä vedin kengät jalkaani, nappasin ruskean pusakkatakkini naulakosta ja vedin sen päälleni sulkematta kuitenkaan vetoketjua. Avasin jo oven lähteäkseni, kun Ilpo keskeytti aikeeni ilmestyen olohuoneesta. Odotin hermostuneena, kun mies käveli luokseni ovelle.

”Tuli vaan tässä mieleen, että ei sitten aina kannata uskoa kaikkea mitä se Jenni sanoo. Tai siis tossa iässä tytöt tykkää keksiä kaikenlaista ja-”

”Siis koitatsä väittää, et Jenni valehtelis mulle? Kyl mä tiedän mitä sä oot tehny, sun on ihan turha esittää mitään”

”Mä en ymmärrä mistä ihmeestä sä nyt puhut?”

”Kuule tiiätsä miten paljon mun tekee mieli hakata sut just nyt? Mut mä en tee sitä, iha vaan Iidan ja äitin takia. Mut usko mua, mä teen sen joskus, ja sillon sä saat katua”, tuhahdin raivoissani, sen verran hiljaa kuitenkin, ettei muut kuulisi. Katsoin vielä hetken Ilpoa silmiin, voimatta uskoa, että tuo oli todella tehnyt sen, mitä Jenni kertoi. Sitten lähdin paiskaten oven kiinni suoraan miehen nenän edestä.

Pakotin itseni avaamaan väsyneet silmäni, vaikka luomet tuntuivatkin painavan mahdottoman paljon. Huone oli mukavan valoisa, sillä aurinko oli jo noussut. Vilkaisin pöydällä sijaitsevaa kelloa, joka näytti puolta yhtätoista. Käännyin kyljelleni makaamaan kasvot vastakkain vielä sikeässä unessa lepäävän tytön kanssa. Siirsin varovasti osittain tämän kasvoille valahtaneen vaalean hiussuortuvan korvan taakse. Väsymyksestä huolimatta halusin pitää silmäni väkisin auki, ihan vain nähdäkseni tuon kauniit kasvot. Tarkastelin jokaista pientäkin yksityiskohtaa, niin kuin Jennikin tarkasteli merta. Tyttö oli kuin enkeli, joka voisi särkyä pienestäkin rikkeestä. En olisi halunnut kenenkään satuttavan häntä. Ja silti tiesin liian monien jo tehneen niin.

Yhtäkkiä hiljaisuuden rikkoi terävä, pöytään kohdistuva tärinä, joka oli lähtöisin puhelimestani. Nappasin sen nopeasti käteeni, ja vastasin ehtimättä edes katsoa soittajaa. En halunnut tytön heräävän, sillä sitten hän muistaisi taas kaiken edellisestä päivästä.

”No mitä?” vastasin hiljaa vielä unesta käheällä äänellä.

”Niin onks Jennil kaikki hyvin? Sun piti soittaa..”, tunnistin Tysonin äänen puhelimen toisesta päästä.

”Aa, joo.. Tota, on se ihan kunnossa”, vastasin kertomatta totuutta. Olihan tyttö edelleen aika poissa tolaltaan.

”Totuus, kiitos”, Ty tokaisi nielemättä sanojani. Tuo tunsi minut liian hyvin..

”No mitä se sua niin paljon kiinnostaa?” ihmettelin, ja nousin pystynpään makaamaan kyynärpääni varassa.

”No oonhan mä sen tuntenu paljon kauemmin ku sinä, tietysti kiinnostaa”, poika huomautti.

”Kyllä mä osaan pitää siit huolen”, sanoin ja huomasin samalla Jennin avaavan silmiään. Huokaisin turhautuneena.

”Joo, en mä sitä epäile yhtään.. Mutta hei, ehtisiksä nähä jossain huomenna? Mun pitäs kertoo sulle yks juttu”, Ty kysyi vaihtaen puheenaihetta.

”Öö.. Huomenna on vähän huono.. Tai, ehkä nopee aamupäiväl Stadin satamas”, mutisin, vilkaisten vieressäni makaavaa tyttöä, joka katsoi minua kysyvästi unisilla silmillään.

”Aha, no mä koitan tulla sit sinne”, poika sanoi, ja lopetti sitten puhelun. Suljin näytön ja kurkotin laittamaan kännykkäni takaisin yöpöydälle kääntyen sitten heränneen tytön puoleen.

”Huomenta”, tokaisin hymyillen hieman, ja pussasin tytön otsaa kevyesti. ”Nukuiksä hyvin?”

”Yllättävän hyvin, vaikka nukuinki niin paljon eilen”, tyttö vastasi haukotellen makeasti.

”Millanen olo sulla on?” kysyin varovasti, tarkoittaen edellistä päivää. En ollut varma, oliko hyvä idea muistuttaa arasta aiheesta, mutta halusin kuitenkin varmistaa.

”Ihan ok, ainakin kun sä oot siinä”, tuo tokaisi, ja painautui kainalooni. ”Mitä sä teet huomenna jossain satamassa, vai kuulinko mä omiani?”

”Itse asiassa säkin oot siellä, ainakin toivon mukaan”, vihjasin hymyillen. Jenni nousi pystynpään nähdäkseen kasvoni.

”Häh, miten niin?” tuo ihmetteli.

”Mä aattelin et mentäis käymään Suomenlinnassa. Saisit muuta ajateltavaa”, kerroin, ja katsoin tytön nauravia silmiä.

”Mitä me siellä tehään?” hän kysyi ihmetellen hieman, mutta tiesin tuon ilahtuneen kuulemastaan.

”Ollaan vaan yhessä ja katotaan merta, siellä on tosi siistit näkymät merelle”

”Oi, Ipe, se olis niin ihanaa!” Jenni kiljahti ja kumartui halaamaan minua pussaten samalla poskeani hymyillen leveästi. ”Mut.. Mitä sä siellä teet, eihän sua kiinnosta meri?”

”Mua kiinnostat sä. Sä katot merta ja mä katon sua”, virnistin saaden tytön nauramaan onnellisesti. Vihdoin onnistuin jossakin. Sain Jennin piristymään ennen kuin ehdimme edes lähteä.

► jenni

Istuin sängylläni seinään nojaten, ja katsoin kuinka Ipe veti vaaleita farkkujaan jalkaansa. En olisi koskaan uskonut Ipen ehdottavan minulle yöpymistä Suomenlinnassa! En ollut tosiaan koskaan käynyt siellä, mutta olin aina kuvitellut sen olevan jotenkin tylsä paikka, ajattelematta asiaa sen kummemmin. En esimerkiksi ollut tiennyt, että kyseessä oli oikeastaan pikkuruinen saari, jota ympäröi meri joka suunnasta. Nähtävyydet olivat Ipen mukaan upeat, joten varmasti minäkin pitäisin niistä. Täytyisi tietysti vielä kysyä vanhemmiltani lupa lähtöön, mutta en antaisi heidän olla esteenä. Lähtisin, vaikka he kieltäisivätkin.

Yhtäkkiä Ipe tarttui kiinni polvitaipeistani ja kainaloistani nostaakseen minut ilmaan käsivarsiensa varaan. Kiljahdin nauraen, kun Ipe lähti kävelemään rappuja alas ilman paitaa kantaen minua yhä sylissään. Poika laski minut vasta keittiössä puumateriaalista valmistetulle sivupöydälle, alkaen kaivamaan kaappeja.

”Mä teen meille vähän aamupalaa”, poika virnisti, ja sääti hellan päälle asettaen paistinpannun kohdilleen. Katselin hymyillen Ipen touhuja, mutta laskeuduin sitten alas. Otin kaapista kaksi lasia joihin kaadoin appelsiini mehua. Samassa kuulin räsähdyksen uunin suunnalta, ja puristin silmäni kiinni. En ollut varma uskaltaisinko katsoa, mitä oli tapahtunut. Käännyin hitaasti Ipeen päin, joka oli myös kääntynyt katsomaan minua irvistäen söpösti. Laskin katseeni hellalle, jossa näin pari rikkoutunutta kananmunaa, josta pannulle pudonneet pienet osat olivat parhaillaan kärventymässä. Katsoin Ipeä pidätellen naurua.

”No, jos unohdetaan se aamupala.. Eihän nyt ees oo enää aamu”, poika mutisi ja käveli suoraan eteeni kietoen kätensä ympärilleni. ”Mentäskö pienelle kävelylle Vilpun kaa?”

”Äh, en mä jaksais..”, yritin vastustella, vaikkei minulla toisaalta olisi mitään kunnon syytä kieltäytyä.

”Miten se meni se laulu.. Kävele mun kaaa, ihan minne vaaan… Tai jotenki sillee”, Ipe naurahti virnistäen samalla leveästi. Rakastin pojan hymyä enemmän kuin mitään muuta. Tai ehkä kuitenkin itse poikaa hieman enemmän.

”No okei, sait puhuttua mut ympäri”, vitsailin, ja irrottauduin tuon otteesta. ”Mut mä vaihdan eka vaatteet”

Olimme kävelleet jo monta kilometriä rauhallista tahtia jutellen oikeastaan aivan kaikesta. Ipen kanssa oli aina niin helppo puhua. Ei ollut mitään, mitä en olisi voinut sanoa, ja tuntui kuin Ipe olisi ainoa poika joka oikeasti ymmärsi edes vähän asioitani – tai sitten hän oli vain hyvä näyttelemään. Mutta ainakin poika kuunteli, se oli minulle tärkeintä. Ja Ipe oli myös luotettava ja rehellinen. Tunsin oloni aina niin turvalliseksi tämän seurassa.

Käännyin katsomaan poikaa, joka juuri selitti jotain innoissaan. Ipen vaaleat hiukset tulivat suloisesti pipon alta esiin, ja tuo piti käsiään housujen taskussa. Takin tuo oli jättänyt auki, sillä ilma oli yhtäkkiä lämmennyt huomattavasti. Seuraavalle päivälle oltiin luvattu jopa viisitoista astetta lämmintä! Mikä mahtava ajoitus matkallemme. Siirsin katseeni Ipestä tuon takana sijaitseviin koivuihin. Havaitsin muutamia hiirenkorvia joissakin oksissa. Aurinkokin tuli pilviharsojen välistä hetkeksi esiin. Sää oli ihanan keväinen ja raikas.

Olimme kiivenneet kallioisen metsän huipulle, tai ainakin päättelimme sen olevan huippu, koska emme nähneet korkeampaakaan paikkaa. Samanlaista maisemaa löytyi kotiseudultani minne ikinä katsoikaan. Puita oli kuitenkin niin paljon, että näkymänä oli vain taivaaseen kurkottavia mäntyjä.

”Hei, tääl sais ihan mahtavan kuvan Instaan”, huomautin pojalle, joka mutisi jotain saman tapaista vastaukseksi. Hyppäsin Ipen reppuselkään ja kiedoin käteni tuon harteiden ympärille. Ipe irvisti niin, että hampaat näkyivät ja nosti paitaansa jännittäen samalla vatsalihaksiaan. Minä nauroin pojalle painaen huuleni vasten tämän ohimoa, ja katsoin kameraan samalla, kun tuo otti kuvan kännykkäni etukameralla. Otin puhelimen takaisin, lisäsin kuvan Instagramiin ja kirjoitin kuvatekstiksi ’Never Let Me Go <3’. Ipe vilkaisi minua hymyillen, ja lähti sitten kävelemään kalliolta pois, kantaen minua yhä reppuselässään.