lauantai 31. tammikuuta 2015

→ SEITSEMÄS LUKU



 ► Iisak


Tiesin olevani hereillä, mutten halunnut avata silmiäni. Tunsin kuinka hennot sormet kulkivat pitkin selkääni. Hymy kaartui väkisin kasvoilleni. Olisin halunnut vain maata siinä tytön vieressä, nauttia kosketuksesta. Mutta tiesin myös, että minun olisi pakkoa kertoa edellisestä illasta Jennille. Siitä, että Vilppu karkasi, ja että Milla suuteli minua. Asian kertominen tuntui vaikealta, vaikkei se minun syy varsinaisesti ollutkaan. Millahan minua suuteli. Olin kuitenkin tottunut pitämään niin hyvät kuin huonotkin asiat vain omassa tiedossani, jakamatta niitä muille. Mutta nyt tilanne oli aivan eri. Menneisyyden ehtisin kertoa myöhemmin, mutta se mitä tapahtui nyt, oli kerrottava heti. Halusin olla rehellinen Jennille. Käänsin kasvoni nähdäkseni tytön.
”Huomenta kaunokaiseni”, mutisin unisesti hymyillen. ”Nukuiksä hyvin?”
”Mä näin unta sellasesta komeesta pojasta jonka nimi oli Ipe”, tyttö virnisti.
”Aijaa? Oli varmaa kauhee painajainen”, naurahdin ja käännyin mahalleni tyttöön päin nojaten kyynärpäihini. Siirsin yhden hiussuortuvan tämän korvan taakse peittämästä kauniita kasvoja.
”Mun pitäs kertoo sulle yks juttu.. eilisestä”, sanoin hieman vakavampana. Näin kuinka Jennin ilme muuttui myös vakavammaksi. Ehkä hän oli pelännyt, että pettäisin häntä tai muuta sellaista, ja nyt luuli saavansa todisteen siitä.
”Vilppu pääs multa karkuun. Tyson sai sen kiinni, eikä sille käyny mitään” aloitin ensin helpommasta. Tai ainakin minulle helpommasta, ehkä Vilppu olisi Jennille tärkeämpi kuin minä.
”Mitä? Miten ihmeessä se muka karkas? Lähtiks se jonku koiran perään, vai mitä siinä tapahtu?” Jenni kyseli ihmeissään. Ei kuitenkaan niin vihaisena, kuin olin olettanut.
”No nyt päästäänki siihen toiseen asiaan.. Milla suuteli mua. Siis ihan yllättäen, mä en osannu yhtään varautua. Ja sit mun ote vaan irtos siitä hihnasta..”
”Milla suuteli sua? Mut suuteliksä sitä? Siis takasin..”
”En! Tietenkään! Mähän sanoin et se tuli ihan yllätyksenä mulle.. Anteeks Jenni. Jos mä olisin tienny mitä se aikoo, niin en mä olis edes menny sinne..”, katsoin surullisena käsivarsiani. En kehdannut edes katsoa tyttöä. Illalla olin yrittänyt vähätellä asiaa, mutta nyt kun sanoin koko jutun ääneen, tunsin itseni idiootiksi. Tietysti minä olisin voinut estää sen. Jotenkin. Jos olisin huomannut Millan aikeet tarpeeksi ajoissa. Hänhän sanoi, että minä olin sille tärkeä ja tuli lähemmäksi. Miksen minä lähtenyt silloin jo pois?
”No eihän se sun vika ollu.. Mutta ei sun sitä Vilppua olis tarvinnu päästää irti. Mut tehty mikä tehty, eihän sille enää mitään mahda”, tyttö mutisi ehkä vähän pettyneenä.
”Eksä oo mulle vihanen?” kysyin ihmeissäni.
”En, minkä sä sille voit jos Milla suutelee sua. Mut Millalta se oli tosi tyhmästi tehty. Tiesihän se, että me seurustellaan!”
”No niin tiesi. Mut voidaanko nyt unohtaa tää juttu? Ja Jeeli myös. Eiks me voitais vaan unohtaa kokonaan muu maailma, oltais vaan me kaks?” kysyin, tarkoittamatta sitä välttämättä kysymyksenä. Katsoin tyttöä, joka vain katsoi mua takaisin.
”Toi oli varmaan söpöintä mitä mä oon koskaan kuullu, ainakaan sun suusta..”, hän lopulta mutisi. Hymähdin, en tiennyt mitä siihen pitäisi sanoa. Käännähdin selälleni, ja vedin tytön kainalooni, aivan kiinni itseeni.
Jonkun aikaa me vain maattiin siinä sängyllä, ihan hiljaa. Samassa ovikellon ääni kaikui alakerrasta yläkerran vierashuoneeseen saakka. Hetken päästä se soi uudestaan.
”Ai niin, mummi tais lähteä kauppaan tai jonnekki.. Viittisiksä käydä avaamas?” Jenni pyysi minulta. Ei kai siinä muukaan auttanut. Nousin ylös sängystä, astelin laiskasti raput alas ja menin eteiseen avaamaan oven. Oven takana seisoi yllätyksekseni Tyson.
”Ty? Eihän me viel mitään sovittu?” ihmettelin, päästäen pojan silti sisään.
”Mä kyl koitin soittaa sulle.. Muut lähti jo Sampalt, niin oli vähän pakko tulla. En kai mä keskeyttäny mitään?” hän kysyi vihjailevaan sävyyn. Tiesin kyllä mitä hän tarkoitti.
”Et, ei meidän suhde oo viel sillä tasolla”, totesin, ja menin keittiöön juomaan lasin vettä.
”Ai? Meillä se oli ihan luonnollista jo parin viikon jälkeen..”, poika sanoi muka kummeksuen, mutta todellisuudessa tiesin hänen haluavan vain leijua kokemuksillaan. Ärsyttävimpiä piirteitä Tysonissa.
”Niin, ja mitenkäs se teidän suhde päättykään lopulta?” virnistin, ja laskin vesilasin tiskipöydälle. ”Mä käyn sanoo Jennille et sä tulit”, sanoin ja lähdin takaisin vierashuoneeseen.
”Kuka tuli?” Jenni kysyi, kun palasin huoneeseen. Tyttö oli jo pukenut päälleen pillifarkut, valkoiset, pitkävartiset villasukat sekä vaalean, ihoa myötäilevän pitkähihaisen paidan.
”Ty vaan. Ei kai se haittaa?” kysyin ja kävelin peilin edessä hiuksiaan harjaavan tytön taakse. Kiedoin käteni tämän ympärille ja annoin suukon hänen niskaan. Tyttö hymyili minulle söpösti peilin kautta.
”Ei tietenkään, kunhan mun ei tarvii jutella sen kanssa..”, hän sanoi, kääntyi ympäri kasvot minuun päin ja tuikkasi pienen pusun huulilleni.
”No ei tarvii”, naurahdin, puin nopeasti nilkkoihin kapenevat verkkarit sekä vaaleansinisen paidan päälleni, ja lähdin takaisin alas. Ty oli jo mennyt olohuoneeseen sohvalle istumaan. ”No, mitäs sulle kuuluu? Ei olla kunnol ehitty juttelee lähiaikoina”, kysyin istuuduttuani toiselle nojatuoleista.
”Ja mistäköhän johtuu? Ei oo jätkää näkyny vähää aikaan Masalas..” Tyson tokaisi. Olihan se totta. Olin nykyään lähes joka päivä Jennillä. Nukuin ennemmin patjalla tytön huoneen lattialla, kuin kotona omassa sängyssä. ”Mut mitäs mulle nyt olis tapahtunu.. Pelkkää kouluu vaan, ei täs oikeen muuhun oo aikaa, ku vikoi kuukausii vedellään”
”Pelkkää kouluu? Ei kyl kuullosta sulta..  Eiks muka yhtää naista oo kiikaris?” Ty jos kuka oli naisten mies. Lähes jokainen koulun tyttö kuolasi hänen perään. Kyllähän pojalta lihaksia löytyi, ja kovan jätkän rooli, mutta rehellisesti sanottuna en silti ymmärtänyt mitä tytöt siinä näki. Tosin se varmaan johtui siitä, että olin itse tuntenut Tyn 3-vuotiaasta asti..
”Onhan mulla, mut se on sattumoisin varattu”, tuo tokaisi. Rypistin kulmiani.
”Kuka?”
”Haluuttekste syödä jotain? Mä aattelin paistaa kananmunia itelleni, mut kyl siit teillekki riittää”, kuului Jennin ääni rapuista.
”Ei mul ainakaan oo nälkä, syö sä vaan”, vastasin Tysoninkin puolesta, mutta käännyin sitten katsomaan tätä kysyvästi. Odotin edelleen vastausta. Pojan katse oli kuitenkin paljon puhuva. ”Siis mitä? Ai.. Vieläkö sä tykkäät siitä?” ihmettelin, ymmärtäessäni, että Tyson oli edelleen rakastunut Jenniin.
”Vielä..”, tuo vastasi vähän haikeutta äänessään. Toisaalta minun kävi vähän sääliksi poikaa.
”Mut maailmahan on täynnä naisia. Sähän saisit kenet vaan meijän koulust!”
”Ehkä saisin, mut en haluu ketään muuta kun.. sen”, poika vastasi, välttäen sanomasta Jennin nimeä. Ei varmaan halunnut tytön tietävän hänen tunteistaan.
”Eikö muka oo yhtäkään tyttöä koko koulussa, joka sulle kelpais?” Tyson katsoi minua, ja mietti hetken.
”No itse asias on.. Mut tosiaan jää hopeelle” Kohotin kulmakarvojani uteliaisuudesta. ”No kyl sä sen tiiät. Elina..” Tyson myönsi, ja lievä puna kohosi pojan poskille.
”Hahaa mä arvasin et sul on joku! Mut kai sä tiiät et se on aika usein Sampan kaa? Ettet sit pety, jos ei nappaa”
”Kyl mä sen tiiän, ei tarvii muistuttaa siitäkin..”, poika mutisi harmistuneen oloisena. Samassa Jenni tuli olohuoneeseen, ja istui syliini.
”Mistä te puhutte?” hän kysyi hymyillen. Vilkaisin Tysonia. Poika otti pöydälle jättäneen piponsa ja asetteli sen päähänsä.
”Mä taidanki täst lähtee..”, hän sanoi ja lähti eteiseen. Jenni katsoi pojan perään ja kääntyi sitten minuun päin ihmeissään.
”Tulinks mä huonoon aikaan?” hän kysyi.
”Et, se oli jo muutenki lähössä”, sanoin ja työnsin tytön pois sylistäni päästäkseni vielä puhumaan Tysonille.
”Hei ei sun tarvii lähtee vielä..”, sanoin tälle ja nojasin eteisen oven karmiin. Poika vaan vilkaisi minua, ja lähti sitten sanomatta mitään. Katsoin hetken sulkeutunutta ovea, kunnes Jenni tuli luokseni.
”Onks Tysonilla kaikki hyvin?” hän kysyi huolestuneena. Hymyilin tytölle lempeästi. Hän murehti aina liikaa. Lähdin kävelemään olohuoneeseen, ja vedin tytön mukanani pitäen hänet tiukasti kainalossani.
”On sillä, älä sä sitä mieti”, sanoin ja istuin olohuoneen sohvalle. Jenni istuutui mun syliini, ja painoi päänsä rintaani vasten. 


► Jenni

Istuin vielä pysähdyksissä olevan junan kuluneilla penkeillä. Ei mennyt kuitenkaan kauaakaan, kun juna jo nytkähti liikkeelle. Vilkaisin Ipeä joka istui vieressäni. Poika rötkötti rennosti penkillä vaaleat farkut taas roikkuen alhaalla. Hän selasi Facebookkiaan tylsistyneen näköisenä. Kaivoin laukustani purkan, ja laitoin kuivuneisiin huuliini rasvaa. Tarkistin samalla, että muistin ottaa kaikki päivän aikana tarvittavat kirjat. Sehän olikin järkevää tehdä junassa, kun mahdollisesti unohdettu kirja olisi kotona.. Samassa muistin, etten ollut tehnyt matikan läksyjä! Nopeasti kaivoin repustani etsimäni kirjan ja vihon, selasin oikean sivun ja silmäilin tehtäviä. En ymmärtänyt yhtään mitään. Mitäköhän mun päässä oli pyörinyt, kun asiaa opetettiin..
”Onks matikan läksyt jääny tekemättä?” Ipe kysyi yllättäen. En edes huomannut tämän tuijottaneen minua. Käännyin katsomaan poikaa anovasti.
”Sano et sä osaat nää! Sun on pakko auttaa mua..”
”Noihan on ihan helppoja, eksä muka oikeesti osaa?” tuo kysyi, kun oli vilkaissut pari laskua.
”No jos ne on kerran niin helppoja, niin auta sitten äläkä vaan istu siinä!” tuhahdin Ipelle. Poika tuli lähemmäksi minua, laittoi oikean kätensä olkapäitteni yli ikkunaan nojatakseen, ja kysyi minulta mitkä tehtävät oli läksynä. Hetken hän tuntui miettivän mielestään niin helppoa laskua, kunnes alkoi selittää sitä minulle.
”Poistat sulut, siirrät vakiot toiselle puolelle, negatiivisella jakamisen takii vaihat epäyhtälön merkin suunnan ja katot alkuperäisestä yhtälöstä, onko paraabeli ylös- vai alaspäin aukeneva. Koska se on ylöspäin aukeneva, nii x:n arvot on negatiivisia, kun x on suurempi ku miinus kolme, mutta pienempi ku kolme”, poika selitti, aivan kuin se olisi maailman yksinkertaisin laskutoimitus.
”Mä en tajunnu yhtään mitään..”, mutisin lopulta. Ipe katsoi minua ensin vähän turhautuneena, kun oli selittänyt kaiken turhaan, mutta otti sitten kynän kädestäni ja alkoi itse kirjoittamaan laskuja vihkooni. Jo muutaman minuutin kuluttua kaikki minulle mahdottoman näköiset laskut olivat siististi kirjoitettu vihkoon. Ipe tiputti kynän kirjan päälle ja kääntyi katsomaan minua.
”Etkä sit kerro matikan maikalle et mä tein noi!” hän sanoi.
”Ihan kun se ei arvais..”, mutisin, suljin kirjan jättäen vihon ja kynän sen väliin ja laitoin sen takaisin reppuun. ”Mut kiitos silti”, hymyilin pojalle ja annoin pusun tämän poskelle.

Astuimme ulos junasta kirpeään talvisäähän. Lähdin kävelemään uimahallille päin, sillä opettaja oli keksinyt maanantain liikuntatunnille uintia. Luulin Ipen lähtevän koululle päin, niin kuin kuuluisi, mutta poika lähtikin vierelläni kävelemään uimahallille. Syyksi hän vain sanoi haluavansa saattaa minut sinne. Niinpä tietenkin, ajattelin pyöräyttäen silmiäni. Olihan pojan käytös tosi söpöä, mutta en silti pitänyt ajatuksesta, että hän joutui vaikeuksiin minun takiani.. Kuitenkin silloin, kun Ipe päätti jotain, ei sille auttanut järkipuhe. Niinpä hän käveli kanssani uimahalliin, sisälle asti. Vasta tyttöjen pukuhuoneen ovella pysähdyin ja käännyin katsomaan häntä.
”No niin, kiva kun saatoit, heippa!” sanoin pojalle ja olin jo menossa pukuhuoneeseen, kun hän tarrasi lantiostani kiinni ja käänsi takaisin itseään päin.
”En mä vielä oo mihinkään lähössä”, tuo tokaisi ja suuteli mua pitkään. Sitten hän päästi minut otteestaan.
Valitsin yhden pukuhuoneen kaapeista, ja aloin riisuutua sen edessä. Osa tytöistä oli jo ehtinyt mennä suihkuun ja saunaan, mutta osa vasta vaihtoi vaatteitaan. Ajatukseni pyörivät lähinnä Ipessä koko ajan. Siksi yllätyinkin, kun kaverini Erika alkoi puhua minulle.
”Saattoko Ipe sut tänne asti? Eiks sillä ollu koulul tunteja?” hän kysyi, ja pari muutakin luokkalaistani kääntyi katsomaan minua.
”No joo, mut se nyt on sellanen.. Ei sitä niin kauheesti kiinnosta koulu”, selitin heille. Kiedoin pyyhkeen ympärilleni ja olin jo lähdössä suihkujen puolelle, kun Erikan paras ystävä Janika, keskeytti aikeeni.
”Tiesitsä muuten, et se Ipen luokan Milla tykkää siitä?” hän kysyi, mutta heti sen sanottuaan Erika mulkaisi häntä ilmeellä joka kertoi ettei sitä olisi saanut kertoa. En tiennyt mitä mun pitäisi ajatella. Ensin Ipe kertoi, että Milla oli suudellut häntä ja nyt vielä tämä, että tyttö oikeasti oli ihastunut Ipeen, vaikka olihan se toki arvattavissa. Voisinko luottaa siihen, ettei Ipe tekisi mitään? Pakkohan minun oli. En vastannut mitään hänelle, vaan lähdin suihkuun. Tarvitsisin muuta ajateltavaa..
Suihkun ja lyhyen saunomisen jälkeen kävelin altaille. Ilma viileni heti huomattavasti. Katselin ympärilleni pieni toivon kipinä sisälläni, jos vaikka näkisin Ipen jossain. Mutta en tietenkään nähnyt, pojan tunnithan olivat alkaneet jo aikoja sitten. Hyvähän se vain oli, että hän oli lähtenyt. Silti tunsin oloni jotenkin orvoksi ja epävarmaksi Millan takia. Mieleni teki vain päästä pian Ipen lämpimään syleilyyn..


Lähettänyt Ei kommentteja:

→ KUUDES LUKU



 ► Iisak

Kävelimme Jennin kanssa pitkin Espoon kävelyteitä. Jenni oli yrittänyt kysellä mikä minulle tuli aikaisemmin, mutta en ollut kertonut, vaikka halusinkin. Oli niin vaikeaa esittää onnellista, yrittää valehdella itselleni että kaikki oli nyt hyvin. Olihan se totta, et asiat oli alkanut jo järjestymään, nyt kun seurustelin Jennin kanssa. Jenni teki minut kyllä onnelliseksi ja sai minut unohtamaan kaikki murheet, mutta vaan hetkeksi. Aina kun Jenni lähti ja jäin yksin, putosin kovaa ja korkealta, heräsin todellisuuteen ja tajusin, ettei mikään ole oikeasti muuttunut. Kyllähän Jenni vei osan minun masennuksesta, mutta kaikki muu jäi vielä jäljelle. Ja tiesin, etten koskaan pääsisi niistä yli, ellen kertoisi Jennille.
”Mennään tonne!” Jenni naurahti ja osoitti koulun pihaa, jossa oli keinuja ja monia muita telineitä. Päätin olla hetken ajattelematta menneisyyttä. Virnistin leveästi ja juoksin edellä rengaskeinuun.
”Mä ostan sulle tikkarin jos saat kovemmat vauhdit ku mä!” uhosin tytölle, samalla kun jo otin vauhtia seisaaltaan.
”Hei, toi on epäreiluu, mulla on Vilppu!” Jenni huudahti. Hän sitoi koiran koulun pihalla olevaan lipputankoon, juoksi keinuille, mutta ei mennyt omaan keinuun, vaan pyysi minua pysäyttämään jo aikaan saaneeni vauhdit, jotta hän voisi istua jalkojeni juureen. Kun olimme aikamme keinuneet, päätin hypätä alas, taaksepäin. Keinu heilahti niin kovaa, että Jennikin meinasi tippua ja kiljaisi samalla. Tarrasin keinun ketjuista kiinni, niin että sain vauhdit pysähtymään.
”Sori.. Ehkä mä oon kuitenkin sen tikkarin sulle velkaa..”, sanoin, kun Jennikin nousi keinusta ja näytti vihaista naamaa mulle.
”Ei taida tikkarit auttaa..”, hän mutisi ja näytti kätensä minulle. Se oli ilmeisesti vääntynyt keinun heiluessa.
”Ei toi oo mitään vakavaa, menee ohi kohta. Saat suklaata, saanks mä sit anteeks?” katsoin tyttöä tarkoituksenani suloinen koiranpentu-ilme, mutta ilmeisesti en onnistunut, kun Jenni vain purskahti nauruun.
”En mä sun suklaitas halua. Anna ennemmin pusu”, tyttö sanoi hymyillen söpösti. Kiedoin käteni tytön lantiolle, ja suutelin ensin hänen huulia, sitten poskea ja kaulaa palaten sitten takaisin huulille. Suutelimme siinä jonkin aikaa toisiimme kietoutuneina. ”Voisit sä silti ostaa mulle sen tikkarin”, Jenni virnisti lopulta.
”Mä ostan sulle mitä sä vaan ikinä haluut, ainaki niin kauan ku mutsi laittaa mun tilille lisää rahaa”, naurahdin, ja irrottauduin tytöstä. Otin Vilpun irti lipputangosta, ojensin hihnan Jennille, ja jatkoimme vielä matkaa kaupalle päin.

Kävelimme kaupan edestä alkavan puiston polkuja pitkin. Polun molemmin puolin oli vierivieressä riippakoivuja, jotka kallistuivat entistä enemmän polun yläpuolelle kaareksi lumen painosta. Räntä sää oli jo loppunut, ja pakkasta oli tullut taas lisää. Ehkei lumi ollutkaan vielä lähdössä. Vilppu pysähteli vähän väliä nuuskimaan toisten koirien hajuja ja jätöksiä. Mahtoi koiralla olla mukava elämä.. Mutkan takaa ilmestyi täti, joka talutti isoa saksanpaimen koiraa.
”Ipe ota sä Vilppu, ku sä oot mut vahvempi.. Äläkä päästä sitä ton koiran lähelle, tai se hyökkää sen kimppuun”, Jenni sanoi ja ojensi hihnan minulle. Pidin Vilpun tiukasti itseni ja ojan välissä, enkä päästänyt sitä lähemmäs toista koiraa. Koira meni kuitenkin ohi, eikä Vilppu edes murahtanut sille. Annoin hihnan takaisin Jennille.
”Säki voisit käydä välil salilla, jos sun voimat ei riitä edes tohon”, sanoin virnistellen tytölle.
”No kuule et oo ollu paikalla, ku Vilppu on ihan tosissaan käyny vieraan koiran kimppuun.. Että oo sä vaan hiljaa!” Jenni tuhahti. Samassa näin kuinka kauempana käveli liiankin tuttuja hahmoja meitä kohti.
”Voi vitsi, tuol on mun luokkalaisii! Ainaki Tyson, Milla, Elina, Samppa ja Julius.. Mitä ihmettä ne täällä tekee?”
”Niimpä, ihan kauheeta! Nyt ne näkee meijät yhessä.. Hypätäänkö puskaan piiloon, ettei ne vaan luule et meijän välillä on jotain?” Jenni vitsaili nauraen.
”No hehheh, mä vaan haluisin olla sun kaa, en noiden. Tyn tuntien se jää kertomaan jotain salitreeni kuulumisii vähintään puoleks tunniks, mut mikäs siinä jos sua kiinnostaa niin paljon”
Kummallakaan meistä ei kuitenkaan tainnut olla vaihtoehtoja. Yhtäkkiä koko porukka olikin jo kohdallamme.
”Ipe? Mitä sä täällä teet?” Tyson kysyi ensimmäisenä.
”Ollaan Jennin mummil. Mut teithän on tääl oikee kunnon porukka. Onks teil jotai suunnitelmii, vai muuten vaan täällä pyöritte?”
”Me tultiin Sampalle viikonlopuks ku sil on synttärit”, Julius vastasi.
”Sutkin mä kyl kutsuin, mut et vastannu. Tais olla parempaa tekemistä vai?” Samppa vihjaili.
”Kutsuit vai? En mä muista mitään..”, mutisin kulmakarvat rypyssä.
”Mut kylhän sä vielä ehdit!” Milla ehdotti. Näin kuinka Jenni katsoi minuun. Varmaan luuli, että mä oikeasti lähtisin noiden kanssa, vaikkei minulla ollut pienintäkään aikomusta.
”Sori, mut nyt ei kyl käy”
”Ipe mennään jo. Vilppu ei jaksa seistä täs kovin kauaa..”, Jenni sanoi nykien koiraa, joka yritti kiskoa itseään eteenpäin.
”Joo, me tästä jatketaanki sitte”, sanoin, ja olin jo lähdössä, kun Milla tarttui käteeni.
”Oota! Tuu kaheksalta Siwan eteen, mulla ois vähän asiaa sulle”, hän hymyili jotenkin omituisesti. Ehkä vähän vihjailevasti?
”No mä katon jos ehdin”, vastasin epäröiden. Toivottavasti Jenni ei huomannut Millan käytöksessä mitään outoa. Se nyt tästä vielä puuttuisikin, jos Jenni luulisi minulla ja Millalla olevan jotain meneillään. Laitoin käteni tytön harteille, ja jatkoin matkaa sanomatta enää mitään.

Kävelin Vilpun kanssa viimeistä alamäkeä ennen Siwaa. Lupauduin ottamaan koiran mukaani, jotta se saisi samalla pienen iltalenkin. Jo kaukaa näin Millan seisomassa kaupan edessä. Hänellä oli punertavan ruskeat hiukset, jotka olivat hieman leukaa pidemmät, musta nahkatakki, ja viininpunaiset pillifarkut päällään. Hetken epäröityäni kävelin lähemmäs, tien viereen, missä Milla jo odotti.
”Otit sit ton koiran mukaas..”, hän mutisi tarkkaillen Vilppua koko ajan, aivan kuin peläten sen purevan.
”Sano nyt vaan se sun asias, niin mä pääsen nukkumaan”, sanoin välittämättä tytön kommentista. Olisin paljon mieluummin jäänyt Jennin mummille, tytön kanssa tekemään jotain järkevää. Tai ei me mitään järkevää oltaisi tehty, mutta Jennin kanssa oli aina hauskaa. Ainakin hauskempaa kuin seistä ulkona kylmässä kuuntelemassa kun yksi luokan ärsyttävimmistä tytöistä selitti jotain tyhjänpäiväistä.
”Se tyttö joka oli sun kanssa. Eiks se oo ykköselt? Onks teiän välil jotain?”
”Etsä oo kuullu? Mhä ollaan seurusteltu jo pitkään!” vastasin ihmeissäni.
”Ei mulle oo kukaan kertonut, vaikka oon jo jonkun aikaa epäilly, et teil on jotain meneillään.. Mut eiks sua yhtää nolota olla sen kanssa? Tai siis sehä on niin nuori..”
”Mitä?” naurahdin. ”Sehä on ihan normaalia et poika on tyttöä pari vuotta vanhempi. Kai sä nyt sen tiedät?
”Siis joo onhan se normaalia, juu.. Mut tarkotinkin just Jenniä. Se vaikuttaa jotenki lapselliselta..”
”Lapselliselta? On se nyt ainaki sua kypsempi”, totesin ehkä vähän tylysti. Mutta olihan tuo nyt aika törkeää puhetta. ”Oliks toi se sun asias?”
”No ei oikeestaan.. Mä mietin vaan, kun meil on aina ollu niin hauskaa yhessä.. Siis sillon ku ollaan oltu ihan kahdestaan. Et onks se nyt sit ohi?”
”Ja millonkohan me ollaan oltu kahestaan? Joskus ala-asteella? Ei meillä ainakaan hauskaa oo ollu”
”Lopeta, Ipe. Ei sun tarvii esittää mulle. Mä tiedän, et ton sun kovan kuoren takaa paljastuu oikeesti hellä ja ihana poika. Mikset sä voi näyttää mulle sitä osaa susta?”
”Siis mä en nyt pysy kärryillä.. Mistä ihmeen kuoresta sä puhut?” kysyin rypistäen kulmiani. En tiennyt mitään rasittavampaa kuin ihmisen joka luuli tuntevansa mut, vaikka todellisuudessa sillä ei olisi ollut hajuakaan mistä puhui.
”Voi Ipe, sä oot niin hauska!” tyttö nauroi inhottavaa räkänauruaan. ”Mä vaan haluun, että sä tiiät kuinka tärkee sä oot mulle..”, hän sanoi, astui pari askelta lähemmäs, vähän turhankin lähelle. Sitten, aivan yllättäen tyttö suuteli minua huulille. Yllätyin niin pahasti, että otteeni Vilpun hihnasta irtosi, ja koira tietysti käytti heti tilannetta hyväkseen ja lähti juoksemaan puistoa kohti. Varmaan muisti, että siellä oli ne kivat hajut. Tönäisin nopeasti Millan sivummalle, ja lähdin järkyttyneenä koiran perään. En voisi vain palata ja kertoa, että Vilppu pääsi karkuun, koska Milla suuteli minua. Kirosin mielessäni. Olin niin pahassa pulassa, enkä tiennyt mitä tehdä. Juoksin vain koiran perässä, vaikka tiesin, etten saisi sitä kiinni. Pian se katosikin mutkan taakse. Kunhan ei jäisi auton alle.. Jatkoin samaan suuntaan, minne näin koiran menevän. Yllätyksekseni mutkan takana seisoi Tyson Vilppua pidellen.
”Ty! Ei oo totta.. Kiitti!” huudahdin helpottuneena.
”Mitä sä tääl teet? Onneks tunnistin tän, ja sain kiinni.. Muuten sulla olis vähän selittämistä Jennille”, poika naurahti. Tysonilla oli tunnetusti surkea huumorintaju, ja hän nauroi aina väärään aikaan. Nyt se ei kuitenkaan haitannut, niin iloinen olin saadessani koiran kiinni. ”Aattelitteks te pitkäänki olla siel Jennin mummil?” hän jatkoi.
”Huomenna me vissii lähetään. Haluuksä tulla käymää jossai vaihees? Voitas vähä jutella”
”Niin joo.. Voisinhan mä kattoo jos ehin. Mä soittelen sulle. Mut mä luulen et sun kannattaa mennä nyt, ettei Jenni ala ihmettelee”, Tyson sanoi ja vinkkasi silmää. Sitten hän lähti kävelemään pois.

Soitin Jennin mummin ovikelloa. Ei kestänyt kauaa kun avain kilahti ja ovi avautui. Iloisesti hymyilevä Jenni halasi minua ja pussasi poskeani. Hän kertoi, että oli jo näin lyhyessä ajassa ehtinyt ikävöidä minua. En tiennyt mitä minun pitäisi sanoa, tai miten päin pitäisi olla. Tuntui, etten ansaitsisi Jennin rakkautta. Juurihan olin antanut Millan pussata minua ja päästänyt Vilpun karkuun, sillä aikaa kun oma tyttöystävä ikävöi minua täällä. Jäin eteiseen seisomaan ja katsomaan, kun tyttö käveli keittiöön ottamaan jääkaapista maitoa ja jugurttia pöytään.
”Ipe? Mikä sulle tuli?” Jenni ihmetteli huomatessaan, etten tullutkaan keittiöön hänen perässään.
”Mä vaan.. Mitä mä oon tehny ansaitakseni sut? En yhtään mitään.. Sä oot liian hyvä mulle”, mutisin katsellen maahan. Jenni käveli lähemmäs ja halasi minua pitkään.
”Älä sano noin! Sä et vaan ite tiiä kuinka ihana sä oot.. En mä kaikille oo tällanen, mut sulle mä haluun olla koska mä rakastan sua. Sä oot ansainnu mut just sellasena kun sä oot, me kuulutaan yhteen. Ymmärräthän sä sen?” tyttö katsoi minua silmiin kysyvällä katseella. Kiedoin käteni tämän ympärille, painoin kasvoni vasten hänen hiuksia ja vedin keuhkoni täyteen niiden ihanaa tuoksua. Tuntui, että jalat lähtee alta. En ollut koskaan tuntenut näin.  Rakastin tätä tyttöä ihan oikeasti. 
Lähettänyt Ei kommentteja:

→ VIIDES LUKU



► Jenni

Istuin pehmustetulle tuolille opettajan huoneeseen Jeeliä vastapäähän. Käännyin katsomaan apulaisrehtoria.
”Pojista ei oikein lähtenyt mitään irti, joten päätimme pyytää sinut tänne. Tosin Iisak ei ilmeisesti pitänyt ajatuksesta, koska lähti jonnekin. Taitaa tulla toinenkin tunti jälki-istuntoa.. Mutta osaisitko sinä vähän kertoa, että mitä siellä ulkona tapahtui?”
”No siis..”, vilkaisin Jeeliä. Tilanne oli vaikea ja ahdistava. Jeeli ja Ipe. Jeeli vai Ipe? Oli niin vaikeaa päättää olisinko ollut parhaan ystäväni vai poikaystäväni puolella? Toisaalta Jeeli oli käyttäytynyt todella tyhmästi, ja Ipe oli lähes syytön, ellei edellisen tappelun aloitusta laskettu. Mutta voisinko oikeasti kääntyä Jeeliä vastaan?
”Mä vaan sanon, että oon täysin puolueeton tässä asiassa.. Tai siis Jeeli on  mun kaveri ja Ipe mun poikaystävä, niin en mä halua olla kumpaakaan vastaan. Mut rehellisesti sanottuna Jeeli alotti tän jutun ja tuli mun luo ärsyttämään Ipeä, kunnes lopulta löi. Ja tänäänkin tuli hypärillä ärsyttämään. Kyllä mä ymmärrän et Ipe suuttu..”
”Ahaa.. Eli Jeeli tietoisesti ärsytti Iisakia ja niin sanotusti kerjäsi tappelua?”
”No.. Niin kai sitten.. Mutta mun mielestä koko tää juttu on ihan tyhmä, enkä mä haluu ottaa kantaa tähän. Ja nyt jos sopii, niin mä menisin mieluusti etsimään Ipeä”, sanoin, ja odottamatta vastausta nousin ylös, työnsin tuolin siististi pöydän alle ja lähdin huoneesta.
Olin etsinyt Ipeä joka paikasta. Mihin ihmeeseen se oli mennyt? Ei kai se kotiin ollut lähtenyt? Suoraan sanottuna minua ärsytti suunnattomasti Jeelin törppöily. Luulin alunperinkin meidän olevan vain kavereita.. Tunsin oloni jotenkin petetyksi. Olin aina luottanut Jeeliin, ja niinä hetkinä kun kaikki pojat pyörittivät minua ja Anton oli tosi mustasukkainen kaikesta, Jeeli oli niin rauhallinen ja turvallinen, pelkästään hyvä ystävä. Mutta nyt hänkin oli sitten ihastunut minuun. Olisiko Ipekin yhtä mustasukkainen kuin aikaisemmat poikaystäväni? Pieni mustasukkaisuus oli minun mielestä söpöä, mutta liiallisena se oli raivostuttavaa ja ahdistavaa. Mustasukkaisuus olikin suurin syy minun ja Tysonin eroon. En saanut katsoa yhtään kuvaa paidattomasta pojasta, en saanut puhua muille pojille ollenkaan. Eräs poika joka oli ihastunut minuun, oli vain halunnut jutella kanssani, mutta Tyson oli suuttunut ja lyönyt häntä.. Onnekseni Ipe ei kuitenkaan vaikuttanut yhtään samalta. Jos joku olisi kohdellut Tysonia samalla tavalla, olisi Ty hakannut hänet jo kolme kertaa kovemmin..
”Hei! Ala tulla jo ulos sieltä! Ei sulla noin kauaa mene vessassa. Pitääkö soittaa talkkari avaamaan se ovi?” kuului siivoojan vihainen huuto poikien vessojen luota. Uteliaisuuttani menin kurkkaamaan sinne. Siivooja paukutti vessan ovea, joka oli lukittu. Minulla oli pieni aavistus kuka siellä oli.
”Anteeksi.. Taidankin siivota tyttöjen vessat tässä välissä..”, siivooja sanoi nolona minut nähtyään. Kävelin varovasti lukitun vessan ovelle. Nyt ottaisi ohraleipä jos siellä ei olisikaan se, kenen toivoin siellä olevan.
”Ipe, ooksä siellä?” kysyin arasti. Ei vastausta. Nyt olin aivan varma, että olin osunut oikeaan. ”Ipe kuuleksä? Avaa, oo kiltti! Mä oon ettiny sua ympäri koulua vaikka kuinka kauan..” Lopulta vessasta kuului ääntä. Lukko aukeni, mutta ovi ei. Painoin kahvan alas, ja kurkistin sisään. Arvasin oikein. Siellä se istui käsillä polviinsa nojaten ja antoi päänsä roikkua. Raukka.. Astuin pari askelta lähemmäs ja kyykistyin pojan eteen.
”Hei.. Älä nyt..”, katsoin pojan surkeita kasvoja. Niissä näkyi kipeän näköisiä mustelmia. Hetken mietittyäni nostin kevyesti pojan päätä, niin että hän katsoi minua. Sitten kumarruin suutelemaan tämän huulia hellästi. Näin kuinka hänen silmiinsä tuli heti eloa. Ne katsoivat minua jotenkin lämpimästi, rakastavasti. Kukaan ei ollut koskaan katsonut minua niin.
”Lähetäänkö teille? Turhaan me täällä enää oltais”, Ipe ehdotti. Katsoin häntä hieman epäröiden. En ollut koskaan lintsannut koulusta. Epäröinnistäni huolimatta ei mennyt kauaakaan kun jo istuimme vastakkaisilla penkeillä junassa. Juna oli lähes tyhjä, sillä kello oli vasta kymmentä vaille yksi. Me juteltiin kaikesta mahdollisesta ja meillä oli tosi hauskaa. Ipe oli tosi hauska. Olin juuri kertonut pojalle, että minusta tulisi isona meribiologi ja rakastin tutkia eläimiä, kuvata ja kiikaroida niitä, ja että jopa muurahaiset kiinnostivat minua ihan hirveästi. Poika nauroi iloisesti hymykuopat selvästi näkyen, ja vaikka hän nauroikin minulle, en silti loukkaantunut. Tiesin ettei hän tarkoittanut sitä pahalla.
”Mikä susta sit tulee isona?” kysyin vuorostaan Ipeltä. Nyt pojan nauru vähän laantui, ilme melkein vakavoitui. Selvästi pojan piti miettiä mitä vastaisi.
”Mä en oikeen tiiä.. Siks mä tulinki lukioon, vaikka mun alkuperäisen suunnitelman mukaan mulle olis riittäny pelkkä amis”, hän vastasi lopulta.
”No mikä susta sit alunperin piti tulla?” kysyin ja sain Ipen entistä vakavammaksi. Mikä sille taas tuli?
Hetken harkittuaan poika melkein kuiskasi vastauksen.
”Jääkiekkoilija”
”Mikä siinä jääkiekossa on niin ihmeellistä sulle? Tai sä muutut aina niin vakavaks kun mä otan sen puheeks”, ihmettelin. Ei vastausta. ”Ipe, sä tiedät et voit kertoo mulle..” Vihdoin sain hänen katseen kohoamaan suoraan mun silmiin. Katse oli haikea. Sitten se siirtyi ikkunasta ulos.
”Se on mulle aika arka paikka. Jääkiekko oli mulle aina niin tärkeetä, oikeestaan koko mun elämä. Sitä mä haluun edelleen, mut en vaan pysty” Ipe selitti katsoen ulos ikkunasta. Sitten se katsoi taas mua. ”Mä haluisin kertoa sulle kaiken. Monesti mä päätän, et nyt mä kerron. Mut sit kun mä katon sua, niin mä en saa sanottua yhtään mitään..”
Katsoin poikaa tietämättä mitä mun pitäisi sanoa. Halusin ymmärtää, mutta en vain voinut. Hän katsoi jalkoihinsa niin surullisena, että mieleni teki vain halata tätä.
”Ei sun tarvii kertoa vielä. Kerrot sit kun pystyt”, vastasin lopulta, vaikka olin kaikkea muuta kuin halukas odottamaan. Ipe vain katsoi minua ja hymyili vähän.

Istuimme huoneessani sängyllä. Vanhempani eivät taaskaan olleet kotona, joten saimme olla rauhassa. Ipe makasi isoa tyyny kasaa vasten, ja minä istuin seinään nojaten. Pojan housut olivat tosi alhaalla, boksereitten reunat näkyivät selvästi, mutta se oli mielestäni tosi söpöä. Ipe näytti niin hyvältä sotkuisine hiuksineen, lökö farkkuineen sekä valkoisen adidas paidan paljastaen hieman pojan hoikkaa vatsaa. Ei sillä ollut kovin isoja lihaksia, mutta se ei minua todellakaan haitannut. Sain jo tarpeekseni Tysonin sixback hehkutuksesta.. Minulla taas oli tuttuun tapaani pillifarkut ja kellertävä huppari. Juttelimme kaikesta mahdollisesta, kun puhelimeni soi. Äiti soitti, ja kertoi että he viipyisivät isän ja pikkuveljeni kanssa koko viikonlopun jollain tutuillamme Turussa. Hän käski minun lähteä viikonlopuksi mummilleni Espooseen. Lopetettuani puhelun, katsoin Ipeä veikeästi hymyillen.
”Ipee.. Mun vanhemmat tulee vast sunnuntaina, joten mun pitää mennä viikonlopuks mun mummille Espooseen. Tuu mun mukaan!” ehdotin hymyillen. Ipe rypisti kulmiaan.
”No en nyt tiiä huvittaako iha hirveesti..”, hän tokaisi.
”Mut sit me ei nähä koko viikonloppuna.. Voitas tehä jotain kivaa, ei meijän mummin kaa tarttis olla”, suostuttelin poikaa. Lopulta hän suostui sillä ehdolla, että saisi nukkua minun vieressäni. Ja sehän sopi minulle paremmin kuin hyvin! ”Niin ja Jessenki pitäs tulla..”, mutisin hieman harmistuneena. Emme saisi olla rauhassa, jos ärsyttävä isoveljeni tulisi mukaan. Yritin huutaa poikaa, joka oli luultavasti huoneessaan kuuntelemassa musiikkia kuulokkeillaan, mutta vastausta ei kuulunut.
”Soita sille”, Ipe ehdotti, sillä kumpikaan meistä ei jaksanut nousta.
”Miks mä soittaisin sille, kun se on kuitenki kotona?” naurahdin huvittuneena.
”No turhaan sä kuluttaisit äänihuulias huutamalla ku puhelimet on keksitty. Mäki ain soitan mutsille vaikka se ois viereises huonees”, poika virnisti heitellen tylsistyneenä puhelintaan ilmaan.
”Idiootti..”, nauroin, mutta päätin kuitenkin soittaa. Hetken päästä veljeni ilmestyi huoneeni ovelle. Hän oli yhtä innostunut mummille lähdöstä, kuin minä ja Ipekin – toisin sanoen päätti yksimielisesti jäävänsä kotiin tyttöystävänsä kanssa, kun saisivat kerrankin olla kahdestaan. Varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärsin veljeäni, kyllä minullekin kelpaisi viikonloppu aivan kahdestaan Ipen kanssa..

Loppu ilta me vain katsoimme jotain elokuvia ja syötiin popcornia. Päätimme lähteä vasta seuraavana päivänä ja ottaisimme Vilppukin mukaan. Ipe ei erityisemmin pitänyt koirastani, mutta oli jo vähän tottunut siihen.

Herätessäni aamulla, kello oli vasta seitsemän. En kuitenkaan antanut itseni nukahtaa uudestaan, koska pian pitäisi lähteä. Katsoin vieressäni nukkuvaa Ipeä. Peitto oli vain puoliksi pojan päällä, toista kättä hän piti päänsä yläpuolella tyynyn alla ja toista boksereitten rajalla pitäen peukaloa niiden sisällä ihoa vasten. Lisäksi hän piti suloista tuhinaa nukkuessaan sikeästi. Hymyilin näylle, ja tuikkasin pienen pusun pojan nenänpäähän. Sitten nousin ylös. Päälläni oli punaiset minishortsit ja valkoinen T-paita. Kävelin vaatekaapilleni ottaakseni sen edestä aamutossuni.
”Miten sä jaksat jo nyt nousta..”, kuului Ipen uninen ääni sängystä. Hän ei ollut jaksanut edes avata silmiään.
”Eksä muista et meijän piti lähtee heti aamulla? Mä käyn hakemas postin”, hymyilin pojalle, ja lähdin alakertaan. Eteisessä laitoin takin päälleni, sillä ulkona oli yli kaksikymmentä astetta pakkasta. Vilppu oli ollut yön sisällä, vaikka normaalisti se oli tarhassaan ulkona. Kutsuin koiran mukaani viedäkseni sen samalla hetkeksi pihalle ennen lähtöä. Ehdin kävellä laatoitettua pihapolkuamme vain pari askelta, kun ulko-ovi avautui. Ulos asteli Ipe pelkissä boksereissa. Katsoin ihmeissään, kun poika lähti kävelemään luokseni paljain jaloin, vaikka maata peitti edelleen muutaman sentin lumikerros.
”Mitä ihmettä sä teet?” kysyin edelleen ymmällään.
”Tulin hakee postia sun kanssa”, poika virnisti.
”Sä tuut vaan kipeeks..”
Estelyistäni huolimatta Ipe käveli kanssani postilaatikolle. Juuri kun olin ottamassa postia, ilmestyi mutkan takaa naapurin mummeli. Hänen silmät levähtivät lautasen kokoisiksi, kun hän näki lähes alastoman pojan postilaatikolla.
”Huomenta!” Ipe tervehti tätä leveästi hymyillen.
”… on tämä nykynuoriso sitten aivan sekaisin. Toista se oli kun minä olin lapsi…”, mummeli mutisi itsekseen, ja käveli mahdollisimman nopeasti pois. Katsoin poikaa huvittuneena nauraen ratketakseni.

► Iisak

Istuin Jennin pyörän selässä odottamassa tyttöä, joka jo juoksikin sisältä reppu selässään ja Vilppu perässään minua kohti. Sitten hän istui taakseni takaritsille ja lähdin varovasti polkemaan eteenpäin. Vilppu juoksi vapaana vierelläni, mutta bussissa se pitäisi ottaa kiinni.
”Ooksä varma et tää onnistuu?” Jenni kysyi epäröiden. Lumesta huolimatta olin keksinyt, että me menisimme pyörällä tien päässä olevalle bussipysäkille. Bussi kulki siitä harvoin, ja siksi meillä oli jo kiire, ettemme myöhästyisi.
”No oon oon, mä oon tehny tän sata kertaa ennenki. Pienenä me pyöräiltiin Tyn kaa joka talvi”, vakuutin tytölle. Menisimme bussilla Kamppiin ja oltaisiin hetki Helsingissä, sieltä jatkettaisiin junalla Espooseen, ja taas bussilla Jennin mummille. Päivästä oli tulossa mahtava, varsinkin kun sain taas nukkua Jennin vieressä.
Lumi oli alkanut jo vähän sulaa, jonka takia se oli vähän sohjoista. Eturengas heilui joka suuntaan, ja teki varmasti takaritsillä istumisesta haastavaa. Yritin parhaani mukaan tasoittaa kyytiä. Ei olisi enää pitkä matka. Enää yksi iso alamäki.
”Et sit mee kovaa!” tyttö kiljui takanani.
Vihdoin pääsimme bussipysäkille. Jenni nousi ylös takaritsiltä, ja sain laitettua pyörän piiloon pusikkoon. Seisoimme ison tien varressa odottamassa bussia. Lunta, tai oikeastaan räntää, oli alkanut satamaan. Suojasin tyttöä kastumasta kiertämällä käteni tämän ympärille, olin itse selkä sateeseen päin. Pian bussi kuitenkin ilmestyi mutkan takaa ja heilautin kättä, että se tietäisi pysähtyä. Kuski painoi jarrua, mutta bussi valui silti pysäkistä parikymmentä metriä eteenpäin. Pysäkiltä nousi tuskin koskaan kukaan bussin kyytiin, ja loskasäällä oli muutenkin vaikea pysäyttää äkkiä. Nousimme kyytiin, ja ostin meille liput. Jäimme etupenkkeihin, ettei tarvitsisi koiran kanssa raahautua taakse. Jenni käski Vilpun istua, ja se totteli kuuliaisesti.

Kävelimme pitkin Kampin käytäviä. Jenni mietti mihin kauppaan menisi ensin. Hän päätti mennä Seppälään, ja sen jälkeen H&M, joka oli siinä lähellä. Istuin Vilppua pidellen käytävän keskellä olevalla penkillä. Koira makasi jaloissani Jennin käskystä. Katselin ympärilleni. Huomasin lähellä olevan Musti & Mirri kaupan.
”Mennääks ostaa sulle vähä herkkuja?” innostin koiraa, joka hypähti seisomaan häntäänsä heiluttaen. Lähdin taluttamaan sitä kohti kauppaa. En tiennyt saiko koiraa ottaa liikkeeseen, mutta kävelin normaalisti sisään.
”Haluisiksä tollasii pari, ja sit noit vähän pussiin?” kyselin koiralta, joka kuola valuen veti minua joka suuntaan yrittäen syödä herkkuja. Otin pari luuta ja jotain irtomakupaloja. Ostin ne ja lähdin takaisin samoille penkeille päin. Jenni olikin jo penkkien edessä seisomassa, selkä minuun päin ja yritti soittaa, varmaankin minulle kun en ollutkaan siinä missä piti. Hiivin tytön taakse säikäyttääkseni hänet, mutta juuri kun pääsin tarpeeksi lähelle, hän kääntyi ja näki minut.
”Missä te olitte?” hän kysyi ihmeissään, ja laittoi kännykkänsä takaisin housujen takataskuun.
”Käytiin ostamassa Vilpulle vähän herkkua, ku sil oli kauhee nälkä”, selitin ja heilautin pussia kädessäni.
”Eikä, Ipe! Se on just laihtunu sopivan kokoseks..”, tyttö valitti. Katsoin koiraa, ja silitin sen päätä.
”Sehän on ihan laiha! Ja se just sano mulle et se saa liian vähän ruokaa..”, virnistin, ja vinkkasin silmää koiralle. Jenni huokaisi syvään.

Kävelimme kävelytietä pitkin. Aurinko oli alkanut paistaa, ja ohut räntäkerros varmasti sulaisi jo pian pois. Jenni talutti Vilppua, ja selitti jotain koulu juttuja. Minua vähän jännitti mennä Jennin mummille. Me olimme soittaneet sille eilen, ja se oli vähän ihmetellyt. Olis varmaan halunnut olla Jennin kanssa kahdestaan. Jenni oli kuitenkin sanonut jo moneen kertaan, että kävi usein mummillaan, eikä minun tuloni pitäisi haitata yhtään.
”Tuolla asuu Anton..”, Jenni osoitti yhtä rivitaloa. ”Toi neljäs oikeelta” Tyydyin vain nyökkäämään vastaukseksi. Ei kauheesti kiinnostanut joku Jennin entisen poikaystävän talo.

Seisoimme Jennin mummin ovella. Jenni oli jo soittanut ovikelloa, ja nyt vain odotimme, että pääsisimme sisään. Pian sisältä kuuluikin askelia. Oven avauduttua näin eteisessä seisomassa vanhan mummon leveästi hymyillen. Hän vilkuili minua vähän epäillen, mutta päästi meidät iloisesti sisään. Jenni päästi Vilpun heti irti, ja koira lähti innoissaan keittiöön ruoan toivossa.
”Laitoin teille makaronilaatikkoa, kun en tiennyt mistä tykkäisitte. Ethän sinä ole allerginen maidolle tai muulle? Mikäs se sun nimi nyt olikaan..?”
”Iisak. Ja en oo allerginen millekkään..”, vastasin ja kättelin mummelia.
”Jaa jaa. Jenni mainitsikin jo etukäteen, että sinäkin tulet. Koulussako te tapasitte?” hän kyseli, ja katosi keittiöön kattamaan pöytää.
”Joo”, vastasin samalla kun katselin ympärilleni. Talo oli varmasti aika vanha. Lattialla oli pitkiä räsymattoja ja ikkunan edessä oli valkoinen keinutuoli. Keittiössä oli pieni pöytä ja jääkaappi, sekä seiniä reunusti pitkä sivupöytä, jonka yläpuolella oli kaappeja. Keittiön vierestä lähti raput yläkertaan. Sitten oli myös olohuone, jota koristi vanhat, jo vähän kulahtaneet nojatuolit ja sohva. Koti oli ihan viihtyisän oloinen.
”Oletkos sinäkin sitten lukion ykkösellä, niin kuin Jenni? Vai kuinka vanha olet?”
”Kolmosella, täytän kesäkuussa 19”
”Jaaha.. No mutta tulkaapas nyt syömään, ennen kuin tämä laatikko jäähtyy”
Kävelin pöydän ääreen, ja katsoin ruokaa jota Jenni otti lautaselleen. Näytti hyvältä, mutta tiesin etten voisi syödä sitä. Pelkäsin, että oksentaisin kaiken ulos. Ja sitten minun olisi pakko kertoa miksi.
”Totaa mä muistin just et mul on aina menny maha sekasin makaronilaatikosta..”
”Ai? No voi harmi.. Haluaisitko jotain muuta? Vaikka leipää tai karjalanpiirakkaa?” mummeli kysyi hämmästyneenä. Juurihan hän oli kysynyt olenko allerginen.. Vaikka enhän minä ollut, mutta kuitenkin kieltäydyin syömästä.
”En mä kiitti, ei oo nälkä” Yhtäkkiä minulle oli tullut tosi huono olo. ”Mä käyn tuol ulkona”, sanoin äkkiä, ja kiirehdin pihalle. Tiesin, että Jenni jäi mumminsa kanssa katsomaan ihmeissään perääni, vaikken katsonutkaan taakseni.
Lähettänyt Ei kommentteja:
Tilaa: Kommentit (Atom)