► Jenni
Harjasin hevoseni ruskeaa talviturkkia pitkin vedoin. Vihdoin
sain ponin puhtaaksi puolen tunnin hinkkauksen jälkeen. Tarhasta oli löytynyt
joku ihana kuralätäkkö, kun ei lunta vielä näkynyt. Laskin harjan pakkiin, ja
kumarruin nostamaan painavan satulan hevosen selkään. Kiristin vyötä ensin vain
hieman molemmilta puolilta, sitten vähän lisää. Pysähdyin rapsuttamaan hevosen
otsaa, joka tuntui kutisevan kamalasti. Samassa puhelimeni pärähti soimaan
saaden hevosen hätkähtämään ja peruuttamaan askelen. Huokaisin, ja kaivoin
puhelimen taskustani. Anni.
”Moi, onks jotain tärkeetä, mä oon tallilla”, vastasin
kiireisesti.
”No mulla olis yks juttu mikä sua varmaan kiinnoistais
pikkusen, mutta voinhan mä sen myöhemminkin kertoa..”, Anni sanoi vihjailevaan
sävyyn.
”Ai mitä, kerro!”
”Yks sun ihailijas vaan kyseli sua just kun sä olit
lähteny”
”Kuka?” kysyin jännittyneenä, vaikka osasinkin aavistaa
kuka oli kyseessä.
”Bilsan ope”, Anni tokaisi niin tosissaan, että melkein
uskoinkin. ”No Ipe tietysti!”
”Eikä.. Miks mä lähin niin äkkiä..”, harmittelin. Olisin
saanut taas mahdollisuuden jutella pojan kanssa.
”Mut ei siinä vielä kaikki. Se oikein vaati saada sun
numeron!” Anni tirskahti.
”Mitä?” huudahdin pystymättä uskomaan kuulemaani.
”Aattelin vaan varottaa, jos tulee puheluita
tuntemattomasta numerosta. Hei hei”, Anni sanoi ja samassa puhelu jo loppuikin.
”Ei, Anni, oota!” pyysin, vaikka tiesin, ettei tyttö enää
kuullut. Laitoin puhelimen takaisin taskuuni, ja astuin lähemmäs hevosta,
kietoen sitten käteni sen lämpimän ja turvallisen kaulan ympärille.
► Iisak
Käänsin avainta lukossa, mutta vain todetakseni oven
olevan sittenkin auki. Joku muukin olisi siis kotona. Jätin kenkäni eteiseen
miten sattuu, ja takkini jotenkuten naulakkoon. Heitin reppuni aulan nurkkaan,
ja astelin keittiön ovelle. Kurkistin sisään niin että vain pääni näkyi. Pöydän
ääressä lehteä lukemassa näkyi äitini.
”Ai moi, kulta. Oliko kiva päivä?” äiti kysyi tapansa
mukaan. Astuin esiin jatkaen matkaa sivupöydälle, josta nappasin yhden omenan.
”Harvinaisen jees”, vastasin haukaten sitten palan
hedelmästä. Maku oli järkyttävä. Irvistin, syljin suussani olevan palan roskiin,
tarkastelin omenaa ja heitin senkin lopulta samaan paikkaan. Vilkaisin äitiäni,
joka tuijotti minua jotenkin erikoisesti. ”Mitä?”
”Ei mitään, kunhan mietin.. Tyson yritti muuten soittaa”
”Aa, mä oon menos niille tänään”
”Jotkut bileet taas?”
”Jep”
”Onko sinne tulossa joku erityinen?” äiti kysyi hymyillen
lempeästi.
”Ei? Kai.. Mitä sä sellasta kysyt?” vastasin
kysymyksellä. ”Tai mun pitää kyl nyt mennä”, jatkoin ennen kuin äiti ehti edes
vastata, ja lähdin portaita pitkin kohti huonettani.
Pyörittelin puhelinta kädessäni hermostuneena.
Tarkoituksenani oli pyytää Jenniä kanssani bileisiin, mutta se ei ehkä olisi
paras mahdollinen paikka tutustumiseen.. Enkä tiennyt viitsisinkö edes soittaa.
Jos numero ylipäätään olisi oikea. Tytön kaveri olisi aivan hyvin voinut
näpytellä numeron omasta päästään, vaikken keksinytkään, miksi hän olisi tehnyt
niin. Lopulta päätin ottaa riskin, ja painaa nappia, jota olin meinannut painaa
jo pitkän aikaa.
”Jenni”, tyttö
vastasi puhelimen tuutattua muutan kerran.
”Moi”, vastasin
ajattelematta sen kummempia. Eihän Jenni tiennyt kuka olin.
”Ooksä Ipe?”
tyttö kysyi kuitenkin hieman arasti.
”Joo”, sanoin
yllättyneenä siitä, että hän tunnisti ääneni.
”Moi”
”Moi. Tai siis.. Haluisiksä
tulla tänään kuudelt yksiin bileisiin?” kysyin suoraan.
”Bileisiin? En mä
oikeen tiiä..”
”Tulisit nyt.. Mä
oon jo luvannu mennä, mut siel on ihan tylsää jos sä et tuu!”
”No.. Ehkä mä voin
tulla käymään ratsastuksen jälkeen.. Missä ne on?”
”Yhel mun luokan
Tysonil, tiiäksä mis se asuu? Mä voin kyl tulla hakeekki sut”
”Tysonilla? Sori,
mä en voikkaan tulla..”, Jenni sanoi äkkiä ja katkaisi puhelun. Mikä ihme
sille tuli? Miten niin ei voisikaan tulla? Yritin soittaa takaisin, mutta tyttö
ei enää vastannut. Pettyneenä päätin soittaa Sampalle ilmoittaakseni, etten
tulekaan.
”Siis mitä, mikset?
Eiks sun pitäny pyytää Jenniki sinne?” Samppa ihmetteli.
”No kun ei se
tuu..”
”Kerroiksä jo
Tysonille vai soitanks mä?”
”En mä viel.. Hei
tiiäksä tunteeks Jenni Tyn? Siis jotenki erityisen hyvin tai jotain? Ku mä
sanoin et ne bileet on Tysonil, niin se vaan katkas puhelun eikä enää vastaa..
Mä luulin et Tyson just vetää mimmei puoleensa..?”
”Siis eksä tiiä?” Samppa
kysyi ihmeissään kuin se jokin olisi päivän selvää. ”Nehän seurusteli viime kesänä jotai pari kuukautta”
”Mitä? Siis Jenni
ja Tyson? Miten mä en oo tienny siitä? Tysonhan on mun paras kaveri!”
”Niin no siis sitä
mäkin vähän.. Mä olin ihan varma et sä tiesit! Mut mul on kyl ratkasu tähänki
jos kiinnostaa”, pojan äänestä kuuli tämän virnistävän taas oikein
leveästi. ”Kysyt vaan Tysonilt missä se asuu niin meet hakee sen!”
”No en varmana mee!
Mikset sä vaan voi soittaa sille ja käskee vastaamaan mulle? Eihän sil sun
numeroo pitäs olla, niin luulis et se vastaa. Mä laitan sen numeron viestil,
käsket sen sit soittaa mulle”, sanoin ja katkaisin puhelun. Näpyttelin
tytön numeron viesti kenttään ja lähetin Sampalle.
Katsoin itseäni peilistä. Voitelin käteni hiusgeelillä ja
nostin hiukseni sen avulla pystyyn, ja sitten sekaisin ne epämääräisesti.
Päälläni oli musta kauluspaita, hihani olin käärinyt kyynärpäihin asti ja
avannut pari ylintä nappia. Jaloissani oli farkut, jotka oli värjätty joistain
kohdista vähän kuluneen näköisiksi ja pari tarkoituksellista reikääkin niistä
löytyi. Annoin niiden roikkua fruittari tyyliin itselleni luonnollisella
tavalla. Purskutin vielä vähän suuvettä, syljin sen lavuaariin ja katsoin
itseäni peilistä. Jenni oli soittanut ja pitkän suostuttelun jälkeen sain tytön
lähtemään mukaani. Illasta tulisi mahtava, etenkin nyt kun tiesin Jennin olevan
Tysonin exä. Tyytyväisesti hymyillen lähdin alakertaan ja eteisen kautta ulos
kävelemään kohti Tysonin taloa.
► Jenni
Kello oli jo puoli kuusi. Seisoin yhä huoneessani
vaatekaappini edessä ja mietin kuumeisesti mitä laittaisin päälleni. Olin jo
käynyt suihkussa ja olin muutenkin valmis, tarvitsisin vain jotkut vaatteet.
Minulla ei ollut hajuakaan mistä Ipe tykkäisi. Olin alkanut jopa vähän katumaan,
kun suostuin lähtemään. Ei pelkästään siksi, että siellä olisi Tyson ja kaikki
muistot kesästä, vaan myös Ipen takia. Ehkä luulin liikoja sen suhteen.
Luultavasti Ty oli käskenyt sen soittaa ja pyytää minutkin sinne. Minkä takia
Ipe minut sinne muka haluaisi? Varmasti sillä oli jo tyttöystävä tai vähintään
kymmenen ehdokasta juoksemassa sen perässä. En kuitenkaan enää kehdannut perua.
Päätin ottaa mustat legginssit ja harmaan eri sävyistä
kudotun villaneuleen, jossa oli erittäin leveä kaula-aukko, niin että se
paljasti reilusti paljaita olkapäitäni. Sen alle laitoin valkoisen tuubitopin.
Hiukseni laitoin löysälle nutturalle. Katsoin peilikuvaani. En ollut koskaan
pitänyt itseäni mitenkään kauniina, mutta sai luvan kelvata.
Saavuin Tysonin pihaan muutamaa minuuttia yli kuuden.
Piha oli tyhjä, ja kylmä helmikuinen tuuli puhalsi kasvojani. Tänä vuonna lunta
oli ollut harvinaisen vähän, vain tammikuussa satoi hieman ilokseni, mutta
sekin suli jo parin viikon kuluttua. Nyt maahan oli kuitenkin leijaillut
muutaman sentin lumikerros. Katselin pihan suuria puita. Muistin kuinka
edellisenä syksynä olimme istuneet Tysonin kanssa yhden vaahteran juurella
sylikkäin. Siitä tuntui olevan ikuisuus. Enkä edes kaivannut poikaa yhtään.
Silti tämän näkeminen jännitti ja ahdisti minua samaan aikaan. Toivoin Ipen olevan
jo paikalla, etten joutuisi kauheasti juttelemaan Tysonin kanssa. Vai
mahtaisiko poika edes olla kanssani? Joutuisinko olemaan yksin koko illan? En
ollut lainkaan ajatellut asiaa niin.
Yhtäkkiä jostain puskasta juoksi musta kissa minua kohti.
Se oli Tysonin, tunnistin sen heti. Kissa kipitti luokseni häntä pystyssä ja
kiehnäsi jalkojani vasten. Kyykistyin rapsuttamaan sitä. Samassa ulkovalo
syttyi palamaan ja talon nurkalta minua lähestyi joku, en vain nähnyt hämärässä
kuka. Pojan tullessa lähemmäs tunnistin sen Ipeksi. Automaattisesti puna levisi
poskilleni ja toivoin ettei hän huomaisi sitä. Nousin ylös kehräävä kissa
sylissäni ja kävelin poikaa vastaan.
”Mitä sä tääl ulkona yksin teet? Tai et sä näköjään ihan
yksin ole, mut voisit sä silti tulla sisälle”, poika naurahti ja hymyili
söpösti. Hän tuli aivan lähelle ja nosti kätensä silittääkseen kissan päätä.
Päästin kissan alas ja lähdin Ipen vierellä sisälle.
Olimme kaikki levittäytyneet Tysonin olohuoneen sohvalle,
nojatuoleille sekä lattialle nostetuille säkkituoleille. Katsoimme jotain
elokuvaa, joka ei tosin minua kovin paljoa kiinnostanut. Jotkut pojat, Tyson
mukaan lukien, olivat yksimielisesti valinneet sen, eivätkä suostuneet edes
harkitsemaan muita vaihtoehtoja. Katsoimme siis jotain seikkailu-komediaa, jos
niin voi sanoa. Kyllästyneenä katselin muita huoneessa olijoita. Porukka
koostui sekalaisesti kaiken ikäisistä tytöistä ja pojista, suurin osa oli
meidän lukiosta, mutta joukossa oli myös muutama vieraampi. Jopa Jeeli, yksi
parhaimmista ystävistäni, oli ilmestynyt paikalle, vaikkei se ollut yhtään
pojan tapaista. Onnekseni Tysonkaan ei ainakaan vielä ollut sen erityisemmin
tullut juttelemaan minulle, kunhan moikkasi ja kysyi nopeasti kuulumiset. Ehkä
häntä häiritsi Ipen läsnäolo, mutta hyvähän se vain oli. Tällä hetkellä Ipe
istui hieman viistosti edessäni viereisellä sohvalla, tai oikeastaan puoliksi
makasi, kännykkä sylissään ja selasi luultavasti Facebookiaan. Vilkuilin poikaa
aina välillä, tai ei, taisin tuijottaa tätä kokoajan, kun siihen kerrankin oli
mahdollisuus pimeässä huoneessa kaikkien katsoessa elokuvaa. Jouduin puremaan
huultani katsoessani häntä, niin söpöltä tuo näytti. Toivoin, että voisin olla
vain kahdestaan Ipen kanssa, jutella jossain rauhassa ja tutustua poikaan
kunnolla. Mutta se taitaisi jäädä vain haaveeksi, sillä poikaa ei tuntunut
kiinnostavan elokuva, eikä muut ihmiset, vaan kännykkänsä.. Siinä samassa aivan
yllättäen Ipe käänsi päänsä minua kohti, eikä epäilystäkään siitä ettei hän
olisi huomannut katsettani. Hän hymyili minulle ja kääntyi takaisin kännykkänsä
luo. Yllätyksekseni hän kuitenkin sulki Facebookin ja laittoi näytön pois
päältä. Sitten hän nousi ylös, lähti kävelemään eteistä kohti, mutta kääntyi
kuitenkin katsomaan minua ja viittoi mukaansa.
Ulkona oli jo pimeää ja ilmakin oli viilentynyt. Laitoin oven
kiinni perässäni ja pysähdyin terassin rapuille laittamaan kengät kunnolla
jalkaani. Ipe huomasi sen ja kääntyi minuun päin odottamaan. Pojasta kohosi
höyryä, kun hän puhalsi lämmintä ilmaa sieraimistaan. Kun sain tennarit
jalkaani, jäin vain seisomaan terassille ja katsoin poikaa arvioiden.
”No, tuu nyt”, Ipe sanoi, ja ojensi kättään kutsuvasti.
Kävelin muutamat erottavat askeleet pojan luo ja otin kiinni hänen
kädestään. Jatkoimme sitten talon
reunustaa pitkin kävellen.
”Mihin me mennään?” kysyin ihmeissäni. Ei minua oikeasti
olisi huvittanut olla ulkona pimeässä, varsinkaan kun oli niin kylmä. En
kuitenkaan viitsinyt sanoa sitä Ipelle, ja itsehän juuri toivoin saavani olla
kahdestaan tämän kanssa. Katsoin kuinka tuo kaivoi takkinsa taskusta pienen,
punaisen taskulampun ja painoi sen kevyesti päälle. Hän valaisi sillä metsän
reunaa ja lähti määrätietoisesti valon osoittaman suuntaan. Katsoin arasti
pojan kasvoja. Ei kai me mentäisi metsään pimeällä tähän aikaan illasta.
Kellohan oli jo reilusti yli kahdeksan. Metsään hän kuitenkin meni, joten ei
auttanut muu kuin painella perässä.
”Älä huoli, mä tunnen tän reitin. Oikastaan vaan vähän”,
poika sanoi rauhoittavasti. Taisi aistia levottomuuteni. Se sai sydämeni
sykkimään entistä kovemmin. Mikä olisikaan ihanampaa kuin toiset huomioon
ottava poika… Kiipesimme loivaa kallionseinämää ylös, kävelimme sen päällä
vähän matkaa, ja aloimme laskeutumaan alas kallion toista puolta. Ipe piti
toisella kädellä kiinni kädestäni ja toisella valaisi minulle tietä. Se siis
osoitti lampulla taakseen, niin että kulki itse melkein sokkona. Se ei
kuitenkaan tuntunut häiritsevän pojan kulkua, taisi tosiaan tuntea reitin.. Pian
metsä loppui ja edessämme aukeni pelto. Käännyin katsomaan Ipeä.
”Siis raahasitko sä ihan tosissas mut ton metsän ja
kallion läpi vaan näyttääkses mulle tän pellon?” kysyin hieman pettyneenä,
sillä odotin että hän olisi näyttänyt minulle jotain oikeasti hienoa.
”No en nyt ihan”, Ipe naurahti ja hymyili mulle
lempeästi. Sitten hän lähti kävelemään pellon ja metsän rajaa, pitäen edelleen
kädestäni kiinni. Taskulampun valon se oli kuitenkin jo sammuttanut, sillä
pellolla näki ihan hyvin.
Käveltyämme suunnilleen pari sataa metriä, tuli pellossa
vastaan niin sanottu kulma, jonka kohdalla oli kalliota ja tiheää metsää. Ipe
käveli metsään, puikkelehti puiden välistä ja kiipesi pienelle kalliolle. Poika
ahtautui puskien ja puiden läpi aivan kallion reunalle nähdäkseen pellon.
Ryömin pojan viereen ja näky oli kieltämättä hienompi kuin uskoin. Pelto oli
valtava ja aivan sumun peitossa.
”Nääksä?” Ipe
kuiskasi ja osoitti sumun keskelle. ”Peuroja” Tähystin pojan osoittamaan
suuntaan ja pian näin ne itsekin. Pellolla tosiaan oli muutama peura.
”Vau.. Tosi kaunista!” huokaisin kuiskaten, etteivät
peurat kuulisi.
”Mä arvasin et sä tykkäät”, poika kuiskasi ja katsoi
minuun hymyillen lämpimästi. Me katsoimme hetken toisiamme silmiin, oltiin vaan
ihan hiljaa. Aika kului ja sekunnit vierivät, mutta se ei haitannut mitään. Ipe
näytti siltä, kuin olisi halunnut sanoa jotain, enkä siksi itsekään avannut
suutani.
”Mun pitäs varmaan kohta lähtee jo kotiin..”, sanoin
lopulta hiljaa. Ipe katsoi minua vielä hetken.
”Joo, mennään vaan”, tuo sanoi sitten, ja lähti
kävelemään samaa reittiä takaisin.
► Iisak
Lähdimme kävelemään takaisin Tysonille päin. Tällä kertaa
emme menneet oikoreittiä, vaan kävelimme pellon reunaa, kunnes päädyimme
hiekkatielle, joka johti lopulta Tysonille. Valitsin tarkoituksella pidemmän
reitin saadakseni vielä jutella Jennin kanssa. Perhoset lentelivät vatsassani
yhä, ja sydän hakkasi kovaa. En ollut saanut sanottua mitään, vaikka olisinkin
halunnut. Olisi vielä hetki aikaa tehdä jotain, mutta se ei tuntunut enää
samalta kuin äsken.
”Niin sä harrastat siis ratsastusta? Tai niin mä ainakin
ymmärsin sillon aikasemmin puhelimes”, aloitin lopulta, kun olimme kävelleet
hiljaa jo jonkun aikaa.
”No joo, tai siis mulla on oma poni, niin sillä mä
ratsastan aina kun ehin”, tyttö selvensi.
”Onks sulla muita lemmikeitä?”
”Koira ja kaks kissaa”, hän hymyili. ”Entä sulla? Tykkääksä
eläimistä?”
”No kyl mun pikkusiskol on koira ja sit meil on sellane
vanha kakskymppinen kissa..”
”Sä et taida kauheesti välittää niistä?” Jenni arveli.
”No siis.. Ei mul mitää niit vastaan oo, ei vaan
kiinnosta sen kummemmin. Ja siihen koiraan mun on turha edes koskea, Iidan
mielest seki on jo kidutusta sille.. Iida on siis mun sisko”
”Aa, okei”, tyttö naurahti söpösti ja oli sitten hetken
hiljaa. Kumpikaan ei keksinyt mitään sanottavaa. ”Mitä sä sit harrastat?” hän
kysyi lopulta.
Olin taas hetken hiljaa. ”Tavallaan jääkiekkoa. Tai nyt
on ollu vähän taukoa.. Mut en mä muuta”
”Ai kesälläki? Ja syksyllä ja keväällä?” Jenni nauroi. Ei
tainnut paljoa tietää jääkiekosta..
”No katos jäähallit on keksitty”, huomautin hymyillen.
”Tai kesällä saatan pelaa futista, mut en mä sitä silleen harrasta”
Huomaamattani olimmekin jo tulleet Tysonin pihaan.
Tähysin olohuoneen ikkunasta sisään. Elokuva oli jo loppunut. Vilkaisin Jenniä
vierelläni, hän oli jäänyt kauemmas pyydystämään lumihiutaleita kielellään.
Katsoin näkyä hymyillen. Tyttö oli niin kaunis, mieleni teki vain ottaa hänet
syleilyyni, pitää itselläni. Mutta ulko-ovi aukesi ja ulos asteli muutama
poika.
”Jenni, haluuksä tulla meidän kyydil ku äiti tulee koht
hakee?” yksi pojista kysyi, ja sai tytön puuhat keskeytymään.
”Joo, voinhan mä tulla, jos se on teille ok”, hän hymyili
pojalle. Minua harmitti vähän. Olisinhan minäkin voinut viedä sen kotiin. Olisi
pitänyt kiertää joku vielä pidempi lenkki.. Olisin niin kovasti halunnut olla
tytön kanssa kahdestaan paljon kauemmin. Mutta Jenni tuntui unohtaneet minut
heti, kun tämä toinen poika ilmestyi paikalle. Kuka se oli?
”Mihin sä katosit?” tuo sama poika kysyi kävellessään
lähemmäs. En tosin erottanut pojan kasvoja pimeässä.
”Tuolla vaan..”, Jenni mutisi paljastamatta mitään.
Vilkaisin häntä pikaisesti. Ehkei yhdessäolomme merkinnyt tytölle mitään sen
kummempaa. Olihan hän seurustellut ennen Tysonin kanssa, eikä minussa ollut
mitään samaa kuin ystävässäni. Jennillä ei olisi mitään syytä pitää minusta.
Samassa hopeinen Volvo kaarsi pihaan, ja Jennille jutellut
poika lähti sitä kohti. Hetken jo pelkäsin Jennin vain lähtevän, sanomatta
mitään, kunnes hän yhtäkkiä kääntyi, ja juoksi luokseni. Tuo kietoi kätensä
kaulani ympärille, ja pussasi poskeani.
”Kiitti, mulla oli tosi kivaa! Nähään joku päivä!” tyttö
hymyili ja juoksi sitten autoon. Lievä puna kohosi poskilleni, joten oli pakko
painaa pää maahan ettei kukaan näkisi. Jäin hölmösti seisomaan paikalleni
muiden poikien lähtiessä takaisin sisälle. Luntakin alkoi leijailemaan
pikkuhiljaa ylleni. En ollut moneen vuoteen ollut niin onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti