→ ENSIMMÄINEN LUKU

► Jenni

Istuin historian luokassa nojaten raskasta päätäni käsivarttani vasten. Pitkät, vaaleat hiukseni makasivat osittain sotkuiseksi piirretyn pulpetin päällä. Koulupäivä oli tuntunut kestävän ikuisuuden, vaikka todellisuudessa vasta kolme tuntia.
”Ja Napoleon tietysti ajatteli voivansa tehdä päätöksiä miten sattuu, mutta..”, historian opettaja selitti. Itse asiassa hän puhui itselleen, sillä kukaan ei kuunnellut. Osa oppilaista pelasi kännykällä, osa nukkui. Minä olin yksi niistä jotka vain istuivat ja yrittivät pysyä hereillä. Yhtäkkiä opettajan puhe keskeytyi, kun oveen koputettiin. Hän avasi oven, ja sisään astui luultavasti lukion kolmatta luokkaa käyvä, minua pari vuotta vanhempi poika. Katseeni nauliutui siihen heti. Pojalla oli vaaleat hiukset jotka sojottivat sekaisesti vähän joka suuntaan. Päällään sillä oli harmaat ”lökärit”, jotka kuitenkin kapenivat nilkkoihin, sekä musta DC:n huppari.
”Tota oisko tääl- ”, poika aloitti, mutta keskeytti lauseensa nähdessään minut. Hän tuijotti minua suoraan silmiin, suukin jäi auki keskeneräisen lauseen takia. Luokka katsoi häntä ihmeissään, mutta silti mielissään kun saivat opettajan hiljenemään hetkeksi.
”Niin..?” opettajakin hämmästyi.
”Niin.. ööh..”, poika mutisi ja yritti selvästi koota ajatuksiaan. ”Niin siis kolmosten hissan kirjoi tulin hakeen”, hän sopersi samalla kääntäen katseensa vastahakoisesti pois minusta. Opettaja haki pöydältään kasan kirjoja ja käveli takaisin pojan luo. Tämä oli taas kääntyneenä minuun päin.
”Niin otaksä nää?” opettaja naurahti ja vilkaisi oppilaita ihmeissään.
”Aa, joo.. kiitti..”, poika mutisi, otti kirjat ja avasi raolleen jäänyttä ovea enemmän jalallaan. Vielä kerran hän vilkaisi minua, mutta kompastui kynnykseen ja kirjat levisivät käytävälle. Koko luokka nauroi, paitsi minä.
”Ei mitään, kyl mä pärjään, jatkakaa vaan!” pojan ääni kuului käytävältä. Opettaja kurkkasi vielä pojan perään, sulki sitten oven ja jatkoi tuntia. Jäin tuijottamaan luokan ovea kasvot hieman punoittaen. Sydän hakkasi vieläkin.

► Iisak

Hyppelin viimeiset raput alas tömähtäen koulun alimman kerroksen lattialle jatkaen siitä ruokalaan. Päässäni pyöri vain yksi asia: tyttö jonka näin luokassa edellisellä tunnilla. Hänen oli pakko olla ruokalassa. Annoin katseeni kiertää kaikissa ruokalan tytöissä. Ei näkynyt.
”Ketäs kattelet?” kuului takaani vihjaileva ääni, jonka tunnistin kuuluvan kaverilleni Sampalle.
”Een mä ketään..”, vastasin epämääräisesti, mutta jatkoin silti etsintää.
”Onks Ipel joku nainen vai?” naurahti vuorostaan Julius. Pari muutakin poikaa naurahti takanani. Mulkaisin ärtyneenä heihin päin. Oliko minun pakko olla niin näkyvä? En vain ollut koskaan nähnyt yhtä lumoavaa tyttöä. Jokin siinä veti minua puoleensa, enkä tarkoittanut pelkästään ulkonäköä. Tytöstä näki, ettei hän ollut kuin muut.
”No, sano nyt kuka se on?” Samppa jatkoi yhä.
”No kun mä en tiedä!” huudahdin ärtyneesti. Pitikö niiden aina puuttua minun asioihini? Samassa näin sen. Isossa pöydässä aivan ruokalan nurkassa istui kaksi tyttöä. Toinen niistä oli se minun etsimäni. Tytöllä oli pitkät vaaleat hiukset ja vaaleanpunainen toppi päällään. Jaloissa tällä oli vaaleat, lähes valkoiset, pillifarkut. Hän oli niin kaunis, että unohdin kokonaan muut oppilaat ympärilläni.
”Ai toi..? Haha älä sit kerro Tysonille!” Samppa nauroi vieressäni, kun huomasi ketä tuijotin. Pojan puheet tosin menivät toisesta korvastani sisään ja toisesta ulos. ”No mee juttelee sille!” hän jatkoi. Käänsin katseeni poikaan.
”Enhän mä tiedä edes sen nimeä! Mitä mä sille muka sanoisin?”
”Se on Jenni. Ja mä tiedän, tuu”, Samppa sanoi ja lähti virnistellen kohti tyttöä.
”Hei älä..!” yritin pysäyttää poikaa, mutta turhaan. Ei auttanut kuin mennä perään. Joka askel vei minua lähemmäs sitä kuvankaunista tyttöä, joka jo huomasikin meidät.
”Hei sori mut tää on meidän vakkari pöytä”, Samppa sanoi pokkana päästyään tyttöjen luokse. Silmäni muljahtivat vähintään lautasen kokoisiksi ja käännyin katsomaan poikaa järkyttyneenä. Mitä ihmettä se aikoi..
”Ai, sori.. No me mennään sit muualle”, tyttö sanoi hämillään ja oli jo nousemassa, kun Samppa kiiruhti estämään.
”Ei ku olkaa vaan siinä, kyl me tähän kaikki mahutaan!” poika virnisti ja nyökkäsi minulle tuolia vastapäätä tyttöä. Jännittyneenä tuijotin tyttöä, joka kuiskasi jotain kaverilleen. Minulla oli jotenkin avuton olo, kun normaalisti olin niin rohkea, mutta yhtäkkiä en keksinyt mitään sanottavaa. En yhtään mitään. Samassa tunsin kipeän potkaisun jalkaani.
”Au! Mitä sä..”, älähdin Sampalle, koska tiesin että hän potkaisi minua. Kukapa muukaan..
”Puhu sille pässi!” poika sihahti hampaittensa välistä. Katsoin poikaa avuttomana nielaisten samalla kuuluvasti.
”Öö niin oliks kiva matikan tunti?” sain suustani ulos vihdoin.
”Se oli kyllä hissan tunti.. Ja koko luokka nauraa sulle vieläkin!” tyttö hymyili valloittavasti, pidätteli naurua itsekin. Naurahdin kuivasti. Noloa.. Tarkkailin hetken tytön silmiä. Mieleni teki niin sanoa jotain, puhua loputtomiin, kuulla sen äänen taas. Mutta enhän minä enää mitään olisi voinut sanoa. Se olisi vain nauranut.
”Mikä sun nimi on?” tyttö kysyi aivan yllättäen, ehkä jopa vähän ujosti.
”Ai mun? Ipe, tai siis Iisak, tai niinku.. Sano vaan Ipe”, änkytin. Mikä ihme minua vaivasi? No, ainakin tytöillä olisi naurun aihetta pitkäksi aikaa.
”Mä oon Jenni”, tyttö hymyili välittämättä sekoilustani. ”Mutta mun pitää nyt mennä, koe alkaa kohta”, hän jatkoi, otti tarjottimensa ja lähti pois. Tytön kävellessä ohitseni yritin vetää huomaamattomasti keuhkoni täyteen taivaallista tuoksua. Ei hajuveden, niin kuin useimmilla, vaan tytön omaa tuoksua. Mutta sieraimiini ei tarttunut mitään. Painoin pääni alas. En edes uskaltanut katsoa hänen peräänsä, jos se vaikka näkisi. Niin paljon minua hävetti.


► Jenni

”Pelaakse sun Iisakkis?” ystäväni Anni kysyi vihjaillen. Istuimme vieretysten pitkällä puisella penkillä suuren liikuntasalin reunalla. Oli viikon viimeinen päivä, ja sen lisäksi koulujen välinen sählyottelu. Vilkaisin vieressäni istuvaa tyttöä, jonka blondi polkkatukka heilui tämän hurratessa luokkamme poikien tehtyä viime hetkellä voittomaalin.
”No en tiiä, eikä kyllä kiinnostakaan..”, mutisin yrittäen kuulostaa välinpitämättömältä. Anni tuskin edes kuuli sanojani katsoessaan niin haaveilevasti poikia jotka riemuissaan mäiskivät käsiään yhteen. Lopulta tyttö kuitenkin kääntyi katsomaan minuun.
”Ai miten niin? Justhan sä puhuit siitä kuinka ihana se on”, Anni ihmetteli.
”En mä oo sanonu että se on ihana! Se vaan.. Tai aivan sama, mulla kun ei oo tapana tykätä sen kaltasista naistenmiehistä…”, tokaisin katkerana.
”Mistä sä voit tietää millanen se on?” Anni naurahti, kunnes nyökkäsin salin toisella puolella sijaitsevaan yläkatsomoon, jossa tämä Ipe istui. Mutta hän ei ollut yksin. Poika nojasi rennosti selkänsä takana olevaan kaiteeseen, tämän jaloissa istui joku tyttö, jolle taas Ipen vieressä istuva tyttö väkersi lettiä. Ipe sanoi jotain, ja molemmat tytöt, sekä yksi joka istui letitettävän vieressä, purskahtivat tyttömäiseen kikatukseen. Olihan joukossa muutama poikakin, mutta sillä ei ollut merkitystä.
”Eihän toi nyt vielä mitään tarkota..”, Anni yritti lohduttaa. Vilkaisin tyttöä kohottaen toista kulmaani. Näin Ipen ensimmäisen kerran lähes viikkoa aikaisemmin, mutta koska pojalla oli koeviikko, ei häntä näkynyt kovin paljoa. En käsittänyt, kuinka hän oli ensin tullut juttelemaan aivan kuin saattaisi ollakin kiinnostunut, ja seuraavassa hetkessä olikin vikittelemässä toisia naisia. Vihasin sellaisia miehiä..
”Hei älä nyt.. Tuu, otetaan selvää mikä se on miehiään”, Anni huudahti innostavasti, ja nousi itse jo ylös. Hän tarttui käteeni lähtien vetämään minua kohti yläkatsomoon johtavia portaita.
”Ei, Anni, oikeesti! Ei!”, yritin laittaa vastaan, mutta turhaan. Pysähdyin väkisin, ja odotin kunnes Anni palasi luokseni. ”Et oikeesti sano sille mitään..”
”No en tietenkään, mennään vaan istumaan sen lähelle. Jos se on oikeesti kiinnostunu susta, niin se irtautuu muista tytöistä heti sut nähdessään”, Anni virnisti. ”Luota muhun”
Astuimme viimeiset raput ja lähdimme sitten puikkelehtimaan puisten penkkien välistä etsien vapaita paikkoja mahdollisimman läheltä Ipeä, jotta hän varmasti huomaisi minut. Vilkaisin poikaa, joka istui ylimmillä penkeillä oikein tyytyväisen näköisenä. Hän näytti uskomattoman hyvältä.. Pojan päällä oli kuluneet farkut, sekä punasävyinen ruutupaita, jonka napit olivat auki paljastaen alta valkoista t-paitaa. Tämän hiukset olivat yhtä pörröiset kuin viimeksikin, kun näin hänet.
Löysimme paikan viistosti muutaman rivin alempaa Ipestä. Vilkaisin taakseni, muka katsoakseni seinällä roikkuvaa kelloa, mutta todellisuudessa halusin vain tietää olisiko poika yhä kiinni tytöissä. Ja olihan se. Mutta nyt hän oli kääntynyt kuitenkin juttelemaan viereisen pojan kanssa. Pettymyksen aalto kulki lävitseni, ja pakotin itseni kääntymään takaisin eteenpäin. Olisi vain unohdettava koko poika.

Olimme ehtineet istua vain viitisentoista minuuttia, kun Ipe nousi kavereineen ylös ja lähti kävelemään poispäin. Poika ei edes vilkaissut minua. Avuttomana käännyin katsomaan Annia.
”No mee perään, puhut sille jotain. Sähän sanoit että sille oli tosi helppo puhua”, tyttö muistutti, ja työnsi minut ylös.
”Eihän mulla oo mitään sanottavaa sille!” huomautin surkeana. En jaksanut edes yrittää.
”Kyllä sä jotain keksit. Kysy vaikka aikooko se pelata tänään”, Anni rohkaisi. Vilkaisin alas johtaviin rappuihin, joissa ei enää näkynyt ketään. Poika oli mennyt menojaan.
”No jos tuut mun kanssa? Se on paljon luonnollisempaakin niin”, ehdotin. En millään uskaltaisi mennä yksin. Enkä missään nimessä halunnut pojan tietävän tunteistani. Tunteista joita ei edes ollut.

Ipe ei ollut ehtinyt kovinkaan kauas, kun pääsimme itsekin ulos. Poika oli kävelemässä kavereidensa kanssa kohti koulua – sählyottelu järjestettiin kaupungin yleisellä urheilusalilla, josta koululle oli muutama sata metriä. Vilkaisin Annia epäröiden ja tyttö nyökkäsi minulle rohkaisevasti. Huulta hieman purren kiristin askelteni tahtia saavuttaakseni Ipen. Mitä lähemmäs pääsin, sen huonommalta idealta se tuntui. Mitä ihmettä päässäni oli pyörinyt? Mennä nyt erittäin suositun kolmosluokkalaisen pojan luokse puhumaan asiasta äx. Anni oli saanut aivoni sekaisin. Tai Ipe, en tiennyt. Mutta joka tapauksessa en enää voinut perua tekemisiäni.
”Ipe”, päästin suustani ennen kuin ehdin itse edes ymmärtää. Poika kääntyi katsomaan ihmeissään, muttei lainkaan tylysti, niin kuin olin kuvitellut. Lämmin hymy levisi pojan kasvoille salaman nopeasti samalla kun hän hidasti askeliaan jäädäkseen vierelleni kävelemään. ”Mä vaan.. Aioksä pelata tänään?” kysyin arasti.
”Een mä varmaan, ku on toi polvi vähän kipee”, poika sanoi nyökäten jalkaansa kohti.
”Harmi, mä kuulin kakkosilta et sä oisit tosi hyvä sählyssä”
”Aijaa?” Ipe naurahti hieman hämmästyneenä.
”Mä ainakin kannustaisin sua, jos sä pelaisit”, sanoin hymyillen pienesti, mutta heti perään mieleni teki hakata pääni halki. Olin täysidiootti! Varmasti Ipe nyt luulisi, että oletin pojan pelaavan, koska minä kannustaisin häntä. Tyhmä, tyhmä, tyhmä..
”Oho, no pitääpä sit kattoo, jos vaikka pelaisinki”, poika virnisti valloittavasti. Hetkeen luulin etten saisi vedettyä keuhkojani täyteen, niin onnellinen olin. En voinut kuvitella, että tosiaan puhuin sen pojan kanssa, josta pystyin vain unelmoimaan.. Kaikki tuntui niin hyvältä Ipen seurassa.
Samassa näin kuinka aiemmin Ipen jalkoihin nojaillut tyttö tarttui pojan olkapäihin takaapäin, siirtyen meidän väliimme kävelemään. Tyttö alkoi heti selittämään jotain innoissaan, enkä saanut enää tilaisuutta minkäänlaiseen puheen vuoroon. Ipe vilkaisi minua pahoitellen, ja lähti sitten tytön kanssa muiden kavereidensa luo.

Istuimme jälleen yläkatsomossa. Olin vihdoin päässyt kunnolla kiinni pelistä, ja katsoin sitä jännittyneenä. Ensimmäinen erä oli loppumassa muutaman kymmenen sekunnin kuluttua, ja kolmosen pojat olivat pahasti häviöllä vieraan koulun joukkueelle. Kaiuttimista kuului kova ääni, ja katonrajassa olevien digitaalitaulujen luvut vaihtuivat taas, 5-1 vieraalle joukkueelle. Heti perään kuului uusi ääni ja pelaajat siirtyivät penkeille juomaan. Hetken keskusteltuaan koulumme joukkueen yksi pojista huusi jotain katsomoon. En aluksi saanut selvää huudosta, mutta pian koko joukkue alkoi huutaa ja taputtaa rytmissä. He huusivat Ipen nimeä. Ihmeissäni vilkaisin Annia, joka oli huomannut saman. Sitten käännyin katsomaan Ipeä, joka jälleen istui katsomon perällä. Poika puristi juuri silmänsä kiinni hetkeksi, samalla kun häntä ympäröivät tytöt yrittivät suostutella poikaa pelaamaan.
”Hei, mä en oo tuloss-”, Ipe aloitti kovaan äänen, kun yhtäkkiä tämän katse osui minuun. Tuo katsoi minua hetken nuolaisten huuliaan hieman. ”No okei, okei”, poika huokaisi ja nosti kätensä kuin antautuakseen, ja lähti sitten harppomaan portaita alas.
Ipe seisoi aloituksessa maila kädessään, tuomari vihelsi pilliin, Ipe nappasi pallon itselleen, lähestyi maalia väistellen vastustajat ja veti pallon maaliin. Yleisö ei edes ymmärtänyt hurrata, kaikki vain katsoisivat sanattomina. Niin kuin minäkin. Maali, toinen, kolmas.
”Iisak, lopetat ton sooloilun!” tuomari, joka oli myös liikunnan opettajamme, huusi.
”Joo mä vaa vähän tasotan tilannetta eka”, poika virnisti, ja veti neljännen maalin.

► Iisak

Nappasin takkini naulakosta, ja heitin mustan reppuni toiselle olalleni roikkumaan. Potkaisin koulun raskaan, lasisen ulko-oven auki lähtien kävelemään kohti juna-asemaa. Samassa huomasin erään ykkösen tytöistä seisomassa koulun pihalla, luultavasti odottamassa kyytiä tai jotain muuta vastaavaa. Aluksi en kiinnittänyt siihen mitään huomiota, kunnes muistin sen viettäneen paljon aikaa Jennin kanssa. Harkittuani hetken, kävelin tytön luokse, joka tuskin edes huomasi minua aluksi.
”Hei sori, mut voisiksä mitenkään antaa mulle Jennin puhelinnumeroo?” kysyin suoraan tytön nostaessa katseensa minuun.
”Mitäs sä sillä teet?” tyttö kysyi vihjaillen.
”No se ei oikeestaan kuulu sulle..”, huomautin tylysti.
”Okei, ei sitten”, tuo tokaisi, ja painoi katseensa takaisin puhelimeensa.
”Mä oikeesti tarviin sitä..”, huokaisin. ”Voiksä nyt vaan antaa sen mulle?”
”No, anna sun kännykkä”
”Mitä?” kysyin rypistäen kulmiani.
”Anna sun kännykkä niin kirjotan sen siihen”, tyttö toisti.
Epäröiden kaivoin mustan älypuhelimen taskustani, ja ojensin sen tytölle, joka hetken päästä alkoi näpytellä siihen numeroita.
”Muistaksä sen muka ulkoo?” epäilin, sillä tyttö ei katsonut numeroa mistään muualta.
”Muistan, ja luulisin että säkin muistat kohta”, tuo virnisti, ja ojensi puhelimen takaisin minulle. Rypistin taas kulmiani katsoen pari kertaa vuorotellen tyttöä ja numeroa.
”Kiitti..”, mutisin lopulta ja lähdin kävelemään kohti junaa.