→ VIIDES LUKU

► Jenni

Istuin pehmustetulle tuolille opettajan huoneeseen Jeeliä vastapäähän. Käännyin katsomaan apulaisrehtoria.

”Pojista ei oikein lähtenyt mitään irti, joten päätimme pyytää sinut tänne. Tosin Iisak ei ilmeisesti pitänyt ajatuksesta, koska lähti jonnekin. Taitaa tulla toinenkin tunti jälki-istuntoa.. Mutta osaisitko sinä vähän kertoa, että mitä siellä ulkona tapahtui?”

”No siis..”, vilkaisin Jeeliä. Tilanne oli vaikea ja ahdistava. Jeeli ja Ipe. Jeeli vai Ipe? Oli niin vaikeaa päättää olisinko ollut parhaan ystäväni vai poikaystäväni puolella? Toisaalta Jeeli oli käyttäytynyt todella tyhmästi, ja Ipe oli lähes syytön, ellei edellisen tappelun aloitusta laskettu. Mutta voisinko oikeasti kääntyä Jeeliä vastaan?

”Mä vaan sanon, että oon täysin puolueeton tässä asiassa.. Tai siis Jeeli on  mun kaveri ja Ipe mun poikaystävä, niin en mä halua olla kumpaakaan vastaan. Mut rehellisesti sanottuna Jeeli alotti tän jutun ja tuli mun luo ärsyttämään Ipeä, kunnes lopulta löi. Ja tänäänkin tuli hypärillä ärsyttämään. Kyllä mä ymmärrän et Ipe suuttu..”

”Ahaa.. Eli Jeeli tietoisesti ärsytti Iisakia ja niin sanotusti kerjäsi tappelua?”

”No.. Niin kai sitten.. Mutta mun mielestä koko tää juttu on ihan tyhmä, enkä mä haluu ottaa kantaa tähän. Ja nyt jos sopii, niin mä menisin mieluusti etsimään Ipeä”, sanoin, ja odottamatta vastausta nousin ylös, työnsin tuolin siististi pöydän alle ja lähdin huoneesta.

Olin etsinyt Ipeä joka paikasta. Mihin ihmeeseen se oli mennyt? Ei kai se kotiin ollut lähtenyt? Suoraan sanottuna minua ärsytti suunnattomasti Jeelin törppöily. Luulin alunperinkin meidän olevan vain kavereita.. Tunsin oloni jotenkin petetyksi. Olin aina luottanut Jeeliin, ja niinä hetkinä kun kaikki pojat pyörittivät minua ja Anton oli tosi mustasukkainen kaikesta, Jeeli oli niin rauhallinen ja turvallinen, pelkästään hyvä ystävä. Mutta nyt hänkin oli sitten ihastunut minuun. Olisiko Ipekin yhtä mustasukkainen kuin aikaisemmat poikaystäväni? Pieni mustasukkaisuus oli minun mielestä söpöä, mutta liiallisena se oli raivostuttavaa ja ahdistavaa. Mustasukkaisuus olikin suurin syy minun ja Tysonin eroon. En saanut katsoa yhtään kuvaa paidattomasta pojasta, en saanut puhua muille pojille ollenkaan. Eräs poika joka oli ihastunut minuun, oli vain halunnut jutella kanssani, mutta Tyson oli suuttunut ja lyönyt häntä.. Onnekseni Ipe ei kuitenkaan vaikuttanut yhtään samalta. Jos joku olisi kohdellut Tysonia samalla tavalla, olisi Ty hakannut hänet jo kolme kertaa kovemmin..

”Hei! Ala tulla jo ulos sieltä! Ei sulla noin kauaa mene vessassa. Pitääkö soittaa talkkari avaamaan se ovi?” kuului siivoojan vihainen huuto poikien vessojen luota. Uteliaisuuttani menin kurkkaamaan sinne. Siivooja paukutti vessan ovea, joka oli lukittu. Minulla oli pieni aavistus kuka siellä oli.

”Anteeksi.. Taidankin siivota tyttöjen vessat tässä välissä..”, siivooja sanoi nolona minut nähtyään. Kävelin varovasti lukitun vessan ovelle. Nyt ottaisi ohraleipä jos siellä ei olisikaan se, kenen toivoin siellä olevan.

”Ipe, ooksä siellä?” kysyin arasti. Ei vastausta. Nyt olin aivan varma, että olin osunut oikeaan. ”Ipe kuuleksä? Avaa, oo kiltti! Mä oon ettiny sua ympäri koulua vaikka kuinka kauan..” Lopulta vessasta kuului ääntä. Lukko aukeni, mutta ovi ei. Painoin kahvan alas, ja kurkistin sisään. Arvasin oikein. Siellä se istui käsillä polviinsa nojaten ja antoi päänsä roikkua. Raukka.. Astuin pari askelta lähemmäs ja kyykistyin pojan eteen.

”Hei.. Älä nyt..”, katsoin pojan surkeita kasvoja. Niissä näkyi kipeän näköisiä mustelmia. Hetken mietittyäni nostin kevyesti pojan päätä, niin että hän katsoi minua. Sitten kumarruin suutelemaan tämän huulia hellästi. Näin kuinka hänen silmiinsä tuli heti eloa. Ne katsoivat minua jotenkin lämpimästi, rakastavasti. Kukaan ei ollut koskaan katsonut minua niin.

”Lähetäänkö teille? Turhaan me täällä enää oltais”, Ipe ehdotti. Katsoin häntä hieman epäröiden. En ollut koskaan lintsannut koulusta. Epäröinnistäni huolimatta ei mennyt kauaakaan kun jo istuimme vastakkaisilla penkeillä junassa. Juna oli lähes tyhjä, sillä kello oli vasta kymmentä vaille yksi. Me juteltiin kaikesta mahdollisesta ja meillä oli tosi hauskaa. Ipe oli tosi hauska. Olin juuri kertonut pojalle, että minusta tulisi isona meribiologi ja rakastin tutkia eläimiä, kuvata ja kiikaroida niitä, ja että jopa muurahaiset kiinnostivat minua ihan hirveästi. Poika nauroi iloisesti hymykuopat selvästi näkyen, ja vaikka hän nauroikin minulle, en silti loukkaantunut. Tiesin ettei hän tarkoittanut sitä pahalla.

”Mikä susta sit tulee isona?” kysyin vuorostaan Ipeltä. Nyt pojan nauru vähän laantui, ilme melkein vakavoitui. Selvästi pojan piti miettiä mitä vastaisi.

”Mä en oikeen tiiä.. Siks mä tulinki lukioon, vaikka mun alkuperäisen suunnitelman mukaan mulle olis riittäny pelkkä amis”, hän vastasi lopulta.

”No mikä susta sit alunperin piti tulla?” kysyin ja sain Ipen entistä vakavammaksi. Mikä sille taas tuli?

Hetken harkittuaan poika melkein kuiskasi vastauksen.

”Jääkiekkoilija”

”Mikä siinä jääkiekossa on niin ihmeellistä sulle? Tai sä muutut aina niin vakavaks kun mä otan sen puheeks”, ihmettelin. Ei vastausta. ”Ipe, sä tiedät et voit kertoo mulle..” Vihdoin sain hänen katseen kohoamaan suoraan mun silmiin. Katse oli haikea. Sitten se siirtyi ikkunasta ulos.

”Se on mulle aika arka paikka. Jääkiekko oli mulle aina niin tärkeetä, oikeestaan koko mun elämä. Sitä mä haluun edelleen, mut en vaan pysty” Ipe selitti katsoen ulos ikkunasta. Sitten se katsoi taas mua. ”Mä haluisin kertoa sulle kaiken. Monesti mä päätän, et nyt mä kerron. Mut sit kun mä katon sua, niin mä en saa sanottua yhtään mitään..”

Katsoin poikaa tietämättä mitä mun pitäisi sanoa. Halusin ymmärtää, mutta en vain voinut. Hän katsoi jalkoihinsa niin surullisena, että mieleni teki vain halata tätä.

”Ei sun tarvii kertoa vielä. Kerrot sit kun pystyt”, vastasin lopulta, vaikka olin kaikkea muuta kuin halukas odottamaan. Ipe vain katsoi minua ja hymyili vähän.

Istuimme huoneessani sängyllä. Vanhempani eivät taaskaan olleet kotona, joten saimme olla rauhassa. Ipe makasi isoa tyyny kasaa vasten, ja minä istuin seinään nojaten. Pojan housut olivat tosi alhaalla, boksereitten reunat näkyivät selvästi, mutta se oli mielestäni tosi söpöä. Ipe näytti niin hyvältä sotkuisine hiuksineen, lökö farkkuineen sekä valkoisen adidas paidan paljastaen hieman pojan hoikkaa vatsaa. Ei sillä ollut kovin isoja lihaksia, mutta se ei minua todellakaan haitannut. Sain jo tarpeekseni Tysonin sixback hehkutuksesta.. Minulla taas oli tuttuun tapaani pillifarkut ja kellertävä huppari. Juttelimme kaikesta mahdollisesta, kun puhelimeni soi. Äiti soitti, ja kertoi että he viipyisivät isän ja pikkuveljeni kanssa koko viikonlopun jollain tutuillamme Turussa. Hän käski minun lähteä viikonlopuksi mummilleni Espooseen. Lopetettuani puhelun, katsoin Ipeä veikeästi hymyillen.

”Ipee.. Mun vanhemmat tulee vast sunnuntaina, joten mun pitää mennä viikonlopuks mun mummille Espooseen. Tuu mun mukaan!” ehdotin hymyillen. Ipe rypisti kulmiaan.

”No en nyt tiiä huvittaako iha hirveesti..”, hän tokaisi.

”Mut sit me ei nähä koko viikonloppuna.. Voitas tehä jotain kivaa, ei meijän mummin kaa tarttis olla”, suostuttelin poikaa. Lopulta hän suostui sillä ehdolla, että saisi nukkua minun vieressäni. Ja sehän sopi minulle paremmin kuin hyvin! ”Niin ja Jessenki pitäs tulla..”, mutisin hieman harmistuneena. Emme saisi olla rauhassa, jos ärsyttävä isoveljeni tulisi mukaan. Yritin huutaa poikaa, joka oli luultavasti huoneessaan kuuntelemassa musiikkia kuulokkeillaan, mutta vastausta ei kuulunut.

”Soita sille”, Ipe ehdotti, sillä kumpikaan meistä ei jaksanut nousta.

”Miks mä soittaisin sille, kun se on kuitenki kotona?” naurahdin huvittuneena.

”No turhaan sä kuluttaisit äänihuulias huutamalla ku puhelimet on keksitty. Mäki ain soitan mutsille vaikka se ois viereises huonees”, poika virnisti heitellen tylsistyneenä puhelintaan ilmaan.

”Idiootti..”, nauroin, mutta päätin kuitenkin soittaa. Hetken päästä veljeni ilmestyi huoneeni ovelle. Hän oli yhtä innostunut mummille lähdöstä, kuin minä ja Ipekin – toisin sanoen päätti yksimielisesti jäävänsä kotiin tyttöystävänsä kanssa, kun saisivat kerrankin olla kahdestaan. Varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärsin veljeäni, kyllä minullekin kelpaisi viikonloppu aivan kahdestaan Ipen kanssa..

Loppu ilta me vain katsoimme jotain elokuvia ja syötiin popcornia. Päätimme lähteä vasta seuraavana päivänä ja ottaisimme Vilppukin mukaan. Ipe ei erityisemmin pitänyt koirastani, mutta oli jo vähän tottunut siihen.

Herätessäni aamulla, kello oli vasta seitsemän. En kuitenkaan antanut itseni nukahtaa uudestaan, koska pian pitäisi lähteä. Katsoin vieressäni nukkuvaa Ipeä. Peitto oli vain puoliksi pojan päällä, toista kättä hän piti päänsä yläpuolella tyynyn alla ja toista boksereitten rajalla pitäen peukaloa niiden sisällä ihoa vasten. Lisäksi hän piti suloista tuhinaa nukkuessaan sikeästi. Hymyilin näylle, ja tuikkasin pienen pusun pojan nenänpäähän. Sitten nousin ylös. Päälläni oli punaiset minishortsit ja valkoinen T-paita. Kävelin vaatekaapilleni ottaakseni sen edestä aamutossuni.

”Miten sä jaksat jo nyt nousta..”, kuului Ipen uninen ääni sängystä. Hän ei ollut jaksanut edes avata silmiään.

”Eksä muista et meijän piti lähtee heti aamulla? Mä käyn hakemas postin”, hymyilin pojalle, ja lähdin alakertaan. Eteisessä laitoin takin päälleni, sillä ulkona oli yli kaksikymmentä astetta pakkasta. Vilppu oli ollut yön sisällä, vaikka normaalisti se oli tarhassaan ulkona. Kutsuin koiran mukaani viedäkseni sen samalla hetkeksi pihalle ennen lähtöä. Ehdin kävellä laatoitettua pihapolkuamme vain pari askelta, kun ulko-ovi avautui. Ulos asteli Ipe pelkissä boksereissa. Katsoin ihmeissään, kun poika lähti kävelemään luokseni paljain jaloin, vaikka maata peitti edelleen muutaman sentin lumikerros.

”Mitä ihmettä sä teet?” kysyin edelleen ymmällään.

”Tulin hakee postia sun kanssa”, poika virnisti.

”Sä tuut vaan kipeeks..”

Estelyistäni huolimatta Ipe käveli kanssani postilaatikolle. Juuri kun olin ottamassa postia, ilmestyi mutkan takaa naapurin mummeli. Hänen silmät levähtivät lautasen kokoisiksi, kun hän näki lähes alastoman pojan postilaatikolla.

”Huomenta!” Ipe tervehti tätä leveästi hymyillen.

”… on tämä nykynuoriso sitten aivan sekaisin. Toista se oli kun minä olin lapsi…”, mummeli mutisi itsekseen, ja käveli mahdollisimman nopeasti pois. Katsoin poikaa huvittuneena nauraen ratketakseni.

► Iisak

Istuin Jennin pyörän selässä odottamassa tyttöä, joka jo juoksikin sisältä reppu selässään ja Vilppu perässään minua kohti. Sitten hän istui taakseni takaritsille ja lähdin varovasti polkemaan eteenpäin. Vilppu juoksi vapaana vierelläni, mutta bussissa se pitäisi ottaa kiinni.

”Ooksä varma et tää onnistuu?” Jenni kysyi epäröiden. Lumesta huolimatta olin keksinyt, että me menisimme pyörällä tien päässä olevalle bussipysäkille. Bussi kulki siitä harvoin, ja siksi meillä oli jo kiire, ettemme myöhästyisi.

”No oon oon, mä oon tehny tän sata kertaa ennenki. Pienenä me pyöräiltiin Tyn kaa joka talvi”, vakuutin tytölle. Menisimme bussilla Kamppiin ja oltaisiin hetki Helsingissä, sieltä jatkettaisiin junalla Espooseen, ja taas bussilla Jennin mummille. Päivästä oli tulossa mahtava, varsinkin kun sain taas nukkua Jennin vieressä.

Lumi oli alkanut jo vähän sulaa, jonka takia se oli vähän sohjoista. Eturengas heilui joka suuntaan, ja teki varmasti takaritsillä istumisesta haastavaa. Yritin parhaani mukaan tasoittaa kyytiä. Ei olisi enää pitkä matka. Enää yksi iso alamäki.

”Et sit mee kovaa!” tyttö kiljui takanani.

Vihdoin pääsimme bussipysäkille. Jenni nousi ylös takaritsiltä, ja sain laitettua pyörän piiloon pusikkoon. Seisoimme ison tien varressa odottamassa bussia. Lunta, tai oikeastaan räntää, oli alkanut satamaan. Suojasin tyttöä kastumasta kiertämällä käteni tämän ympärille, olin itse selkä sateeseen päin. Pian bussi kuitenkin ilmestyi mutkan takaa ja heilautin kättä, että se tietäisi pysähtyä. Kuski painoi jarrua, mutta bussi valui silti pysäkistä parikymmentä metriä eteenpäin. Pysäkiltä nousi tuskin koskaan kukaan bussin kyytiin, ja loskasäällä oli muutenkin vaikea pysäyttää äkkiä. Nousimme kyytiin, ja ostin meille liput. Jäimme etupenkkeihin, ettei tarvitsisi koiran kanssa raahautua taakse. Jenni käski Vilpun istua, ja se totteli kuuliaisesti.

Kävelimme pitkin Kampin käytäviä. Jenni mietti mihin kauppaan menisi ensin. Hän päätti mennä Seppälään, ja sen jälkeen H&M, joka oli siinä lähellä. Istuin Vilppua pidellen käytävän keskellä olevalla penkillä. Koira makasi jaloissani Jennin käskystä. Katselin ympärilleni. Huomasin lähellä olevan Musti & Mirri kaupan.

”Mennääks ostaa sulle vähä herkkuja?” innostin koiraa, joka hypähti seisomaan häntäänsä heiluttaen. Lähdin taluttamaan sitä kohti kauppaa. En tiennyt saiko koiraa ottaa liikkeeseen, mutta kävelin normaalisti sisään.

”Haluisiksä tollasii pari, ja sit noit vähän pussiin?” kyselin koiralta, joka kuola valuen veti minua joka suuntaan yrittäen syödä herkkuja. Otin pari luuta ja jotain irtomakupaloja. Ostin ne ja lähdin takaisin samoille penkeille päin. Jenni olikin jo penkkien edessä seisomassa, selkä minuun päin ja yritti soittaa, varmaankin minulle kun en ollutkaan siinä missä piti. Hiivin tytön taakse säikäyttääkseni hänet, mutta juuri kun pääsin tarpeeksi lähelle, hän kääntyi ja näki minut.

”Missä te olitte?” hän kysyi ihmeissään, ja laittoi kännykkänsä takaisin housujen takataskuun.

”Käytiin ostamassa Vilpulle vähän herkkua, ku sil oli kauhee nälkä”, selitin ja heilautin pussia kädessäni.

”Eikä, Ipe! Se on just laihtunu sopivan kokoseks..”, tyttö valitti. Katsoin koiraa, ja silitin sen päätä.

”Sehän on ihan laiha! Ja se just sano mulle et se saa liian vähän ruokaa..”, virnistin, ja vinkkasin silmää koiralle. Jenni huokaisi syvään.

Kävelimme kävelytietä pitkin. Aurinko oli alkanut paistaa, ja ohut räntäkerros varmasti sulaisi jo pian pois. Jenni talutti Vilppua, ja selitti jotain koulu juttuja. Minua vähän jännitti mennä Jennin mummille. Me olimme soittaneet sille eilen, ja se oli vähän ihmetellyt. Olis varmaan halunnut olla Jennin kanssa kahdestaan. Jenni oli kuitenkin sanonut jo moneen kertaan, että kävi usein mummillaan, eikä minun tuloni pitäisi haitata yhtään.

”Tuolla asuu Anton..”, Jenni osoitti yhtä rivitaloa. ”Toi neljäs oikeelta” Tyydyin vain nyökkäämään vastaukseksi. Ei kauheesti kiinnostanut joku Jennin entisen poikaystävän talo.

Seisoimme Jennin mummin ovella. Jenni oli jo soittanut ovikelloa, ja nyt vain odotimme, että pääsisimme sisään. Pian sisältä kuuluikin askelia. Oven avauduttua näin eteisessä seisomassa vanhan mummon leveästi hymyillen. Hän vilkuili minua vähän epäillen, mutta päästi meidät iloisesti sisään. Jenni päästi Vilpun heti irti, ja koira lähti innoissaan keittiöön ruoan toivossa.

”Laitoin teille makaronilaatikkoa, kun en tiennyt mistä tykkäisitte. Ethän sinä ole allerginen maidolle tai muulle? Mikäs se sun nimi nyt olikaan..?”

”Iisak. Ja en oo allerginen millekkään..”, vastasin ja kättelin mummelia.

”Jaa jaa. Jenni mainitsikin jo etukäteen, että sinäkin tulet. Koulussako te tapasitte?” hän kyseli, ja katosi keittiöön kattamaan pöytää.

”Joo”, vastasin samalla kun katselin ympärilleni. Talo oli varmasti aika vanha. Lattialla oli pitkiä räsymattoja ja ikkunan edessä oli valkoinen keinutuoli. Keittiössä oli pieni pöytä ja jääkaappi, sekä seiniä reunusti pitkä sivupöytä, jonka yläpuolella oli kaappeja. Keittiön vierestä lähti raput yläkertaan. Sitten oli myös olohuone, jota koristi vanhat, jo vähän kulahtaneet nojatuolit ja sohva. Koti oli ihan viihtyisän oloinen.

”Oletkos sinäkin sitten lukion ykkösellä, niin kuin Jenni? Vai kuinka vanha olet?”

”Kolmosella, täytän kesäkuussa 19”

”Jaaha.. No mutta tulkaapas nyt syömään, ennen kuin tämä laatikko jäähtyy”

Kävelin pöydän ääreen, ja katsoin ruokaa jota Jenni otti lautaselleen. Näytti hyvältä, mutta tiesin etten voisi syödä sitä. Pelkäsin, että oksentaisin kaiken ulos. Ja sitten minun olisi pakko kertoa miksi.

”Totaa mä muistin just et mul on aina menny maha sekasin makaronilaatikosta..”

”Ai? No voi harmi.. Haluaisitko jotain muuta? Vaikka leipää tai karjalanpiirakkaa?” mummeli kysyi hämmästyneenä. Juurihan hän oli kysynyt olenko allerginen.. Vaikka enhän minä ollut, mutta kuitenkin kieltäydyin syömästä.

”En mä kiitti, ei oo nälkä” Yhtäkkiä minulle oli tullut tosi huono olo. ”Mä käyn tuol ulkona”, sanoin äkkiä, ja kiirehdin pihalle. Tiesin, että Jenni jäi mumminsa kanssa katsomaan ihmeissään perääni, vaikken katsonutkaan taakseni.