sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

→ KAHDESKYMMENESKAHDEKSAS LUKU



► Jenni

Milla ja pari jotain muuta Ipen luokkalaista tyttöä kävelevät juhlasalin lavalle. Meillä on kuukausittainen aamunavaus. Istun Ipen vieressä lattialla ja toisella puolellani istuu Anni ja Jeeli. Emme ole varsinaisesti rivissä, mutta kuitenkin jonkinlaisessa järjestyksessä. Ipen toisella puolella istuu Samppa, joka selittää juuri jotain Ipelle ja Ipe hymähtää, melkein kuin naurahtaa, mutta ei kuitenkaan hymyile juuri lainkaan. Luulen, että Anni on ihastunut Samppaan. Tai olen aika varma siitä. Hän ei myönnä sitä, mutta se on aika selvää minun silmissäni.
Rehtori sepittää ensin muutaman minuutin puheen kaikista itsestään selvistä asioista, jotka vain kirjoittamattoman lain mukaan kuuluu aamunavauksessa sanoa. Kaikkea turhaa siis. Sitten hetkeksi sivuun jääneet Milla ja pari tämän kaveria astuvat mikin ääreen.
”Me halutaan tänään kannustaa teitä toteuttamaan unelmianne. Meidän koulussamme on paljon lahjakkaita oppilaita, mutta yksi heistä on minulle aivan erityinen. Hän on tehnyt paljon töitä unelmiensa eteen, mutta jostain syystä lopetti muutama vuosi sitten. Hänellä on pian synttärit, joten ajattelimme antaa hänelle pienen etukäteislahjan. Haluamme kannustaa häntä jatkamaan, ja samalla myös innostaa teitä kaikkia taistelemaan unelmienne eteen. Se on sen arvoista”, Milla sanoo hymyillen. Rypistän kulmiani aavistuksen, sillä minulle tulee heti mieleen Ipe. Hänhän täyttää parin päivän päästä yhdeksäntoista ja hän lopetti jääkiekon muutama vuosi sitten. Vilkaisen poikaa, joka ei kuitenkaan huomaa sitä, vaan katsoo tylsistyneenä Millaa ja sanoo sitten jotain Sampalle, kuitenkin sen verran hiljaa, etten onnistu kuulemaan sitä.
”Me ollaan siis kerätty videopätkiä vuosien varrelta tästä kyseisestä henkilöstä, ja koottu ne yhteen. Me näytetään ne nyt tässä, toivottavasti tämä innostaa kaikkia tekemään asioita, joita rakastaa!” Milla sanoo ylipirteästi ja siirtyy sivummalle. Hänen kaverinsa taisivat olla vain henkisenä tukena.. Vaihdan asentoani, sillä jalkani puutuu.
Valkokankaalle ilmestyy Windows Movie Makerin video, jonka keskellä pyörii harmaa rinkula latauksen merkkinä. Salista sammuu etummaiset valot. Sitten video lähtee käyntiin. Ensin siinä näkyy vain mustaa, mutta sitten näkyy ulkojää. Ala-aste ikäinen poika ilmestyy kameran takaa luistellen ja hymyilee kameralle. Pojan vihreät silmät hohtavat ja vaaleat hiukset pilkottavat kypärän alta. Ipe? Vilkaisen poikaa ihmeissäni. Hän on jähmettynyt paikalleen, tuijottaa vain valkokangasta tiiviisti. Pikku-Ipe luistelee maila kädessään kohti maalia kuljettaen kiekkoa mukanaan, ja laukaisee sen maaliin, jossa kyyhöttää joku samanikäinen poika.
Pätkä vaihtuu. Nyt Ipe seisoo kameran edessä ja selittää jotain ylpeästi hymyillen. Kamera heilahtaa kun kuvaaja nauraa. Sitten Ipen takana näkyy mieshahmo, joka käskee Ipeä keskittymään peliin. Se on Jaakko, Ipen isä. Ihan selvästi.
Katson taas Ipeä, pojan hengitys kiihtyy ja hän mutisee jotain niin, että sitä hädin tuskin edes kuulee. Minuakin suututtaa. Miksi Millan piti näyttää tuollainen video aamunavauksessa? Tekikö hän sen tahallaan? Sipaisen Ipen kättä myötätunnosta. Ei varmasti olisi helppoa katsoa vanhoja videoita itsestään koko koulun edessä. Mutta sitten kun on kyse vielä ajoista, jotka ovat Ipelle arkoja.. Se on ihan hirveää.
 Ipe ei ota sääliäni vastaan vaan nousee ylös ja lähtee kävelemään poispäin.
”Ipe!” huudahdan, ja lähden pojan perään. Ipe kävelee ulos salista ja seuraan hänen perässään. Ymmärrän kyllä, ettei hän halua nähdä enempää, mutta olisin halunnut lohduttaa häntä.. Poika on todella vihainen. ”Ipe, odota!” huudan ja juoksen hänet kiinni. Tartun tuon käteen, mutta hän riuhtaisee sen irti vilkaisemattakaan minuun. Aivan kuin minä olisin tehnyt hänelle jotakin. Pysähdyn, ja katson kuinka Ipe avaa lasisen oven ja paiskaa sen kiinni perässään. Annan hänen mennä menojaan. Hän ei varmasti palaa enää samana päivänä. Enkä minäkään aio katsoa sitä videota pidempään, sillä tiedän, ettei Ipe haluaisi minun näkevän niitä. Yhtäkkiä minä alan ymmärtää, miksei kukaan onnistunut auttamaan Ipeä masennuksessaan. Eihän tuohon saa minkäänlaista kontaktia, kun hän suuttuu tai loukkaantuu tosissaan.


Istun jollain syrjäisemmällä käytävällä ja nojaan seinään. Tuijotan lattiaa ajattelematta oikeastaan mitään. Paitsi Ipeä silloin tällöin. En vain ymmärrä, mikä idea Millalla oli näyttää se video. Ihan kuin sen nyt ketään innostaisi. Tai auttaisi Ipeä jatkamaan – päinvastoin. Minua suututtaa, sillä Ipehän juuri oli niin innoissaan jääkiekosta taas pitkästä aikaa, ja on täysin Millan syytä, jos poika nyt muuttaa mielensä.. Ja mitä tyttö sanoikaan.. että Ipe on hänelle erityinen?
”Hei, mä jo ihmettelin mihin sä oikeen katosit”, Jeeli sanoo yhtäkkiä yläpuoleltani. Nostan katseeni tuon kasvoja kohti. ”Lähtikö se Ipe kotiin?”
”No mitä luulet..”, vastaan samalla kun Jeeli laskeutuu viereeni istumaan.
”Mikä siinä jääkiekossa on niin ihmeellistä sille?”
Katson Jeelin sivuprofiilia. ”En mä voi kertoo.”
”No sekin vielä. Häviskö se jonkun pelin eikä enää uskaltanu jatkaa?” Jeeli virnistää.
”Mä en usko, että se on kovin montaa peliä hävinny”, vastaan hymyillen.
”Sanooko se ite noin?”
”No ei nyt suoraan.”
”Leijuu vaan..”
”Onko joku kateellinen?” virnistän ilkikurisesti ja käännyn paremmin Jeeliin päin.
”Ai Ipelle? En todellakaa”, poika naurahtaa huvittuneena ja vilkaisee minua. ” Paitsi ehkä sun suhteen..”
”Ai mitä musta?” kysyn vähän epäröiden, sillä Jeeli kuulostaa taas siltä kuin olisi kuitenkin ihastunut minuun. Mitä jos Ipe onkin oikeassa? Että Jeeli vain huijasi saadakseen minut mustasukkaiseksi?
”Ei mitään..”, poika huokaisee ja kääntää katseensa poispäin minusta.
”Kerro siitä tytöstä”, kehotan hymyillen hieman.
Jeeli rypistää kulmiaan. ”Mistä tytöstä?”
”No siitä kenen kanssa sä eilen viestittelit.”
Jeeli on hetken hiljaa. Sitten hän nousee ylös ja tarjoaa kättään vetääkseen minut ylös. Tartun siihen, mutta katson silti Jeeliä kysyvästi, odottaen edelleen vastausta.
”Mitä sä teet tänään?” poika vaihtaa puheenaihetta.
”En mä tiedä, aattelin mennä ratsastamaan. Miten niin?” kysyn, vaikka oikeastaan tiedän, mitä Jeeli ajattelee.
”Et sä sit varmaan meille ehi tulla..?” Jeeli kysyy samalla kun kävelemme kohti luokkaa, jossa seuraava tuntimme on.
”Öö.. Mä en tiedä. Voi olla. Mä vaikka soitan, kun tuun tallilta”, ehdotan, mutta mietin silti, pitäisikö minun ennemmin mennä Ipelle. Jeeli vain hymyilee, ja avaa minulle luokan oven päästäen minut ensin sisään.


Istun tiiviisti harjoitusravissa ja asetan hevosta sisäänpäin suurella keskiympyrällä. Painan pohkeellani hevosen kylkeä saaden sen entistä pyöreämmäksi. Hetken päästä ohjaan hevosen uralle ja annan sen ravata rennosti pidemmillä ohjilla kaula pitkänä. Kymmenisen minuutin kuluttua hidastan sen käyntiin ja taputan palkitsevasti kaulalle.
”Sehän menee hienosti pitkästä aikaa!” valmentajani Alexin ääni kuuluu yllättäen kentän laidalta. Käännyn katsomaan miestä. En lainkaan huomannut tämän tuloa.
”Joo, johtuu varmaan kevään tuomasta innostuksesta”, vastaan ja ratsastan lähemmäs. Pysäytän Ephinyn Alexin eteen ja mies jää rapsuttamaan hevosen otsaa. Laskeudun alas satulasta ja nostan jalustimet ylös molemmilta puolilta.
”Ootteko te miettineet sitä kesää?” Alex kysyy väistäen minua, kun vedän ohjat pois hevosen kaulalta. Olemme harkinneet Ephinyn ottamista kotiin kesäksi. Metsässämme olisi hyvin tilaa tarhalle ja naapurilta voisi lainata niittyä laitumeksi.
”Kyllä mä luulen että se käy. Pitää vielä järjestellä jotain käytännönasioita”, vastaan ja lähden taluttamaan hevosta talliin. Alex seuraa vierelläni.
”Niin, onhan se tietysti mukavampi, kun on lähempänä.”
Hymyilen vain, sillä en keksi mitään sanottavaa.
”Mutta mun täytyy nyt mennä, soitellaan sitten seuraavasta valmennuksesta”, Alex sanoo ja lähtee tallinomistajan taloa kohti. Katson hetken nuoren miehen perään, mutta Ephiny herättää minut ajatuksistani töytäisemällä olkapäätäni turvallaan. Hymyilen ja astun viileään talliin.

Harjaan hevosta voimakkain ottein yrittäen saada satulan rypistämät karvat suoraan. Hetken kuluttua saan sen suunnilleen siedettävään kuntoon ja talutan hevosen karsinaan lukiten oven huolellisesti. Kaivan kännykän harjapakista, minne sen laitoin väliaikaisesti ennen ratsastusta, ja etsin Ipen numeron. Yritän soittaa pojalle, mutta eipä hän tietenkään vastaa.. Huokaisen syvään ja soitan Jeelille. Tuo sentään vastaa melkein heti.
”Moi, kyllä mä voisin tulla, jos sulle vielä käy?” sanon Jeelin vastattua.
”Joo, tietenkin”, poika vastaa ilahtuneesti.
”Okei, mut voitko sä hakee mut täältä tallilta? Kun mä en tiedä pääseekö äiti ja-”
”Enköhän mä voi”, Jeeli vastaa ennen kuin ehdin edes lopettaa lausettani.
Hymyilen. ”No hyvä.”
”Mä oon siellä viidentoista minuutin kuluttua”, Jeeli sanoo vielä ja lopettaa puhelun.
Laitan puhelimen taskuuni, ja silitän Ephinyn turpaa. Minusta on niin ihanaa, kun Jeeli on taas normaali, nyt kun hän lopetti perässäni juoksemisen. Ehkä Ipekin vielä joskus ymmärtää Jeelin todellisen luonteen, ja pojat voisivat sopia..

Anni huokaisee syvään ja nojaa molemmilla kyynärpäillään pöytään, jonka ääressä istumme viettämässä päivän pisintä välintuntia.
”Etkö sä nyt vaan voi kertoa, miksei se Ipe oo koulussa?” Anni kysyy turhautuneena.
”Kun mä en ymmärrä miks se kiinnostaa sua niin paljon..”, mutisen, ja suljen englannin kirjan. Olin Jeelillä niin myöhään, etten ehtinyt tehdä läksyjä, mutta onneksi välitunneilla ehtii sopivasti.
”Mä vaan mietin, että kai sillä on kaikki hyvin..?”
”Ettei sulla vaan olis ikävä jotain muuta?” sanon vihjaillen ja saan Annin punastumaan.
”Ai ketä muka?” hän esittää hämmästynyttä. Kohotan toista kulmaani tietävästi ja lopulta Anni kumartuu aivan lähelleni. ”No okei. Voi olla, että mä ihan vähän tykkään Sampasta..”, hän kuiskaa hiljaa.
”Pitäskö ton jotenkin yllättää mua?” virnistän.
”Näkyykse niin selvästi?” Anni säikähtää.
”No.. En mä usko että pojat ainakaan mitään on huomannu..”
Sitten Anni madaltaa taas ääntään. ”Kuule.. Voisiksä kysyy Ipeltä, jos se vaikka tietäis jotain Sampan tunteista tai jotain?”
”Ne ei kyllä oo mitään ylimpiä ystäviä mun mielestä, mutta voinhan mä kysyä”, sanon ja mietin taas Ipeä. Onko poika edelleen vihainen eilisestä, vai onko hän jostain muusta syystä pois koulusta?
”Kiitos, sä oot ihan paras!” Anni huudahtaa ja halaa minua. ”Muuten, piti myös suomentaa toi kappale”, tyttö lisää tarkoittaen englantia. Minulla on siis enää reilut viisi minuuttia aikaa tehdä se..  Mulkaisen Annia nyrpeänä, sillä hän ei muistuttanut minua suomennoksesta aikaisemmin, vaikka selvästi tiesi sen. En kuitenkaan ehdi jäädä murehtimaan sitä, sillä minulla on täysi työ saada läksyt tehdyksi ennen tunnin alkua.
”Jenni?” joku sanoo nimeni hieman kauempaa. Nostan katseeni ja näen Millan kävelemässä lähemmäs parin kaverinsa kanssa. Rypistän kulmiani ihmeissäni. ”Kuule, mahdatkohan sä tietää, miksei Ipe oo koulussa?”
”No miksköhän..”, mutisen ja katson tyttöä vihaisesti. Minulla ei olisi nyt yhtään aikaa hänelle.
”Mua ei nyt kauheesti huvittais arvailla”, Milla toteaa kylmästi. Ja minua ei kauheasti huvittaisi puhua kanssasi, ajattelen mutta en kuitenkaan viitsi sano sitä ääneen.
”No se sun eilinen aamunavaus ei ehkä ollu kauheen järkevä veto.”
”Mä sentään yritän auttaa Ipeä!” Milla tiuskaisee. ”Toisin ku eräät..”, hän mutisee perään.
Nyt minä suutun ihan tosissani. Ei siihen paljoa vaadita. Milla ei todellakaan pystyisi koskaan auttamaan Ipeä missään asiassa, ei edes unissaan. Ja kaikkihan sanovat, että minä, vain minä, olen auttanut Ipeä. Ajatuksissani kumoan kaikki Millan väitteet, mutta en taaskaan osaa sanoa niitä ääneen. Hänhän on vanhempi ja tylympi ja suosittu. En minä mahtaisi hänelle mitään..
”Joo, ja hyvin onnistuit pahentamaan asiaa..”, tuhahdan lopulta.
”Pitäsköhän sun olla vaan hiljaa, kun et edes tiedä, miten paljon Ipe rakastaa jääkiekkoa! Ja miten voisitkaan tietää? Sähän olet vain yksi pieni kakara, hyvä kun edes tunnet Ipeä, ja usko mua-”
”Vai pitäisikö SUN olla hiljaa, kun et selvästikään tiedä näistä asioista yhtään mitään!” huudahdan keskeyttäen Millan. Pystyn juuri ja juuri hillitsemään itseni.
”Puhutaankohan me nyt eriasioista?” Milla kysyy siristäen silmiään ja astuu askeleen lähemmäs. Hän ei ilmeisesti ole tottunut siihen, että joku (etenkään häntä nuorempi) keskeyttää hänet..
”Jos sä tietäisit Ipen asioista yhtään mitään, niin sä et olis koskaan näyttänyt niitä videoita koko koululle!” sihahdan hampaitteni välistä, nousen ylös ja nappaan kirjani ja reppuni mukaani, ja lähden harppomaan kohti englannin luokkaa.

-

Ipe ei ollut taaskaan koulussa. Jo toinen päivä poissa. Minä olen jo ihan oikeasti huolissani. Koulun jälkeen jäinkin junasta jo Masalassa ja kävelin hieman epäröiden Ipelle. Viimeksi, kun Ipe ei vastannut puhelimeen ja menin katsomaan, olisiko hän kotona, olin joutunut Ilpon lähentelyn kohteeksi.. Joka askel johtaa minua lähemmäs sitä paikkaa, jossa jouduin kokemaan sen kaiken. Lähemmäs sitä paikkaa, jossa lähentelijäni asuu. Mutta lähemmäs myös sitä paikkaa, jossa Ipe asuu ja on aina asunut. Jos poika ei ole siellä, lähden heti pois. En mene sisälle. Sitä paitsi, tuskin Ilpo tekee mitään toistamiseen. Hän on hullu, jos tekee. Mutta jos Ipe ei ole kotonaan, missä hän sitten on?
Koputan oveen varovasti, mutta niin, että se silti kuuluu selvästi. Askeleet lähestyvät ja ovi aukeaa. Hetken jo toivoin, että Ipe olisi ollut ovella ja halannut minua, ja sanonut, että oli ikävöinyt. Mutta ovella on Ilpo, niin kuin pelkäsinkin.
En sano mitään, minä vain lamaannun. Menetän puhekykyni, enkä myöskään osaa enää paeta. Ilpo katsoo minua kysyvästi, kummissaan. Aivan, kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Ehkä Leena onkin myös kotona, eikä Ilpo siksi voi tehdä mitään.
”Onko.. onko Ipe kotona..?” kysyn arasti.
”Tuolla se on huoneessaan”, Ilpo vastaa, ja huokaisen helpotuksesta. ”Ei oo suostunut tulemaan ulos pariin päivään. Ihan ihme tyyppi..”, mies jatkaa tympeänä ja päästää minut ohitseen. Jätän kenkäni eteiseen ja nousen sitten raput nopeasti ylös. Vaikka en olekaan yksin Ilpon kanssa, en silti halua olla hetkeäkään ylimääräistä hänen lähellään.
Pysähdyn Ipen huoneen ulkopuolelle, ja tasaan hengitystäni. Sipaisen hiukseni vasemmalta puolelta korvan taakse, ja koputan sitten oveen. Jos hän vaikka nukkuu tai vaihtaa vaatteita.
”Mee pois!” huoneesta kuuluu vihainen huudahdus. Rypistän kulmiani aavistuksen, ja raotan ovea. Ipe istuu läksypöytänsä ääressä, mutta kuullessaan oven aukeavan, hän kääntyy minua kohti. ”Mä sanoin että-”, hän on jatkamassa yhä vihaisella äänellä, kunnes näkee minut. ”Ai, sä..”, hän mutisee nolona ja kääntyy kunnolla minuun päin. Astun arasti sisään ja suljen oven perässäni. Lasken reppuni nojaamaan vaatekaappia vasten ja katson Ipeä. Hänen hiuksensa ovat normaalia sotkuisemmat, päällään pojalla on tutut nilkkoihin kapenevat verkkarit sekä harmaa huppari.
”Sä et oo ollu koulussa”, totean hiljaa.
Ipe laskee katseensa maahan. ”Ei oikeen.. huvittanu.”
Katson Ipeä taas hetken ja kumarrun sitten reppuni ääreen kaivaen sieltä pienen paketin.
”Ellen väärin muista, niin jollain on synttärit tänään”, sanon ja Ipe nostaa yllättyneen katseensa takaisin minuun.
”Ai onko sunkin äiti rampannu sun ovella sen takia koko päivän, vai merkkasitko ihan kalenteriin?” Ipe virnistää jo tuttuun tapaan, mutta vain hetken. Lopulta hän vain hymyilee pienesti, ja ojentaa kätensä minua kohti. Olen ojentamassa lahjaa pojalle, mutta hän tarttuukin kevyesti ranteeseeni ja vetää minut syliinsä. Hän kyllä ottaa lahjankin, mutta laittaa sen pöydälle ja kietoo molemmat kätensä ympärilleni. Hän painaa päänsä hiuksiini ja huokaisee syvään.
”Kiva kun sä tulit”, hän mutisee kaulaani. Lasken käteni pojan hiuksiin.
”Mikset sä tullut kouluun?” kysyn sitten.
Ipe huokaisee uudestaan. ”No tulisitko ite sen jälkeen? Kun koko koululle oltais näytetty sellasia videoita?”
”Mutta, Ipe, eihän niissä ollu mitään pahaa ulkopuolisen silmin!”
”Ai ei vai?” poika tuhahtaa.
”Eihän ne tiedä miksi sä lopetit”, huomautan. ”Tuskin kukaan edes muistaa enää koko juttua. Niille se oli aamunavaus siinä missä muutkin.”
Ipe ei sano mitään, mutisee vain jotain epämääräistä. Irrottaudun pojasta sen verran, että pystyn katsomaan häntä silmiin.
”Enemmän ne ihmettelee sitä, ettet sä yhtäkkiä tulekaan kouluun”, hymyilen vähän.
”Niin kai..”
Hetken olemme hiljaa, ja sitten Ipe silittää poskeani ja painaa otsansa vasten omaani. ”Kiitos..”
”Mistä?”
”Kun tulit. Mä luulin, että sä unohdit jo mut..”
”No olisit sä kyllä puhelimeen voinut vastata.”
”Sori.”
Ipe näyttää jotenkin surulliselta, haikealta. Minun tekisi mieli kysyä, että miten se jääkiekko nyt sitten. Mutta ehkä on parempi vaieta siitä vielä hetkeksi. Sen sijaan otan lahjan takaisin käteeni ja ojennan sen Ipelle.
”Avaa nyt”, kehotan hymyillen.
”Ei sun olis tarvinnu..”, Ipe mutisee, mutta hymyilee silti ja alkaa repimään paperia lahjan ympäriltä. Lopulta esiin paljastuu valkoinen pehmonalle, vähän Ipen kämmentä isompi.
”Mä en oikeesti keksinyt yhtään mitään, ja toi jotenkin näytti sulta, niin aattelin ostaa sen..”, selitän. Lahja näyttää yhtäkkiä todella typerältä ja huonolta ja säälittävältä.
”Kiitti hei”, Ipe naurahtaa. ”Ainakin mä nyt tiedän miltä mä näytän sun silmissä.”
En ensin tajua, mitä Ipe oikein tarkoittaa, mutta sitten muistan, mitä juuri sanoin ja nauran itsekin.
”No ei, tää on just hyvä”, poika jatkaa sitten.
”No onko nyt kivaa olla yheksäntoista?” kysyn hymyillen ja kiedon käteni pojan niskan ympärille.
”Kyllä mä voisin sanoa, että paljon kivempaa on nyt ku aamulla, jollon en ollut vielä täyttäny, mutta se voi ehkä johtua siitä, että sä oot nyt tässä”, Ipe sanoo ja hymyilee vähän. Kuljetan sormeani pitkin pojan niskaa ja vähän hiuksia ja kosketan poskea. ”Miten olis yhdeksäntoista suukkoa näin synttäreiden kunniaks?” Ipe virnistää ja suutelee huuliani ensin lyhyesti ja sitten hieman pidempään.
”Sopii mulle.”
Lähettänyt Ei kommentteja:

→ KAHDESKYMMENESSEITSEMÄS LUKU



► Iisak

Istun Timpan keittiössä pöydän ääressä ja sekoitan kahviani hajamielisesti.  Timpan nuorin lapsi, Ada, istuu jakkaralla ja tytön äiti punoo lettiä tämän pitkiin, ruskeisiin hiuksiin. Timppa lukee lehteä minua vastapäätä, ja Ada kertoo jotain koulupäivästään. Tyttö muistuttaa jollain tapaa Iidaa, vaikka onkin muutaman vuoden nuorempi. Tosin Iida on paljon ujompi. Sitten Timpan vanhin poika, Ilari – joka on Jennin ikäinen – astelee keittiöön. Poika nappaa pöydältä omenan ja vesipullon, ja lähtee eteistä kohti sanomatta mitään.
”Mä meen lenkille”, poika toteaa, ja kuulen jo ulko-oven aukeavan.
”Tähän aikaan?” Timppa ihmettelee nostaen katseensa kelloon. Eihän se ole kuin vasta seitsemän. Minäkin tykkään juosta iltaisin.
”Joo”, Ilari vastaa lyhyesti ja lähtee. Rypistän kulmiani. Ei Ilari yleensä ole sellainen. Hän on aina niin positiivinen ja iloinen ja ystävällinen ja saa kaikki muutkin hyvälle tuulelle. Mutta kaipa jokaisella on joskus huonoja päiviä. Eniten minua ihmetyttää kuitenkin, miksi poika otti omenan, jos hän meni lenkille?
Katson hetken Timppaa arvioiden. Ajatukseni eksyvät taas jäälle. Ei siitä ole kuin vajaa kaksi tuntia, enkä ole lainkaan varma tuntuuko siitä olevan pidempi vai lyhyempi aika. Kai minusta tuntuu kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Mutta minun pitäisi silti puhua Timpalle. Ennen kuin taas muutan mieleni. Koska nyt minä en halua muuttaa, minä haluan oikeasti pelata.
Timppa nostaa kysyvän katseensa minuun. Hän varmaan aisti, että tuijotin häntä.
”Mä oon vähän miettiny..”, aloitan ja lasken katseeni pöydällä makaavaan sanomalehteen.
”Niin?”
Katson taas Timppaa, tällä kertaa suoraan ystävällisiin silmiin. ”Mä haluun taas pelata. Jääkiekkoa”, sanon, ja lauseeni jää leijumaan ilmaan. Timpan vaimokin pysäyttää hetkeksi letittämisen ja vilkaisee minua ihmeissään. Olemme tunteneet niin kauan, Timpan perhe on kuin minun toinen perheeni.
Timppa rykäisee. ”Kati, me puhuttaisiin hetki Ipen kanssa kahdestaan”, hän sanoo sitten vaimolleen. Kati ymmärtää, ja siirtyy Adan kanssa olohuoneeseen. Olemme hetken hiljaa, en viitsi katsoa Timppaa, enkä usko että hänkään katsoo minua.
”Ootko sä nyt ihan varma?” Timppa kysyy lopulta.
”Oon.”
”Mutta mitä jos sä masennut uudestaan? Sä et vain ymmärrä ettei sun isä enää ole mukana kuvioissa. Se voi masentaa, kun niin iso osa puuttuu. Asiat ei enää ole niin kuin ennen.”
”Joo, mä kyllä tiedän sen. Varsin hyvin. Senhän takia mä en oo pelannu vuosiin. Viimesimmästä pelistä on ihan liian kauan. Mut mä oon valmis jatkamaan nyt, mä tiedän sen!” sanon ja katson nyt Timppaa silmiin. Hänkin katsoo minua, huolestuneesti. Epäröiden. Arvioiden.
”Mikä sun mielen sitten muutti? Jenni vai?”
”No ei. Kun se peli tänään. Mä vaan muistin miltä se kaikki tuntu, enhän mä isän kanssa paljoa pelannut, vaan joukkueen”, huomautin, vaikka oikeasti se ei ollut täysin totta ja Timppakin tiesi sen. Minähän nimenomaan pelasin isän kanssa suurimmaksi osaksi. Hän vei minut jäälle heti kun opin kävelemään, hän opetti minut luistelemaan ja pelaamaan, ja joukkueesta huolimatta isä oli se tärkein, ilman isää en oppinut mitään.
Näen, että Timppa ajattelee lähes samoin. Ja hän näkee myös mitä minä ajattelen, joten ei sano mitään. Se olisi turhaa, kun me molemmat tiedämme, miten asia on.
Huokaisen. ”Tiedätkö, kun isä kuoli ja mä istuin siinä sen vieressä, se sano mulle jotain. Se sano, että mä en koskaan sais unohtaa niitä asioita, mitä se on mulle opettanu. En mä koskaan kunnolla tajunnu sitä, mutta vasta jokin aika sitten mä kelasin niitä sanoja taas, ja mä tajusin, että jos mä en pelaa, niin ne sen opetukset menee hukkaan. Sehän tavallaan siirsi kaikki tietonsa ja taitonsa mulle, ja sitten mä lopetinkin jääkiekon ja kaikki se olikin yhtäkkiä turhaa”, mutisen ja katson käsiäni. Kaikesta huolimatta kyyneleet pyrkivät tulemaan esiin, mutta räpyttelen silmiäni nopeasti. Timppa ei sano mitään. Olemme molemmat taas hiljaa jonkin aikaa. Minä ajattelen, ettei ehkä olisi pitänyt ottaa asiaa puheeksi, ja Timppa ajattelee varmaan sitä, mitä äsken sanoin. Tai sitten hän miettii, miten voisi mahdollisimman hellävaraisesti sanoa, ettei minusta enää ole siihen.
”Jaa a”, hän sanoo. ”Ei kai tässä sitten auta muu, kuin etsiä sulle joku valmentaja.”
Nostan ihmettelevän katseeni häneen. ”Mut.. Mikset sä voi valmentaa mua?”
”Ei mun taidot enää riitä siihen.  Ja mähän valmennan lähinnä junnuja. Sä et enää oo niin nuori kuin sillon ennen, jos muistat.”
Niin, minähän tosiaan olin yhdeksän kun Timppa alkoi valmentamaan minua, ja neljätoista, kun lopetin. Aika junnu kieltämättä. Ja kohta olen yhdeksäntoista. En ajatellut sitä lainkaan.
”Mutta mitä jos sä olisit sellainen mun oma valmentaja. Tai mikä se on. Personal trainer. Antaisit vähän vinkkejä jääkiekon ulkopuoliseen elämään.”
”Ai niin kun, mitä pitäisi antaa tytölle synttärilahjaksi ja minne veisin sen treffeille?” Timppa virnistää. Tuhahdan, nostan lusikan kahvistani ja roiskautan sillä pari tippaa Timpan paidalle. ”En mä ole koskaan ollut sellainen, mutta kai sitä vois harkita. Jos sä välttämättä haluat”, hän jatkaa sitten taas tosissaan. Tyydyn vain nyökäyttämään päätäni.
”Mutta ootko sä nyt ihan varma tästä? Ihan tosi varma? Mä en turhaan etsi sulle hyvää valmentajaa.”
”Joo, olen! Mä en oo ehkä koskaan ollut mistään näin varma!” vakuutan, ja huomaan, että se todella taitaa pitää paikkansa.
”No, mä soitan sitten huomenna pari puhelua. Mulla on jo mielessä yks, joka vois sopia sulle.”
”Joo mut.. Muista sit etten mä oo pelannut moneen vuoteen. Että en mä ole hyvä enää. Jos oon koskaan ollutkaan”, sanon vähän epävarmasti. Jos Timppa hankkisikin jonkun liian hyvän valmentajan, ja joutuisin naurunalaiseksi ja tippuisin joukkueesta heti ekojen treenien jälkeen..
”No tota sä et usko itsekään.. Sä olet hyvä, mä tiedän sen. Mutta nyt sun olis varmaan ihan hyvä jo lähteä. Pitää nukkua hyvin, että jaksaa pelata”, Timppa huomauttaa hymyillen tuttua, lempeää hymyään. Nousen ylös, olohuoneen kohdalla sanon Katille kiitokset kahvista, ja laitan eteisessä kengät jalkaani.
”Ja Ipe”, Timppa sanoo vielä vakavana. Käännyn katsomaan häntä. ”Tää ei sitten oo mitään pelleilyä enää tässä iässä, sun pitää ottaa tää tosissaan. Sulla on lahjoja, kaikki sen tietää, ja jos sä nyt ryhdyt tähän, niin me tehään susta ihan oikeesti hyvä.”

► Jenni

Viimeinen tunti loppui. Kerään kirjat reppuuni, nousen ylös ja työnnän tuolin huolellisesti pulpetin alle. Olen taas melkein viimeinen luokassa, kaikilla muilla kun on niin kova kiire kotiin. Paitsi Jeelillä, hän aina odottaa minua. Nytkin hän nojaa yhteen pulpettiin ja katsoo minua. Hymyilen hänelle pikaisesti, vähän kuin kiitokseksi siitä, kun hän ei jättänyt minua yksin, ja kävelemme sitten yhdessä ulos luokasta. Suuntaamme kaapeillemme ja jätän osan kirjoistani sinne. Lukitsen kaapin oven, ja käännyn katsomaan Jeeliä, joka nojaa seinään ja kirjoittaa jotain viestiä hymyillen pienesti.
”Kenes kanssa sä juttelet?” kysyn virnistäen. Jeeli nostaa yllättyneen katseensa minuun ja punastuu aavistuksen verran kuin olisi jäänyt kiinni pahanteosta.
”Yhen vaan..”, tuo mutisee, kirjoittaa vielä jotain ja sulloo kännykkänsä taskuunsa. Katson häntä kysyvästi kohottaen kulmiani. ”No, voi olla että mä oon vähän ihastunut yhteen tyttöön..”, hän sanoo hymyillen vähän.
”Oho! Sun on paras kertoo kuka se on tai muuten mä kutitan sua”, uhkaan hymyillen, vaikka se ei ehkä kuulosta kovin vakuuttavalta.
”No mä luulen, että siinä tapauksessa mä kutittaisin sua, eikä toisin päin”, Jeeli virnistää ja tökkää minua kylkeen. Kiljahdan ja hyppään sivuun meinaten törmätä johonkin kakkosen poikaan, joka kuitenkin ehtii väistää. Katson Jeeliä murhaavasti, ja hän nostaa kädessään olevan repun kasvojensa eteen mennäkseen ’piiloon’. Nauran, ja syöksähdän pojan luo kutittamaan hänen kylkiään. Sitten hän heilauttaa reppunsa selkäänsä, ja tarttuu käsistäni alkaen kutittamaan vuorostaan minua. En millään pääse irti tämän otteesta, mutta yritän silti sinnikkäästi.
Sitten näen kauempana rapuissa kävelemässä Ipen, ja jotain muita kolmosen poikia, alaspäin meidän suuntaamme. Rimpuilen viimeisillä voimillani irti ja juoksen Ipen luokse. Tartun hänen käteensä ja piiloudun pojan taakse nauraen. Ipeä ei kuitenkaan naurata. Hän vain vilkaisee minua ja Jeeliä äreästi jatkaen eteenpäin, mutta ei kuitenkaan irrota otettani kädestään. Teen sen itse. Jeeli kävelee yhä vierelläni, mutta olen silti lähempänä Ipeä. Katson Ipeä ihmeissäni. Johtuuko pojan ärtyisyys Jeelistä, vai jostain muusta? Vilkaisen ympärilleni tarkistaen, olisiko Tyson samassa porukassa, mutta ei hän ole. Tosin, jos heillä olisi ollut jotain riitaa taas, he tuskin kulkisivat samaa matkaa ulos koulusta.
”Mikä sulla nyt on?” kysyn sitten, sillä en jaksa arvailla mahdollisia syitä pojan ärtyisyyteen.
”Äh, ärsyttää vaan”, Ipe sanoo katsomatta minuun. Olenko tehnyt hänelle jotain?
”No sen mä kyllä huomaan. Mikä?”
”En mä tiedä.. Samppa, Milla, Ty.. Vähän kaikki.”
”Hei Tysta meijän pitääki puhua myöhemmin”, muistan ja saan Ipen katseen vihdoin kääntymään minuun.
”Minkä takia?” hän kysyy ihmeissään.
”No mitä luulet..”, sanon nostaen kulmiani. Ipe kääntää katseensa pois ja huokaisee. ”Tuutko sä meille?” kysyn vaihtaen puheenaihetta.
”En mä tiedä. Jos sä haluut”, poika sanoo, mutta minä en oikeastaan tykkää hänen vastauksestaan. Se kuulostaa siltä, kuin asia olisi aivan se ja sama Ipelle, että hän tulisi vain jos minä ihan välttämättä halusin. Annan sen kuitenkin anteeksi tämän kerran, kun Ipe on muutenkin niin ärtynyt. Ehkä hän oikeasti tulee ihan mielellään.
”Äiti lupas hakea tänään koulusta. Sillä oli jotain töitä Espoossa”, sanon kun astumme ulos. Ipe vain nyökkää. Huokaisen. Kävelemme parkkipaikalle, löydämme äitini auton ja istumme kyytiin – minä etupenkille ja Ipe taakse.
”Hei, oltaisiinhan me Jeelikin voitu ottaa kyytiin”, äiti sanoo, kun ajamme Jeelin ohi, ja hän jopa hidastaa hieman vauhtia.
”Mä luulen, että sillä on muuta menoa tänään”, sanon ja hymyilen hieman. Minusta on ihanaa, kun Jeeli vihdoin ymmärsi, etten minä ole vaihtamassa Ipeä häneen (tai kehenkään muuhunkaan) ja jatkaa elämässään eteenpäin. Sittenhän me voimme taas olla kavereita niin kuin ennen.
”Ai, mitä?” äiti kysyy luullen varmaan, että kyseessä on jotain isompaa.
”Eei mitään sen ihmeellisempää, sillä on varmaan vaan joku tyttö kuvioissa”, vastaan virnistäen hieman hyväntuulisesti. Mutta Ipe tuhahtaa takapenkillä. Vilkaisen häntä sivupeilistä. ”Mitä?”
”No luuletsä et sillä oikeesti olis joku? Joku muu ku sinä”, poika mutisee ja minä katson häntä yhä sivupeilin kautta, mutta hän kääntää katseensa ikkunasta ulos. Äiti vilkaisee ensin minua ja sitten myös Ipeä peruutuspeilin kautta ihmeissään, mutta ei kuitenkaan onneksi sano mitään.

Luen pienen pätkän tekstiä englanninkirjasta ja kirjoitan sitten vastauksen tehtäväkirjaan. Sain yhdet läksyt tehtyä ja siirryn matematiikkaan. Ipe makaa sängylläni ja tuijottaa kattoon heitellen välillä palloa kädeltä toiselle. Yritän unohtaa hänet hetkeksi ja keskittyä vain läksyihini, mutta se on vaikeaa. Mielessäni pyörii koko ajan syitä, miksi hän olisi minulle vihainen. Mitä olen tehnyt tai sanonut tai jättänyt sanomatta? Olenko unohtanut jotain? En viitsi kysyä uudestaankaan.
”Meijän pitäis varmaan puhua”, Ipe sanoo hetken päästä. Käännyn katsomaan poikaa, joka katsoo yhä tiiviisti kattoon. Saisinko vihdoin vastauksia kysymyksiini? Joskus Ipen kanssa on hankala olla, kun pitää koko ajan miettiä, mitä uskaltaa kysyä tai sanoa.. Mutta ehkä se kuuluu asiaan, kun on ollut niin kauan masentunut.
Sitten hän kääntää vihdoin katseensa minuun ja taputtaa sänkyä vieressään. Nousen ja siirryn istumaan pojan viereen ja katson häntä kysyvästi.
”Mä vaan.. Me menttin eilen jäälle Timpan kanssa ja juteltiin niillä aika kauan sen jälkeen”, Ipe aloittaa. En ollut osannut lainkaan odottaa, että asia liittyisi Timppaan tai jääkiekkoon millään tavalla. ”Voi olla – tai on aika varmaakin -, että mä alotan taas jäkiksen”, hän sanoo hymyillen.
Tuijotan Ipeä osaamatta sano mitään. En edes tiedä mitä minun pitäisi ajatella. ”Ai jaa?” yritän esittää ilahtunutta. Tai olenhan minä, ainakin osittain. Hyvähän se on, jos Ipe on päässyt edes jollain tasolla yli siitä kaikesta. Ipe rypistää kulmiaan hieman ihmeissään eikä hymyile enää.
”Mitä?” hän kysyy.
”En mä tiedä.. Mä vaan mietin, että.. Tai, en mä tiedä.. Mitä jos sä masennut taas?” kysyn arasti.
”Timppa sano ihan samaa.. Mutta älä huoli, en mä masennu. Mä oon käyny jo niin alhaalla, etten mä usko pääseväni enää sen alemmas. Ainakaan samasta syystä”, Ipe vakuutti hymyillen hieman. Hymyilin itsekin, mutta vain vähän ja pikaisesti. Ipe katsoo minua hetken ja nousee sitten istumaan viereeni ja kietoo kätensä ympärilleni. ”En mä masennu. Mä lupaan.”
”Ei kun.. Anteeks.. Ei mun ollu tarkotus masentaa sua, tai mitään, nyt kun sä oot ilonen..”, mutisen pahoittelevasti.
Ipe vetäytyy kauemmas minusta katsoakseen silmiini, ja hymyilee. ”Mä en usko, että sama ihminen, joka autto mut pois masennuksesta, pystyis masentamaan mua noin vaan.”
”Itse asiassa kyllä mä pystyisin, ihan pari sanaakin riittäis siihen.”
”No, okei, joo. Mut mä toivon, ettet sä koskaan sano niitä sanoja..”, Ipe mutisee ja vetää minut takaisin syleilyynsä.
”En sano”, lupaan Ipen olkapäätä vasten. Olemme siinä jonkin aikaa. En tiedä, mikä Ipellä oli aikaisemmin, mutta ei sillä tunnu enää olevan väliä. ”Mennäänkö kattomaan, onko siellä joella sorsia? Ja jos on niin syötetään niille leipiä?” kysyn hetken päästä.
”No mikäs siinä.”

Ipe jättää pyöräni ojan pientareelle ja kävelemme yhdessä sillalle. Laitan käteni kaiteen päälle ja nousen varpailleni nähdäkseni sillan alle. Vettä on nyt niin paljon, ettei salaiseen paikkaani pääsisi, mutta sen sijaan näen kaksi sorsaa uiskentelemassa vähän matkan päässä. Repäisen vaaleasta leivästä pari palaa ja viskaan ne veteen. Hetken päästä sorsat huomaavat ne ja syövät. Heitän lisää. Hypähdän istumaan kaiteen päälle, johon Ipe jo nojaa käsivarsiaan ja katselee vettä ja taivasta ja sorsia. Aurinko on jo laskemassa, vaikka ei se paljoa ole esiin tullutkaan pilvien takaa koko päivänä. Katson taas hetken Ipeä, jonka pörröiset hiukset ovat valahtaneet otsalle, mutta tuuli puhaltaa niitä pystynpään.
Sitten avaan suuni. ”Kai sä tiedät, että Jeeli on ihan oikeesti ihastunut johonkin toiseen?”
Ipe kääntää vihreät silmänsä minuun. Näen, että hänen tekisi mieli sano jotain, mitä ei kuitenkaan halua sanoa, ettei ilta menisi taas riitelyksi. Enhän minäkään sitä halua, en todellakaan.
”No mun on vähän vaikee uskoa tota..”, hän sanoo lopulta.
”Mutta kun mä sain tietää koko jutusta, koska se tekstaili sen kanssa! Eihän se sillon voi mun kanssa tekstailla..”
Ipe huokaisee ja kääntää katseensa käsiensä kautta takaisin veteen. ”No mitäpä jos se huijaa. Onko sellanen tullut mieleen?”
”Ai että se ei oliskaan laittanut viestiä kenellekään? Toihan on ihan naurettavaa..”, tuhahdan, mutta en silti riitaisasti. Puhumme rauhallisesti, aivan kuin keskustelisimme jostain ihan muusta aiheesta.
”Mistä sitä tietää jos se vaikka kuvitteli saavansa sut mustasukkaseks. Tai jotain muuta vastaavaa.”
”No sä ehkä tekisitki niin, mutta ei Jeeli..”, mutisen ja käännyn itsekin katsomaan sorsia, mutta samaan aikaan Ipe kääntää katseensa taas minuun. Katson poikaa ja hän katsoo minua, mutta antaa katseensa siirtyä ohitseni jonnekin pelloille tai metsään. ”Sori..”, sanon ja hipaisen tuon poskea.
”Ei kun sä oot varmaan ihan oikeessa.”
”No enkä ole.”
Ipe laskee katseensa ja olemme hiljaa. Sitten tartun pojan käsistä kiinni, astun lähemmäs ja pyörähdän ympäri pitäen edelleen kiinni hänen käsistä, niin että ne kiertyvät ympärilleni ja selkäni on kiinni tuon rinnassa. Ipe vetää keuhkonsa täyteen keväistä ilmaa puhaltaen ne parin sekunnin päästä takaisin ulos, ja sitten hän painaa huulensa vasten hiuksiani. Ja minä rakastun häneen taas vähän enemmän.
Lähettänyt Ei kommentteja:

→ KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU



► Iisak

Tunsin lämpimien huulien painautuvan vasten leukaani. Puristin silmäni kiinni ja avasin ne sitten kokonaan. Huone oli kirkas, vaikkei aurinko pahemmin paistanutkaan, ja edessäni näin suloisesti hymyilevän tytön.
”Huomenta”, Jenni toivotti ihanalla äänellään, jota olisin voinut kuunnella tunnista toiseen. Tyttö oli selvästi ollut hereillä jo jonkin aikaa.
”Mitä kello on?” kysyin unisena.
”Vasta jotain kymmenen”, tuo kertoi, ja kohotti sitten kätensä silittämään hiuksiani.
”Mut meijän pitää lähtee jo päivällä”, muistutin, ettei tyttö ehtisi suunnitella mitään suurempaa ohjelmaa.
”Kai me ehitään käydä vielä siel merellä?” Jenni kysyi toiveikkaana.
”Eiköhän”, aprikoin, ja vedin tytön kainalooni. Samassa muistin Tysonin. En ollut ajatellut poikaa keskustelun jälkeen lähes yhtään, Jenni oli vienyt kaikki ajatukseni. Mutta nyt hän palasi taas mieleeni, ja sai minut ärsyyntymään. En ollut mustasukkaista tyyppiä enkä etenkään pelännyt Tysonia, mutta minua hermostutti se, mitä poika teki Elinalle. Voisinhan tietysti kertoa tytölle, mutta pitkä kaveruus Tysonin kanssa jarrutti sisimmässäni, vaikka tiesinkin tekeväni väärin. Jennillekään kertominen ei hyödyttäisi mitään, tyttö vain huolehtisi siitäkin, niin empaattinen kuin olikin. Eikä Tysonkaan pitäisi siitä, että Jenni tietäisi.
”Vai mitä?” Jenni kysyi yhtäkkiä, äänestä päätellen jo useamman kerran.
”Ai.. mitä?”
”Niin, että meijän pitäis lähtee kesällä jonnekin pidemmälle matkalle”
”Aa, niin, mennään vaan”, vastasin ja hymyilin hieman. Päätin unohtaa Tysonin ja keskittyä täysillä viimeisiin hetkiin Suomenlinnassa.

Nojasin metalliseen kaiteeseen ja katselin merta, joka ei ollut enää lainkaan niin tyyni kuin edellisenä päivänä. Tuuli oli yltynyt kovasti, ja jouduin vetämään sormeni takin hihojen sisään. Vedin vetoketjua enemmän kiinni, ja käännyin sitten katsomaan vieressäni seisovaa Jenniä. Tyttö oli taas vaipunut omiin maailmoihinsa. Tuuli puhalsi voimakkaasti tuon vaaleita hiuksia, ja huomasin tytön tärisevän taas hieman. En voinut kuin todeta, että tyttö oli kaunis. Erittäin kaunis. Mieleni teki vain kietoa käteni tuon ympärille, pussata loputtomiin, eikä koskaan päästää irti. Mutta toisaalta nautin myös tytön katselemisesta niin paljon, etten raaskinut koskettaa tuota. Mietin, tuntisiko Tyson, ja miksei Jeelikin, samoin nähdessään Jennin. Haluaisivatko hekin vain halata häntä loputtomiin? Koskettaa tuon silkkisiä hiuksia, sipaista poskea? Olisin halunnut pitää tytön vain itselläni. Lähelläni. Tuntisiko Jenni koskaan samoin minua kohtaan?
”Mä en millään jaksais mennä kouluun..”, tyttö huokaisi ja kääntyi katsomaan minuun päin.
”No eihän se nyt vielä ala. Vasta parin päivän päästä”, huomautin.
”Niin, mut mä haluisin vaan lomailla sun kanssa..”, tuo mutristi huuliaan ja painautui sitten minua vasten.
”No, onneks koht alkaa kesäloma.”
”Ainaki..”, tuo laski mielessään.  ”Kolmen viikon päästä”, tyttö tuhahti, kuin olisi ollut kyse vähintään kolmesta kuukaudesta. Naurahdin huvittuneena ja kiedoin käteni tiukasti tytön ympärille painaen huuleni hellästi tuon hiuksiin.

-

”Voitte lähteä heti ATK-luokkaan, teillä on nämä kaksoistunnit aikaa saada se esitelmä valmiiksi. Keskeneräisistä tulee suoraan hylätty”, opettaja sanoi kävellessään korkeilla koroillaan kohti luokkaa, jonka edessä odotimme häntä ovea avaamaan. Ovea ei kuitenkaan tarvinnut avata, vaan lähdimme yhtenä röykkiönä kulkemaan käytäviä pitkin kohti opettajan määräämää luokkaa. Minua ei olisi yhtään huvittanut tehdä kyseistä esitelmää lainkaan, sillä parinani oli tietysti Tyson. Tuskin hänkään haluaisi tehdä yhteistyötä kanssani, joten tunnista seuraisi varmasti ongelmia..
Vedin punaisen pyörillä varustetun tuolin pöydän alta, ja istuin siihen jääden nojaamaan kyynärpäälläni pöytään. Pian Tyson ilmestyi viereeni, ja istui itsekin. Olimme molemmat hetken hiljaa. Nappasin pöydälle unohdetun kynän, ja pyörittelin sitä sormissani. Tyson huokaisi syvään.
”Okei, mä haluun ainakin saada tän esitelmän tehtyä. Jos vaan unohdettais hetkeks se viimesin..”, poika aloitti.
”No jaa, voihan sitä yrittää”, tokaisin vilkaisten poikaa. Nojauduin sitten tuolissani taaksepäin ja painoin tietokoneen päälle. En normaalisti jaksanut panostaa esitelmiin, tai kouluun ylipäätään, etenkään jos parini ei miellyttänyt. Mutta kerrankin minulla oli mahdollisuus saada historiasta kiitettävä numero todistukseen, enkä antaisi Tysonin pilata sitä.
”Jos mä tutkin näitä eri lähteitä netistä, niin lue sä tosta kirjasta, jos siinä lukis vielä jotain”, sanoin, ja aloin selaamaan eri sivustoja.

Kellot soivat välitunnin alkamisen merkiksi. Vilkaisin kelloa, mutta jatkoin kuitenkin tekstin kirjoittamista Power Pointille. Emme millään ehtisi pitää taukoa, jos aioimme saada esitelmän valmiiksi neljässäkymmenessäviidessä minuutissa. Tallensin välissä, ja aloitin sitten taas uuden dian. Samassa lämpimät kädet peittivät silmäni.
”Arvaa kuka”, ääni sanoi takaani.
”No en kyllä millään osaa arvata..”, tokaisin hymyillen hieman, ja tartuin sitten toiseen silmiäni peittävään käteen. Suutelin kämmenselkää, mutta jatkoin sitten kirjoittamista. ”Sori, meillä on kauhee kiire tän esitelmän kanssa.” Käsi pyyhkäisi hiuksiani, ja huulet käväisivät niskassani.
”Mulla on kyllä aikaa sulle”, Tyson sanoi yllättävän pirteästi. Vilkaisin poikaa sivusilmällä, mutta tuo ei huomannut enää mitään muuta kuin Jennin. Huokaisin, ja yritin keskittyä tietokoneen ruutuun, mutta se oli erittäin vaikeaa Tysonin viihdyttäessä tyttöäni selkäni takana.
”En mä tätä yksin saa valmiiks”, huomautin mulkaisten Tysonia äreänä.
”Millon susta on tullu tollanen hikke?” Jenni naurahti.
”Mä mikään hikke oo, jos yhteen esitelmään koitan vähän panostaa..”, tuhahdin kääntyen ärsyyntyneenä takaisin tietokoneen ääreen.
”Onks sulla uus paita? Mä en oo ainakaan nähny tota ennen sun päällä”, Ty jatkoi hetken päästä aivan muina miehinä. Että hän osasikin ärsyttää.. Vaikka tuskin pojassa oli Jennin mielestä mitään vikaa. Aluksi tyttö puhui jatkuvasti pahaa Tysonista, ja vältteli tuota, mutta sitten hän oli yhtäkkiä vain lakannut puhumasta pojasta ollenkaan. ”Mitä Vilpulle kuuluu?” ”Ooksä käyny kisaamassa lähiaikoina sillä sun hevosella.. mikä sen nimi nyt olikaan..?” Ty lateli kysymyksiään. Kiristin hampaitani, Jennin vastaillessa äänestä päätellen hymyillen.
Lopulta sain oman osuuteni esitelmästä tehtyä ja käänsin tietokoneen näytön Tysonia kohti.
”Sä voitki jatkaa tästä”, tokaisin luoden nopean, mutta merkitsevän katseen pojan silmiin, ja pyöräytin sitten tuolin ympäri Jennin eteen. Hymyilin, ja vedin tytön lantiolta kiinni itseeni. Jenni kietoi kätensä niskani ympärille, ja Tysonin mustasukkaisuus oli käsin kosketeltavaa, vaikken edes vilkaissutkaan poikaan päin.
”Hei, Beni muuten pyys et me mentäis sen ja Annikan kanssa syömään tänään?” muistin yhtäkkiä.
”Eh, en mä tiiä..”, Jenni epäröi hieman.
”Teistähän vois tulla hyvii kavereita Annikan kanssa. Te ootte saman ikäsiiki”, huomautin, ja katsoin tyttöä suostuttelevasti silmiin. Tuo katsoi takaisin, ja huokaisi sitten.
”No monelta?”
”Öää viiden aikaan varmaan. Mä soitan sulle sit”
Samassa kellot alkoivat taas soimaan. ”Mun pitää mennä”, tyttö sanoi, ja pussasi nenänpäätäni hymyillen. Sitten hän kääntyi, ja astui pari askelta pitäen edelleen kädestäni kiinni. Lopulta sormet irtosivat toisistaan väkisin. Tyttö kääntyi vielä katsomaan, ja vilkutti minulle.
”Nähään ruokalas!” huudahdin, vaikken ollut täysin varma kuuliko tuo sitä enää.



► Jenni

Pääsin tunnilta vasta viitisen minuuttia kellojen soinnin jälkeen, sillä jotkut pojat olivat riehuneet, ja siksi koko luokka kärsi siitä. Astelin ruokalaan, ja suoraan linjastoille täyttämään lautasen perunamuusilla ja lihapullilla. Kaadoin maitoa lasiini, ja tähystin sitten joka suuntaan löytääkseni Ipen jostakin. Pian näinkin tuon eräässä isossa pöydässä ruokalan reunalla. Pojan kaveritkin olivat samassa pöydässä, eikä minulle näyttänyt olevan tilaa. Enhän minä kuulunut porukkaan. Lähdin kävelemään arasti kohti pöytää. Tyson oli ainoa joka huomasi tuloni, ja tuon suoma pieni hymy sai oloni edes vähän kaivatummaksi. Laskin tarjottimeni Ipen eteen, ja poika nosti katseensa minuun.
”Täs ei oo oikeen tilaa mulle..”, sanoin hiljaa.
”Ainahan sulle nyt tilaa löytyy, istu vaikka mun syliin”, poika tokaisi ja veti minut vastusteluistani huolimatta syliinsä. Tunsin itseni kamalan painavaksi pojan sylissä, eikä syömisestä aluksi meinannut tulla mitään. Hetken päästä muutama tyttö lähti pöydästä, jolloin pääsin istumaan omalle tuolille Ipen viereen.
”Miten sä, Ipe,noin vähällä ruoalla jaksat? Ethän sä syö mitään”, Ty sanoi yhtäkkiä aika kovaan ääneen. Jotkut ympärillä olevat vilkaisivat poikia, mutta eivät kiinnittäneet sen kummempaa huomiota heihin. Ipe sen sijaan rypisti kulmiaan, ja minäkin ihmettelin suuresti Tyn käytöstä. Olin saanut sellaisen käsityksen, että poika tiesi Ipen syömishäiriöstä. ”Oon huomannu, ettet sä oo monena muunakaan päivänä oo syöny mitään.”
”No kuka nyt kouluruokaa söiskään..”, Ipe tokaisi yrittäen kuulostaa normaalilta, mutta huomasin pojan katseen kulkevan hermostuneena ihmisestä toiseen.
”Niin, mutta mahdatkohan syödä kotonakaan? Et ainakaan kropastas päätellen”, Ty jatkoi yhä, nyt kuulin jo hieman ilkeää sävyä pojan äänessä. Rypistin itsekin kulmiani ihmeissäni, ja hitusen vihaisena. Miksi Tyson teki niin? Ipe alkoi jo selvästi hermostumaan. Tyson tiesi osuneensa arkaan paikkaan.
”Tuutko kuule käymään tuolla vähän sivummalla?” Ipe kysyi Tysonilta kylmästi nyökäten päätään toiseen suuntaan.
”Ai miks? Kyllä sä voit sanoa asias tässäkin”
”No voinhan mä toki sanoa. Mut musta vähän tuntuu, ettei toi Elina oikeen tykkäis kuulemastaan”, poika tokaisi pistävästi. Siinä vaiheessa viimeistään oli kaikkien pöydässä istuvien huomio kiinnittynyt poikien keskusteluun, etenkin Elina katsoi heitä vuorotellen vaativasti. Ty katsoi Ipeä arvioiden silmiin, ehkä hieman epävarmastikin, aivan kuin pienikin väärä liike voisi koitua pojan kohtaloksi. Sitten hän nousi ylös ja lähti kävelemään poispäin, Ipe perässään. Seurasin poikia katseellani. He pysähtyivät ruokalan ulkopuolelle, syrjäisemmälle käytävälle. Ensin Ty tivasi jotain kireään sävyyn, ja Ipe vastasi jotain yhtä vihaisen oloisesti. En voinut millään käsittää, mikä ihme poikien välille oli mennyt. Mahtoikohan se liittyä jotenkin keskusteluun, jonka he kävivät ennen Suomenlinnan matkaamme? Pitäisi kysyä Ipeltä asiasta, vaikka tuskin hän mitään kertoisi..


Istuin ravintolan pehmustetulla penkillä, ja kaadoin vettä lasiini juodakseni. Nojasin sitten kyynärpääni pöytään ja käänsin katseeni vieressäni istuvaan Ipeen, jolla oli kädessään – yllätysyllätys – puhelin. Vaikka tällä kertaa se olikin ihan ymmärrettävää, sillä poika yritti kertoa sijaintiamme Benjaminille viestien välityksellä. Minua hieman hermostutti tuleva ilta, sillä en vieläkään ollut tottunut siihen, että Benjamin oli Ipen serkku, enkä kuitenkaan halunnut vaikuttaa siltä, kuin asia merkitsisi minulle paljonkin. Ihmettelin, eikö Ipeä lainkaan häirinnyt se suudelma, jonka oli vaihtanut tämän Annikan kanssa. Tai eikö se häirinnyt Benjaminia? Tai Annikaa? En uskonut, että olisin ainoa.. Ja mietin myös mitä Benjamin oli sanonut minulle, kun viimeksi juttelimme kahden kesken. Että poika oli minulle kateellinen? Kun olin onnistunut piristämään Ipeä. Pudistin päätäni epäuskoisena. Ei Ipe minusta näyttänyt lainkaan niin masentuneelta ja tylyltä kuin muut antoivat ymmärtää..
”Noniiin, eiköhän ne tänne joskus löydä”, poika sanoi ja sulloi puhelimen vihdoin takaisin housujensa taskuun. Jäin hetkeksi katsomaan poikaa, jolla oli päällään taas tutut farkut sekä aukinainen ruutupaita jonka alla oli valkoinen t-paita. Minusta Ipe näytti todella hyvältä, olisin jaksanut vain tuijottaa häntä tuntikausia. Tai siltä se ainakin tuntui. Mutta sitten Ipe kääntyi katsomaan käytävän päähän, jossa minäkin näin tutun pojan, jonka vierellä oli ruskeatukkainen tyttö. Benjamin huomasi meidät ja he lähtivät kävelemään pöytäämme kohti. Ipe nousi ylös heidän tultua lähemmäs ja ojensi kättään herrasmiesmäisesti Annikaa kohti kumartaen päätään hieman, ja sai eleellään pienen mustasukkaisuuden aallon kulkemaan lävitseni. En olisi halunnut, mutta minua silti harmitti, sillä Annika oli erittäin kaunis, varmasti Ipenkin mielestä.. Mutta sitten tyttö pysähtyi äkisti ja tuijotti hetken Ipeä järkyttyneenä. Vilkaisin Ipeä ja Benjaminia vuorotellen. Eikö Annika tiennyt, että Ipe oli sama poika joka häntä suuteli aikaisemmin?
”Siis mitä tää on!” tyttö tiuskaisi erittäin vihaisesti ja loukkaantuneesti Benjaminille.
”Annika, tässä on Ipe, mun serkku”, Benjamin sanoi ikään kuin yrittäen korjata Ipen tekoja. Annika katsoi hetken Benjaminia kykenemättä selvästi uskomaan, että häntä ahdistellut poika olikin Benjaminin serkku. Minäkin olisin järkyttynyt.
”Idiootit!” hän huudahti ja läimäytti Benjaminin poskea jättäen siihen punaisen jäljen, ja lähti kiireesti kävelemään ulos ravintolasta. Benjamin näytti todella yllättyneeltä.
”Tilatkaa te vaan jo, me tullaan kohta..”, poika sanoi ja lähti Annikan perään. Ipe lösähti takaisin viereeni ja huokaisi syvään.
”No jaa”, oli ainoa mitä poika sanoi. Sitten hän nappasi ruokalistan pöydältä ja käänteli sitä kädessään. ”Mitäs sulle sais olla?”
”Luuletsä et Annika muka oikeesti tulee takas?” kysyin Ipeltä kohottaen toista kulmaani.
”Joo, miksei?”
”No en mä ainakaan tulis..”, huomautin. ”Eikä muuten kauheesti huvita syödä sun kanssa.”
”Äh, älä nyt oo tollanen masis.. En kai mä nyt niin kamala voi olla”, poika virnisti. ”Sitä paitsi, mä kysyin mitä  SÄ tilaat. Eihän mun tarvii mitään syödä.”
”No totta kai sä syöt”, tokaisin, ja otin ruokalistan itselleni. Hinnat olivat aika korkealla, olisi tosiaan paljon halvempaa jättää syömättä.. Valitsin kuitenkin naudanlihan ja kermaperunat, siltä varalta, että Annika ja Benjamin sattuisivatkin palaamaan.
Kymmenisen minuutin kuluttua ravintolan ovi kävi, ja yllätyksekseni he toden totta palasivat – tosin Annikan ilme ei ollut kovinkaan innostunut.
”Mitä mä sanoin”, Ipe virnisti ja tökkäsi minua kylkeen. Loin poikaan varoittavan katseen, joka onneksi riitti tällä kertaa. Ipe nousi taas ylös ja ojensi kättään Annikaa kohtaan, mutta tyttö vain katsoi häntä epäröiden ja istui sitten pöydän ääreen minua vastapäätä. Benjamin vilkaisi meitä pahoittelevasti ja istui tyttöystävänsä viereen.
”Hei sori siitä viimesimmästä, se on aika monimutkanen juttu ja-”, Ipe aloitti, mutta nähtyään meidän kaikkien ilmeet, ymmärsi lopettaa ajoissa. Hän suoristi kurkkuaan ja jouduin puremaan huultani, jotten nauraisi. Ehkei illasta tulisi lainkaan mukava tai millään tavalla onnistunut enkä tutustuisi Annikaan, se ei haittaisi minua yhtään – olihan minulla Ipe. Ja tästäkin illasta syntyisi mahtava, yhteinen muisto yhteiseen historiaamme.

► Iisak

(tässä vaiheessa vaihdan aikamuotoa pysyvästi, toivottavasti se ei häiritse ketään)

Seuraan katseellani kiekkoa, joka kiitää pitkin kiiltävää jäätä ja tömähtää sitten vasten jäälle asetettua punaista tötsää. Luistelen kiekkoa kohti ja laukaisen sen seuraavaan tötsään, joka on huomattavasti lähempänä. Tehtävä on helppoakin helpompi, mutta Timpan mukaan hyvää harjoitusta silti.
Pukuhuoneen ovi aukeaa ja siihen asti hiljainen halli täyttyy yläasteikäisten poikien puheesta ja huudahduksista. Käännän katseeni äänten suuntaan ja vilkaisen Timppaa. Hänen olisi pitänyt varata kaukalo käyttöömme.
”Jatketaan vaan”, Timppa sanoo aivan kuin olisi lukenut ajatukseni. Pojat astelevat jäälle mailojen ja kiekon kera välittämättä meistä lainkaan. Kohautan hartioitani, ja heilautan kevyesti mailaani saaden kiekon taas liikkeelle.
Kymmenisen minuuttia myöhemmin hiki valuu otsaani pitkin ja pyyhin sen pois hupparini hihalla. Timpan treeni on minun makuuni aivan liian tylsää – hän kun on tottunut valmentamaan minua paljon nuorempia – mutta kuuma siinä touhussa silti tulee.
”Voittekste lähtee vetää täältä, nii me mahutaan pelaamaan?” yksi pojista huutaa kaukalon toisesta päästä keskeyttäen maalintekoaikeeni. Käännän hokkarini kärjet vasten menosuuntaa pysähtyäkseni ja katson sitten poikia, jotka ovat lopettaneet pelaamisen.
”Ei voida. Te ette oo varannu kaukaloo”, tokaisen, mutta sen verran lujaa että pojat kuulevat.
”No ette oo tekään! Tää on kuitenkin tarkotettu kunnon peliin eikä tollasten alottelijoitten sipsutteluun”, toinen poika huudahtaa.
”Mutta tiedättekös kuka tän hallin omistaa?” kysyn luistellen hieman lähemmäs.
”No et ainakaan sinä.”
”En minä, mutta tää Timppa tässä kyllä”, sanon viitaten Timppaan, joka katsoo minua varoittavasti. Tiedän, että hän haluaa kaikkien voivan pelata niin paljon kuin tahtovat, eikä hän pidä riitatilanteista.
Toisen pään pojat hiljenevät ja vilkuilevat toisiaan hämillään. ”Mut jos te nyt ihan välttämättä haluutte pelata koko kentällä, niin otatte mut mukaan.”
”No ei kyllä varmana oteta, me pelataan kunnon peliä!” keskustelun aloittanut poika tuhahtaa.
Naurahdan huvittuneena. ”Niin pelaan minäkin.”
Vastahakoisesti ja epäröiden pojat lopulta suostuvat ja niinpä luistelen heidän luokseen. Arvioltani kahdeksas luokkalaisia kaikki – juuri sen ikäinen minäkin olin, kun isä kuoli ja lopetin jääkiekon. Karistan ajatuksen päästäni, ja keskityn kuuntelemaan, kun kaksi pojista jakaa joukkueet pikaisesti. Minä tarjouduin aloitukseen, mutta kun se ei sopinut joukkueelleni, menin väkisin. Edessäni seisoo se sama poika, joka alunperin halusi minun lähtevän hallilta.
”Ootko valmis?” tuo kysyy nyreänä.
”Ai mä vai? Mähän oon ollut valmis jo kauan.”
Ja samassa ilman minkäänlaista sovintoa poika nappaa kiekon itselleen. Suoristan selkäni ja jään paikalleni ihmeissäni katsomaan, kuinka poika kuljettaa kiekkoa. Sitten oman joukkueeni poika tulee, ja vie kiekon, lähtee epätoivoisesti kuljettamaan sitä vastustajan maalia kohti, kunnes taas toisen joukkueen pelaaja ottaa kiekon. Kohotan kulmiani, ja pudistan päätäni huvittuneena. Niin että tällaista ’kunnon peliä’.
Tarkkailen hetken pelin kulkua, ja lähden sitten liikkeelle. Nappaan kiekon itselleni helposti yhdellä kädellä. Teen u-käännöksen ja kuljetan kiekkoa kohti vastustajan maalia väistellen pelaajia kuin pujottelu tötsejä. Lähempänä maalia otan toisellakin kädelläni kiinni mailasta, ja laukaisen kiekon sitten kevyesti ylänurkkaan. Käännyn ja näen pelaajien hämmästyneet ilmeet. He taisivat tosiaan luulla minua aloittelijaksi.. Sitten joukkueeni pelaajat alkavat hymyillä iloisesti ja läimäyttelevät käsiään yhteen. Hymyilen itsekin hieman näylle. Aivan kuin minun joukkueeni silloin, kun vielä pienempänä pelasin. Samanlainen riemu täytti koko joukkueen aina kun tein maalin – tai kun kuka tahansa teki maalin, mutta useimmiten se olin minä.
Eniten minua liikuttaa kuitenkin se, mitä näen. Koska näen sen saman kuin silloin viisi vuotta sitten. Kahdeksasluokkalaisia iloisia poikia. Ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan tunnen samoin kuin silloin. Tein maalin helposti, mutta joukkueeni pelaajissa näen sen saman riemun, joka minut aikoinaan täytti joka maalin jälkeen.
Ja ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan minä oikeasti haluan pelata. Haluan pelata isästä huolimatta. Haluan pelata, tuntea jään luistinteni alla, tuntea turtuneet jalat, tuntea sen, kun kivusta huolimatta jatkan peliä, tuntea sen, kun vihdoin verkko heilahtaa kiekon painosta, ja tuntea joukkueen yhteen kuuluvuuden. Minä haluan pelata jääkiekkoa. Minä haluan.
Lähettänyt Ei kommentteja:
Tilaa: Kommentit (Atom)